Tämän hetken kenties paras liveyhtye maailmassa soitti Helsingissä rockia ja osoitti, miksi on kaiken hehkutuksen arvoinen

Queens of the Stone Age soitti Helsingissä. Paikalla oli Rumban nimissä Jean Ramsay. Kuvat otti Kimmo Nurminen. Arvion näkee kirjautumalla yhdellä klikkauksella Google-tilin avulla Rumban sivuille.

08.08.2025

Queens of the Stone Age
04.08.2025
Helsinki, jäähalli

Homma lähtee käyntiin Basil Poleudouriksin herkillä sävelmillä The Kitchen / The Orgy, John Miliuksen klassikon Conan Barbaari -soundtrackiltä. Se, että alkunauhaksi on valittu jotain näin tahallisen hölmöä, on tavallaan nerokasta, ja kertoo paljon pääpiru Josh Hommen mieltymyksistä, mutta myös metodeista.

Hommen taide – jos tätä nyt semmoiseksi saa kutsua – on syvästi juurtunut populaarikulttuurin tahmaisemmalle ja arveluttavammalle puolelle. Homme tasapainoilee naurettavuuden ja vakavuuden välillä, aina bändin fanituotteita myöten: T-paidoissa on moottoripöyrällä ratsastavia pääkallopäisiä lihaskimppuja ja isotissisä naikkosia. Ollaan syvällä 70- ja 80-luvun eksploitaatio-elokuvien ja kioskikirjallisuuden maailmassa.

Mielenkiintoista tästä tekee se, että se on lopulta pelkkää kuorrutetta. Homme piilottaa vakavammat pohdintansa absurdin tökeröihin yksityiskohtiin paristakin syystä. Vakavan asian perään tai päälle heitetty dorka vitsi on katharsis: se päästä Hommen itsensä koukusta ja pälkähästä, mutta ennen kaikkea myös hänen yleisönsä. Homme saattelee meidät vaikeiden ja ahdistavien äärelle, mutta tekee sen lopulta huvittunut hymy kasvoillaan:  antaa ulospääsyn huumorin kautta.

Tämähän ei ole varsinaisesti uusi idea. Menet mihin tahansa brittiläiselle folk-klubille, niin kuulet esiintyjien laulavan kappaleita jossa ihmisiä hirtetään ja kidutetaan hirvittävimmillä mahdollisilla tavoilla, ja näiden välissä esiintyjät säännöstään heittävät niin absurdin huonoa läppää, että nauramatta jättäminen on mahdotonta. Ahdistuksen kupla puhkeaa, ja kokemus kokonaisuudessaan asettuu tasapainoon. On valoa ja varjoa, sappea ja siideriä – kuten nyt elämässä muutenkin.

Keikan yhtye aloittaa kahdella suurimmalla hitillään: Feel Good Hit of The Summeria seuraa No One Knows. Tämä jo itsessään on niin itsevarma ja korskea veto, että hymy karehtii kasvoilla taas pakosta. Homme tietää arvonsa ja vahvuutensa, eikä pyytele anteeksi. Kliimaksi saavutettaan jo heti kärkeen, eikä kenenkään tarvitse enää runkkailla tai jännittää. Perinteisen rokkikeikan käsikirjoitus (siis se, jossa isoimmat hitit tulevat lopussa tai encoreina) lentää ikkunasta jo ekassa kurvissa, ja homma on tämän jälkeen täysin Hommen käsissä.

Kun tekee jotain odottamatonta, saattaa silloin yleisön tilaan, jossa se voi odottaa mitä vaan.

Hommen taide – joo, kyllä mä näköjään kutsun tätä nyt tällä termillä – on aina pohjannut grooveen. Ja Homme groovaa tosiaan kuin se proverbiaalinen hirvi:  hieman holtittomasti pitkät raajat sinne tänne nykien, ja massansa ja painolukkiensa kautta hyvin vaarallisen ja tuhovoimaisen tuntuisesti, ja – tosiaan – sarvet päässä.

Vaikutuksen tekee heti alusta asti se, miten saatanallisen tiukka ja taitava tämä bändi on. Levyjen alati muuttuvat, synkooppeihin ja kontrapunkteihin nojaavat riffit ja kappalerakenteet toistuvat lavalta hämmästyttävän selvinä ja kolmiulotteisina. Jäähallin karu akustiikkakin on pääsääntöisesti suorastaan hämmästyttävän siedettävää: homma ei puuroudu missään vaiheessa. Joo, toki alarekisteri korostuu, mutta Hommen bändit aina Kuyssista QotSA’aan ovat aina pelanneet nimenomaan matalien taajuuksien varassa. Niillä taajuuksilla asuu Hommen tuhovoima, se jolla murskataan graniitista hienoista aavikon hiekkaa.

Yhtye laittaa sinut tanssimaan, mutta kertosäkeessä huomaatkin, että sinua hakataan vasaralla naamaan.

