Szigetissä katsottiin homodokumentteja, eroottista sirkusta ja semihyviä keikkoja

18.08.2013

Anton Vanha-Majamaa ja Anni Rajamäki vierailivat Unkarin suuressa ja mahtavassa Szigetissä. Olihan siellä kaikenlaista, mutta todella säväyttävät konsertit jäivät uupumaan.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa ja Anni Rajamäki

Sziget
Budapest, Unkari
5.–12.8.2013

Ohut puuvillainen t-paitani oli hiestä märkä, kun astuimme ulos Krakovan ja Budapestin välisestä yöjunasta. Katsoin ympärilleni ja totesin, ettei Keletin päärautatieaseman ympäristö voinut miellyttää kuin sellaisen silmää, jota kiinnostavat prosessin, dekonstruktion ja kaaoksen kaltaiset asiat. Työmaa ulottui vasemmalta oikealle, ylhäältä alas. Maa tärisi katuporien voimasta, hiekkapöly leijaili sieraimiini ja pakotti aivastamaan. Selkäni oli puolittaisessa krampissa kapealla sängynkaistaleella makoilusta, rinkka pakotti sitä alati väärään suuntaan.

Todettuamme varaamamme hostellin hintaansa (viisi euroa yöltä) nähden varsin riittäväksi, lähdimme välittömästi sinne, missä meidän oli määrä ottaa perjantaista kaikki irti. Sziget oli käynnistynyt jo maanantaina, mutta luotimme siihen, että viikonloppu antaisi meille jo riittämiin. Margitszigetin saarella meitä odottaisi satoja artisteja sisältävä festivaaliohjelmisto, josta tulee viikon aikana nauttineeksi 362 000 festivaalikävijää.

PERJANTAI

On kuuma. Auringossa helposti yli 40 astetta. Saatuamme rannekkeet, käytyämme lipun- ja laukuntarkastusten lävitse, etsittyämme pressikopin ja saatuamme sieltä toiset rannekkeet, on pakko pysähtyä oluelle hengähtämään. Kolmostuoppi maksaa alle kaksi euroa. Maksukorttisysteemi toimii moitteetta. Ruokapaikkoja on joka puolella, valikoima on laaja ja hinnat vaatimattomat. Täyttävät vegaaniannokset vitosen luokkaa. Bajamajoihin ei ole jonoa ja wc-paperia saa tiskiltä. Otan paidan pois: se kertoo, että olo on poikkeuksellisen hyvä.

Festarialue yläilmoista. Kuva: Péter Kálló

Päälavan esitykset aloittaa perjantaina Mystery Jets. Sen raameiltaan perinteinen, elämäniloiseksi stadionpauhuksi paikoin yltyvä brittirock on kuin Guillemotsin vesitetty versio. Ripaus Midlaken preeriaa, aavistus Coldplayn alkuaikojen hittivainua. Keulahahmo Blain Harrison kuulostaa Russell Brandilta, ja vaikka Young Loven ja Alice Springsin kaltaisissa kappaleissa on tarttumapintaa ja väljä yleisö ottaa yhtyeen hyvin vastaan, kyllästymme.

Maailmanmusiikkia esittelevällä OTP Bank World Music Party -lavalla esiintyvä Calexico ei jätä sen pysyvämpää mielikuvaa. Amerikkalais-espanjalais-saksalaisen kokoonpanon latinohenkinen, Yhdysvaltain syvää etelää väljällä, imeliin lattarikitaroihin ja kitschiin torvisektioon nojaavalla ”vaihtoehtorockilla” kanavoiva orkesteri tuntuu teennäiseltä ainakin sellaiselle, joka ei ole bändiin aiemmin tutustunut.

Calexico. Kuva: Balázs Mohai

Unkaria ei tunneta maailman suvaitsevimpana maana. Szigetissä on oma telttansa queer-sisällölle, jota ei esimerkiksi Flow’ssa tarvitsisi mitenkään rajata omalle alueelleen. Magic Mirror -nimisessä teltassa näytetään koko festivaalin ajan erilaisia LGBT-elokuvia, järjestetään varieté- ja drag-esityksiä sekä klubeja. Näistä maininnan arvoisia ovat lähinnä Berlinalen ohjelmistosta poimitut elokuvat, kuten taiteilija Beth B:n newyorkilaista neoburleskia tarkasteleva Exposed.

Scream Club -nimisestä räppikaksikosta kertova And You Belong, jota siirrymme Mystery Jetsin keikalta katsomaan, on mielenkiintoinen dokumentti yhtyeestä, joka nauttii ilmeisesti ainakin Berliinin queer-piireissä suurta suosiota. Duon osapuolet ovat hahmoina vähän rasittavia, pakolliset de Beauvoirit ja Butlerit selailleita semipornoaktivisteja, mutta heidän ympärillään kuhisee dokumentissakin kosolti mielenkiintoisia, oikealla tavalla provosoivia taiteilijoita Nicky Clickistä Joey Casioon ja Nuclear Familyyn. Ohjaaja Julia Ostertag taltioi filmiinsä paitsi monipuolisen ja kiehtovan, kansainvälisen yhteisön, myös sellaista pienimuotoisen ja vaihtoehtoisen underground-toiminnan taikaa, jota Szigetin kaltaisesta massajuhlasta ei koskaan voisi löytyä.

