Samuli Knuuti antoi taannoisessa arviossaan The Decemberistsin The King Is Dead -albumille tylysti yhden tähden viidestä, mutta Sirje Niitepöld löytsi bändin Austinin-keikasta paljon kuulemisen arvoista.
Teksti ja kuvat: Sirje Niitepõld
The Decemberists ei ole aivan normaali rockbändi. Vapunaaton konsertti alkaa kovaäänisistä kuuluvalla bändin kotikaupungin Portlandin pormestarin tervehdyksellä. Mayor Adams kehottaa meitä esittäytymään vierustovereillemme, esimerkiksi kehumaan heidän hiuksiaan. Hän käskee meitä sulkemaan silmämme ja loihtii mieliimme kuvan tuulisesta Yhdysvaltain luoteisrannikosta. Sitten hän kuuluttaa Decemberistsin lavalle.
Seuraa kaksi tuntia kieroa rockia ja hyväntuulista viihdettä.
Colin Meloy on se lyhyenläntä, pulska poika, josta kaikkien sääntöjen mukaan joko ei tule rocktähteä tai tulee kusipäinen rocktähti. Oli miten oli, ainakin Meloy on sääntöjen vastainen rocktähti.
Hän tulee lavalle yhtyeen jäsenistä ensimmäisenä sen sijaan, että panttaisi itseään kuin suurta ilmestystä. Hän vitsailee jokaisen kappaleen välissä, eikä yritä rakentaa itsestään elämää viileämpää hahmoa, joka on kaiken yleisökontaktin yläpuolella. Silti hän on niin viileä, että ellei Austinissa ei olisi keskellä yötäkin kolmisenkymmentä astetta lämmintä, voisi tulla vilu.
Decemberistsin uusin pitkäsoitto The King Is Dead on bändin aikaisempaan tuotantoon verrattuna suoravaiivainen ja puhtoinen levy. Siinä missä ensimmäiset levyt kertoivat makaabereja tarinoita ja koostuivat erikoisin soittimin ryyditetyistä monimutkaisista kappaleista, uusi materiaali on simppelimpää perusrockia, joskin folkmausteista sellaista. Sanoitusten tyyli on abstraktimpi ja ne ovat siksi kevyemmin kuunneltavia. Jopa Meloyn aikaisemmin räkäinen ja määkivä laulutapa on silottunut radioystävällisemmäksi.
Meille, jotka katsomme räkäisyyden ja määkivyyden hyviksi piirteiksi, Decemberistsin konsertti tarjoaa harmillisen vähän kappaleita kolmelta ensimmäiseltä levyltä. Mutta se siitä urputuksesta. