Death Hawks esiintyi lämmittelijänä Graveyardin Suomen-kiertueella. Lasse Auranne raportoi Helsingistä, että lämppäristä kehkeytyi varteenotettava vastus länsinaapurin kovanaamoille.
Graveyard, Death Hawks
Tavastia, Helsinki
19.4.2013
Teksti: Lasse Auranne, kuva: Ninni Luhtasaari
Ruotsalainen tyylitietoinen rock uppoaa tähän kansaan, sen tiesi jo Hellacopterskin. Nyt suosiota maistaa Göteborgin Graveyard. Bändin Suomen-kiertueen Helsingin-keikka oli myyty loppuun jo ennakkoon.
Graveyard on retrorockia hyvässä ja pahassa. On vaikea kuvitella osaavampaa poppoota vääntämään seiskytlukulaista boogieta, niin tyylipuhtaasti nelikolta lähtee jytä. Siinä piilee myös bändin ongelma: se on imagolleen tylsyyteen asti uskollinen niin ulkoisesti kuin musiikillisesti.
Bändi asteli lavalle sireenien ulvoessa ja polkaisi käyntiin Light’s Outin avausraidan An Industry of Murder. Uuden levyn popahtavampi sävy ei tullut livetilanteessa pinnalle yhtä pahasti kuin kotioloissa. Soundi oli rouhea, soitto kulki rennosti groovaten kuten asiaan kuuluukin ja laulaja-kitaristi Joakim Nilsson veti tunteella mutta liikaa ponnistelematta.
Yleisö palkitsi bändin mittavin aplodein. Meininki oli katossa muutenkin. Graveyard tuntuu valloittaneen kuin varkain melkoisen siivun täkäläistä rock-yleisöä. Vielä pari vuotta sitten bändi vaikutti edesmenneen Domin keikalla lähinnä alan harrastajien jutulta.
Tuohon keikkaan nähden lavalla nähtiin nyt paljon itsevarmempi ja rutinoituneempi yhtye. Viinaksia liiaksi asti nauttinut basisti Rikard Edlund oli saatu takaisin ruotuun nypläämään Rickenbackeria.
Setti painottui vahvasti uuden Light’s Outin ja edellisen läpimurtolevyn Hisingen Bluesin materiaaliin. Viimeksi mainitun levyn kappaleet jytisivät poikkeuksetta paremmin. Kuten sanottu, uuden levyn popahtava linja ei yksinkertaisesti sovi bändille, joka on parhaimmillaan tiukassa bluesriffittelyssä sekä korkealta ja kovaa vedetyissä jytäralleissa.
Kaikki oli niin kuin pitääkin olla. Nelikko näytti toinen toistaan söpömmiltä, Beyond Retro -vaateketjun mallipoikien oloisilta hampputukilta. Kledjut ja design on otettu samalla pieteetillä haltuun kuin musiikkipuoli. Jokseenkin ruotsalainen bändi, etten sanoisi.
Koska kaikki oli niin hyvin, alkoi puolivälin jälkeen kummasti turruttaa. Kyllä rock-konsertilta on lupa odottaa jotain muutakin kuin muotovaliota rockaamista ja ikuista kunnianosoitusta pystyynkuolleille elostelijoille.
Lämppärinä toiminut Death Hawks tarjosi sitä, mikä Graveyardilta puuttuu. Sen musiikki perustuu pitkälti samoihin vaikutteisiin kuin ruotsalaistenkin, mutta siinä on mukana aimo annos kokeellista rockia. Livenä nuo krautrockiin niin läheisesti liitettävät junnaavat riffit ja kosketinrutinat nousivat näyttelemään pääosaa. Bändi kuulosti siltä kuin Circle olisi lukkiutunut levydivariin kuuntelemaan Nuggets-kokoelman seiskatuumaisia vuodeksi.
Death Hawks ei rockannut yhtä kovaa kuin Graveyard, mutta bändi tarjosi yllätyksellisemmän setin. Paskemmilla soundeilla toki, kuten lämmittelijän osaan usein kuuluu. Jokaiselle jotakin, ei siinä mitään.
Seuraavalla Graveyardin keikkalla haluan nähdä vähän enemmän, vähän rajumpaa. Ja ehkä jotain kunnon ylitseampuvaa soheltamista, töppäilemistäkin. Mutta se taitaa olla liikaa toivottu.