Dokumenttia katselee kookkaassa teltassa jotakuinkin kymmenen silmäparia, joista vain puolet jaksaa sen loppuun. Onko kyse vain siitä, ettei ketään huvita festariperjantaina istua tunniksi alas hämärään katsomaan elokuvaa? Itselleni, käveltyäni ryyppäävien, mekastavien, tanssivien, kiroavien ja vaatteitaan tasaisesti vähentävien festaripölhöjen meren halki ehdan tosikon elkein, tämä teltta tuntuu jo tässä hetkessä koko saaren parhaalta tarjonnalta.

Ja viikonloppu on vasta alussaan.

Sanotaan, että Sziget on paljon muutakin kuin musiikkia. Sitä kannattaa hokea eritoten tänä vuonna, kun kansainvälisesti kiinnostavat artistit olivat poikkeuksellisen vähissä. Nick Cave and the Bad Seeds, Bat for Lashes, Blur, Tame Impala ja muutama muu. Raskaampi rock loistaa tänä vuonna täysin poissaolollaan eikä räppäreitäkään nähdä, kun Azealia Banks peruutti sunnuntain keikkansa. Facebookissa festivaalin tiedottaja on viikkoa aiemmin julkaissut listan artisteista, joita kysyttiin, mutta jotka syystä tai toisesta kieltäytyivät. Paniikkinappulat vilkkuivat omituisella tavalla.

System of a Down oli ainut, joka ilmoitti julkisesti kieltäytyneensä poliittisista syistä. Totalitarismia kohti liukuvaan Unkariin saattaa jatkossa olla yhä vaikeampi saada moniäänisiä artisteja.

Onneksi muutakin nähtävää tosiaan riittää, jos sitä osaa etsiä. Maailmanmusiikkia esitellään useammallakin lavalla, oopperasta unkarinkieliseen stand-upiin. Giant Street Theater -aukiolla esiintyy joka päivä Theater Titanick -niminen sirkusryhmä, jonka steampunk-vaikutteiset ajohärvelit kurvailevat illan hämärtyessä yleisön sekaan. Muutamat onnekaat yleisöstä pääsevät niiden kyytiinkin.

Perjantain suurin esiintyjä on jonkinlaista paluuta jo pitkään tehnyt Blur. Valtavan ihmismeren äärellä melko vaatimattomalla lavashow’llaan esiintyvä brittipopin legenda on virkeä ja viihdyttävä, muttei mitenkään mieleenpainuva. Girls And Boysilla alkava ja Song 2:een vähän tylsästi ja töksähtäen päättyvä konsertti jää mieleen lähinnä eturivin tuntumassa ympärillämme vauhkoavista brittinuorista, jotka tuntevat suosikkinsa jokaisen biisin kuin omat taskunsa. Olen varma, että minulle blossea tarjoavan jannun nimi on Gavin. Hän näyttää ihan Gavinilta.

Blur. Kuva: Szemerey Bence fotói

Muillekin Beetlebumin, Coffee & TV:n ja Country Housen kaltaiset kappaleet tarjoavat varmasti säväreitä. Ne myös tuntuvat yhä niin tuoreilta, ettei keikasta välity samanlaista comeback-fiilistä kuin monista muista viime vuosien veteraanipalaajista. Siksi vertaaminen vaikkapa Pulpin keikkaan reilua vuotta takaperin tuntuu epäreilulta.

Päälava hiljenee Szigetissä jo ennen puoltayötä, mutta teltoissa klubimusiikki pauhaa aamuun asti. Mitään kovin vaihtoehtoista bileteltoissa ei tarjota, vaan pääpaino on Sebastian Ingrosson, Noisian ja Neron kaltaisissa suurissa ja turvallisissa EDM-nimissä. Ne, jotka viihtyivät Summer Soundissa, löytävät täältä samat bileet potenssiin kymmenen.

Muille tarjolla on satunnaista Berliini-teknoa ja dj-nimiä, jotka eivät allekirjoittaneelle sano mitään, ja joita on valtavalla festarialueella raskasta matkata kokeilemaan. Aidosti hyviä tanssibileitä emme onnistu koko viikonloppuna löytämään, mikä tosin kertoo ehkä enemmän omasta nirsoudestamme.

LAUANTAI

Editors. Kuva: Sándor Csudai

Lauantain aloittaa Editors, joka suorittaa päälavalla epätasaisen, parhaimmillaan kuitenkin huiman energisen ja visuaalisesti kutkuttavan konsertin. Smokers Outside the Hospital Doors räjähtää viimeisellä kolmanneksellaan vimmaiseksi rock-pauhuksi, In This Light And On This Evening junnaa tyylikkään synkeällä Depeche Mode -vaihteellaan ennen äkittäistä energianpurkaustaan ja An End Has a Start sekä Racing Rats ovat kohtalokkaan uuden brittipopin kulmakiviä. Vaikka Editors on muiden aikalaiskollegoidensa tavoin jäämässä tietyn buumin vangiksi ja reliikiksi, on se ainakin vielä ihan kelpo päälavabändi.

