Tavastialla se nähtiin taas: suomalainen pikkubändi pärjää hypetetylle pääesiintyjälle

29.08.2013

Markku Roinila vieraili Allah-Lasin keikalla Tavastialla. Kansainvälisesti kohistu yhtye osoittautui ihan kivaksi, mutta supisuomalainen Black Lizard kiipesi rinnalle ja kenties vähän ohikin.

Teksti ja kuvat (Allah-Las): Markku Roinila

Allah-Las
, Black Lizard

Tavastia, Helsinki
28.8.2013

Kun 1960-luvun garagebuumi ensi kerran rantautui Suomeen The Nomadsin Vanhan-keikan myötä 19.4.1986, siinä oli kyse särökitaroista, psykedeliasta ja energisestä rockista. Sittemmin on nähty satoja versioita samasta kaavasta, joissa tuimailmeiset, vihaiset nuoret miehet huutavat tukka silmillä ja hakkaavat kitaroitaan nahkatakit kiiltäen.

En tiedä onko garagebuumia odotettavissa tällä vuosikymmenellä, mutta Los Angelesin Allah-Las on valinnut toisen lähestymistavan. Kun yhtyeen esikoisen pistää pyörimään, soundi on aivan kuin jostain Nuggets- tai Pebbles-kokoelmalta. Nyt ei kuitenkaan puhuta niistä parhaiten tunnetuista, rajuista rokkiryhmistä tyyliin Chocolate Watch Band tai Music Machine vaan niistä hieman laimeammista ja nössömmistä beatryhmistä tyyliin Magicians, Castaways tai Mojo Men.

Ehkä on ajateltava, ettei näinä aikoina rockia tarvita enää edes autotallissa ja garageboomin sijaan on seuraavaksi ennustettava merseybeatin paluuta. 


Joka tapauksessa Allah-Las esitti taitavaa, melodista ja harmonista poppia, jossa loisti erityisesti kaikkien neljän jäsenen stemmalaulu. Ensimmäisessä biisissä kaikki taisivat laulaa unisonossa, ja lopussa rumpali Matthew Correia ja kitaristi-päälaulaja Miles Michaud vaihtoivat jopa paikkoja keskenään. Yksikään laulaja ei häikäissyt, mutta tämäntapaiseen musiikkiin stemmalaulu sopii kuin nenä päähän.

Kuva 017

Yleissoundi oli erinomainen ja kamat vintagea ainakin ulkoisesti. Kitaristi Pedrum Siadatian 12-kielinen Rickenbacker ja Fender Jaguar sekä basisti Spencer Dunhamin McCartney-viulubasso kertoivat selvää kieltä yhtyeen omistautumisestä vuosien 1965–66 kuvastolle.

Kaiken kaikkiaan Allah-Las ei horjunut tyylissään piiruakaan lyhyehkön settinsä aikana – ellei sellaiseksi lasketa puhtoiseen musiikkiin huonosti sopivaa viskipulloa lavalla tai lopussa pintaan puskeneita särösooloja.



Kyllähän sympaattisen yhtyeen näppäryyttä ja biisien harmonisuutta ihasteli mielellään jonkun aikaa. Mutta kun alkoi selvitä, että kaikki biisit todellakin menevät samassa tempossa suunnilleen samoilla eväillä, keskittymiskyky alkoi horjua. Tosin on sanottava, että keikalla levyn paremmat biisit nousivat muiden joukosta: erityisesti miellyttivät filmaattinen instrumentaali Sacred Sands ja Tell Me (What’s On Your Mind), joka voisi olla melkein The Searchersin repertuaarista.

Kaiken kaikkiaan Allah-Lasia oli kiva kuunnella, mutta kovin vaikea siitä oli kitararockin ystävän suuremmin innostua. Lämmittelijänä esiintynyt Black Lizard esitti melkoisesti dynaamisemman keikan. Levyllä bändi kuulostaa ehkä liikaakin muutamalta ulkomaalaiselta alan yhtyeeltä, mutta keikalla siinä tuntui olevan enemmän omaa tohinaa.

Kitaroiden ohuenkarheat soundit riipivät hyvin, ja esitykset kasvoivat komeasti pikkuplonkutuksesta sirkkelisahaksi. Myös orkesterin biisit ovat aivan kelvollisia. Tavastia taisi vähän hyydyttää ryhmää, sillä lavalla tuntui olevan melko epämukavaa ja usein selkä piti kääntää yleisöön päin.

Muistaessaan laulaja-kitaristi Paltsa-Kai Salama – joka sivumennen sanoen muistuttaa ulkonäöltään hieman kesäteräistä Rumban kolumnistia Jami Järvistä – sentään vähän riehui. Kun vielä lopussa kuultiin kelvokas Buddy Holly -cover Well All Right, vaikutelma jäi vahvasti plussan puolelle.

Lisää luettavaa