On mahdoton kuvitella syvempää ja kokonaisvaltaisempaa keikkaelämystä, toteaa Vilho Rajala nähtyään islantilaisrockarit Tampereella. Sitten hän aloittaa varsinaisen kehumisen.
Teksti ja kuvat: Vilho Rajala
Sólstafir, Hexvessel
YO-talo, Tampere
20.4.2012
Joskus kaikki taivaankappaleet osuvat kohdalleen. Joskus odotukset täyttyvät. Joskus kaikki on täydellistä. Ja joskus liveraportin kirjoittaminen tuntuu täysin turhalta, koska mitkään sanat eivät tälle kokemukselle pärjää.
No, yritetään edes. Islantilainen Sólstafir on erikoistunut stimuloimaan suuria tunteita. Bändi herätti huomioni Köld-levyn (2009) aikaan ja näin sen livenä Nosturissa 2010, mutta vasta viimevuotinen Svartir Sandar -tuplalevy teki yhtyeestä kohdallani poikkeuksellisen. Svartir Sandar on albumi, joka kasvaa yhä jokaisella kuuntelulla.
Sólstafirin keikka kotikaupungissa tuntui niin suurelta ajatukselta, että väkisin tuli mieleen, ettei tästä voi seurata kuin pettymys. Vaan eipä seurannut.
Kylmä ja viimainen vesisade tarjosi keikalle parhaan mahdollisen preludin. Tuntui kuin luontokin olisi ymmärtänyt illan erityislaatuisuuden.
Ennen pääasiaa keskityttiin Hexvesseliin, jolle oli varattu poikkeuksellisen pitkä lämppärislotti. Bändi on Dødheimsgard-mies Kvhostin eli Mat McNerneyn johtama tunnelmointiryhmä, joka hoiti ruutunsa tänä iltana komeasti.
Metsäfolkiksi musiikkiaan kutsuva seitsikko ei meinannut mahtua lavalle, mutta oivallisen fiiliksen se sai loihdittua. Tunnin setti saattoi tuntua vähän ylipitkältä, kun kyse oli sentään lämppäristä, mutta bändiä ei tee mieli tästä moittia. McNerneyn laulumelodioissa on sen verran aitoa tunnetta ja melankoliaa, että Dawnbearer-debyytin viime vuonna julkaisseelta yhtyeeltä sopii odottaa vielä suuria.
Se nyt tällä kertaa siitä. Sólstafir kapusi lavalle ja aloitti rymistelynsä. Ennen kuin ensimmäinen sointu kajahti ilmoille, olin vielä epäileväinen. Kaksi sekuntia sen jälkeen en ollut.
Yhtye otti tilan ja tunnelman haltuunsa välittömästi ja täydellisesti. Bändin karisma henkilöityy merimiesmäiseen laulajaan Addiin, mutta jokainen jäsen on tärkeä. Nelikosta henkii väkevästi se harvinainen fiilis, että tässä meillä on oikea bändi, eikä vain neljä ihmistä soittamassa musiikkia.
Harvinaista on sekin, että tavallisilla bändisoittimilla saadaan aikaan jotain näin käsittämätöntä. Vaikka sen voi purkaa osiin ja vaikka sitä voi yrittää analysoida, sitä ei sittenkään voi tajuta. Se on taikuutta, ihmiset. Ja juuri siitä rockmusiikissa on pohjimmiltaan kyse.
Viimeistään þín Orð -biisin kohdalla olin niin haltioissani, että oli vaikea tehdä mitään objektiivisia havaintoja mistään. Ajattelin vain, että juuri tältä musiikin pitää tuntua! Yhtä syvälle käyvää ja voimakasta tunnetta en muista kokeneeni millään keikalla koskaan. On ollut euforiaa, intoa, hulluutta ja ties mitä, muttei tällaista kokonaisvaltaista, massiivista tunnetta. Alice in Chainsin keikka Sonispheressä 2010 pääsee tosin aika lähelle.
Parhaimmillaan musiikki saa aikaan perinpohjaisen ja sanattoman ymmärryksen omasta olemassaolosta ja elämästä. Sellaiseen pystyvät ani harvat yhtyeet. Sólstafir pystyy.
Huomasin vasta jälkikäteen, että keikassa oli taustanauhojen ja pitkien viritystaukojen kaltaisia yksityiskohtia, joita olisin jonkun muun bändin keikalla vähän karsastanut. H-hetkellä kumpikin tuntui täysin perustellulta ja oikeastaan vähän toisarvoiselta asialta. Ilman taustanauhoja ei olisi mahdollista toteuttaa esimerkiksi Fjaraa tai Stinningskaldi-Stormfari-kaksikkoa oikein. Viritystauot puolestaan olivat tarpeellisia palautumishetkiä biisien suunnattomista tunneryöpyistä.
Soundi oli paksu, painava, erotteleva ja kirkas. Addin laulu tuntui livenä vielä paremmalta kuin levyllä. Hän ei ole pelkkä laulaja vaan oikea tulkitsija, joka oikeasti kommunikoi jotakin tunnetta. Siinäkin on kyse magiasta ja mystiikasta. On merkillinen fiilis, kun teksteistä ei ymmärrä sanaakaan, mutta silti tajunnassa hehkuu ja roihuaa, että juuri tältä minusta tuntuu.
Toimii se musiikki tosin ilman lauluakin. Instrumentaalipala Draumfari esiteltiin Duran Duran -biisinä, mikä ei ehkä ole aiemmin tullut mieleen, mutta onhan siinä pointtia.
Settilista painottui yllättävänkin voimakkaasti Svartir Sandariin, ja sehän kelpasi. Tämän jälkeen levy kuulostaa jälleen entistä paremmalta.
En voi mitenkään kuvitella, että tässä ajassa, tässä todellisuudessa ja näissä olosuhteissa voisin kokea mitään keikkaa tämän voimakkaammin. Enkä ole itse asiassa koskaan kokenutkaan.