Voi tietenkin kysyä, että onko tämmöinen myllytys viihdyttävää? Liki loppuunmyydystä Jäähallista voi päätelle, että kyllä suomalaisten mielestä näyttää olevan. Täällä on aina rakastettu raskasta rockia, etenkin jos siinä on särmää ja kieroa älykkyyttä. Lavalta Homme kehuu suomalaisia, koska täällä rakastetaan niin henkeen ja vereen black metalia. Kommentti on paljonpuhuva: QotSA’n musiikin keskiössä on tosiaan jotain black metalin nihilismistä, mutta silleen USS Enterprisen komentosillalta diskovalojen välkkeessä vedettynä.

Homme tuntuu yhtyeineen olevan jossain määrin imperiaalisessa vaiheessa: maailma on valloitettu ja tiet päällystetty, ja nyt pitää keskittyä alamaisten pitämiseen ruodussa. Loppu ei pelkästään ole lähellä, vaan se on maailman palaessa viulua soittava keisari, imperator (”The End is Nero”, kuten erään viihdyttävän kiertuepaidan selässä lukee, ja ainakin jenkeissä tämä kiertue kulki tällä nimellä… Nyt Euroopassa tunnutaan siirtyneen katakombeihin akustisen live-ep:n ja elokuvan myötä?).

Se, että yhtyeen ilmaisuun on viimeisten kolmen levyn aikana hiipinyt vakavampia ja aikuisempia teemoja, ei yllättäen näyttäydy livetilanteessa. Yhtyeen sielu on yhä diskolattialla kokaiini- ja mezcal-päissään bailaava sarvipää, joka on samanaikaisesti vaarallinen ja viihdyttävä.

Poikkeuksia kuitenkin on. Pianon kanssa vedetty The Vampyre of Time and Memory näyttää meille välähdyksen siitä miehestä, joka on selättäny syövän ja käynyt julkisuudessa vartin rumaa loanheittioa ja huoltajuuskiistaa ex-vaimonsa Brody Dallen kanssa, ja haudannut rakkaita ystäviään aina Anthony Bourdainista Mark Laneganiin.

Tuo kappale saa Helsingissä kiertuedebyyttinsä, aivan kuten kolme muuta kappaletta ( In My Head ; I Think I Lost My Headache ja Hanging Tree), kuten QotSA ja Lanegan -superfani, Jytäjyrsijöiden ja Kings of Foolsin nelikielisen kurittaja Miikka Uunila meitä heti keikan jälkeen valistaa.

Etenkin Hanging Tree pysäyttää. Helsigissä ei kuulla pelkästään kappaleen kiertuedebyyttiä, vaan kappale kuullaan ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2018. Käytännössähän tämä tarkoittaa, että QotSA soittaa kappaleen Helsingissä ensimmäistä kertaa sittten Mark Laneganin kuoleman. Sinänsä merkittävää, sillä kappale assosioituu voimallisesti Laneganiin: hän lauloi sen levylle ja se oli Songs for The Deafin kiertueilla Laneganin bravuuri. Narkkauskuolemamalta osittain Hommen pelastama ex-pomo (Homme soitti rytmikitaraa Screaming Treesin viimeisellä kiertueella) oli se hirttoköydestä kymmentuhatpäisten yleisöjen edessä roikkuva luuranko tuon aikakauden keskiössä; samaan aikaan varoittava memento mori, mutta myös todiste siitä, että Tuonelaankin voi laskeutua, ja aina on joku tarpeeksi rohkea parimetrinen punapää, joka tulee ja kokoaa palaset perässä.

Puheiden tasolla huomaan parin tyypin haikailevan Laneganin perään tuon kappaleen kohdalla, ja vaikka tietyllä tasolla kaipaa sitä idiosynkraattista murinaa, niin huomaan itse iloitsevani siitä, että kappale vedetään varastosta ilman sen ihmeellisempiä fanfaareja, ja otetaan käyttöön tuosta vain. Homme varoittaa yleisöä, että nyt tulee todella vanha biisi, mutta hän ei omista sitä Laneganille tai muutenkaan vetistele kuolleen ystävän äärellä, vaan repii valtikan kuoleman kädestä, ja tekee siitä monumentin eläville, elämiselle ja selviämiselle kaikeksta siitä paskasta, joka yrittää vetää meitä pinnan alle, koko ajan ja kaikkialla

Song for The Deadin slam dancing / moshpit -lihamyllyjen käynnistyessä huomaan hymyileväni. Mitään murikoita ja kiviä kengässä ei enää ole, on vain tiimalasin läpi virtaavaa hienoista kultaista hiekkaa, joka hautaa lämpöönsä aivan kaiken, niin salaisimmat unelmamme kuin pahimmat painajaisemmekin.

Kappale loppuu kuin seinään, eikä mitään helvetin encorea.

Näin tämä homma tehdään, kuulkaa.

[Lämppäristä ei sen enempää. Oli paska.]