Sitä ei sen sijaan ole lauantai-illan päälavalla sulkeva Mika, jonka gay-estetiikkaa latteimmalla tavalla kierrättävä musikaalihumppa sopisi lähinnä Ruotsin-laivoille ja DTM:n skumppailtoihin. Easylla ja Grace Kellyllä rohkeasti keikkansa aloittavalle brittipopparille haettiin loppuun asti vaihtoehtoa festarijärjestäjien toimesta, mutta kun sellaista ei löytynyt, on keikka näiden kahden hitin jälkeen paketissa. Mika jatkaa pianonsa edessä sätkimistä Broadway-diivan elkein, me siirrymme seuraamaan nykysirkusta.

Mika. Kuva: Sándor Csudai

Cirque du Sziget -teltassa esiintyvä Recirquel – Night Circus panee vielä eilistä esitystä paremmaksi. Joutsenlammesta esitykseensä ammentava, paikallisista kyvyistä koostuva sirkusryhmä järjestää maagisen parituntisen, josta ei painovoimaa uhmaavaa akrobatiaa tai kihelmöivää homoerotiikkaa uuvu. Täpötäydessä teltassa kylmät väreet juoksevat selkärankaa.

SUNNUNTAI

Sunnuntai on kolmesta päivästä ehkäpä nimekkäin. Azealia Banks on tosin perunut, ja koska en malta lähteä keskustan irkkupubista ennen kuin FA Community Shield -pokaali on ojennettu Manchester Unitedille, missaamme myös kuudelta esiintyneen kotimaisen Rubikin.

Päälavan luokse ehdimme passelisti kuuntelemaan Franz Ferdinandia. Se on yksi lukuisista festareille palaavista artisteista ja sinänsä tylsä buukkaus sunnuntain toiseksi viimeiseksi pääesiintyjäksi. Keikka kuitenkin osoittaa, että skottikvartetilla on yllättävän kattava hittikokoelma mukanaan.

Yhdeksän vuoden takaisen eponyymin ensilevyn hitit saavat eritoten livenä runsaasti lihaa luidensa ympärille: ärsyttävän itsetietoisesti nytkyttävä Tell Her Tonight, yksinkertaisen tehoavien sointukulkujen varaan nojaava The Dark of the Matinée, encoren aloittava Jacqueline sekä megahitti Take Me Out tuntuvat kaikki toimivan livenä paremmin kuin levyltä kuultuna.

Niin myös elokuussa julkaistavalta Right Thoughts, Right Words, Right Action -albumilta poimittu Goodbye Lovers and Friends sekä konsertin päättävä, Tonight: Franz Ferdinandilta (2009) löytyvä Ulysses. Molemmat nojaavat yksinkertaiseen yhteislauluun ja tulvivat helppoa samastuttavuutta. Franz Ferdinandia ei levyltä jaksa muutamaa biisiä pidempään, mutta festarikeikan katsoo lopulta vaivattomasti.

David Guettan show. Kuva: Balázs Mohai

Festivaalin kruunaava David Guetta on nopeasti nähty. 2000-luvun tärkeimpiin pop-tuottajiin lukeutuva isonenäinen dj-velho kiipeää valtavan ”dj-pöytänsä” taakse ja painaa playta. Kappaleet tulevat yksi kerrallaan, välissä Guetta huutaa yleisölle fraaseja kuten ”fucking amazing” tai ”let’s jump everybody!” Hän myös leikkii biisien aikana ärsyttävästi volyymiliu’ulla, huudellen kappaleiden väliin lisää asioita kuten ”oh my god amazing” tai ”let’s _really_ jump now!” Valtavaan yleisömereen lentelee wc-paperia ja pimeässä hohtavia pillejä.

Me siirrymme muutaman kappaleen jälkeen viereiseen A38-telttaan katsomaan Tame Impalaa. Sen leppoisan huuruisa, kotimaansa Australian polttavia tasankoja ja sateenkaaren väreissä ryömiviä leguaaneja kanavoiva psykedeelinen rock menisi samaan aikaan koto-Suomessa pidettävässä Flow’ssa kategoriaan ”mukavat alkuillan etkoilut”. Täällä se on kolmipäiväisen rupeaman kirkkaasti paras keikka.

Szigetiä kiitämme näistä:
– järjestelyt

Szigetiltä olisimme kaivanneet:
– parempaa musiikkia

Lähdemmekö uudestaan ensi vuonna? Tuskin. Mutta jos festarileiriytyminen, kreisibailaus, ihmisiin tutustuminen ja yleisen karnevaalihengen itseensä imeminen ovat juttujasi, voi Szigetiä suositella. Luulen, että sen 362 000:sta kävijästä suurin osa viihtyi meitä paremmin.

Lisää luettavaa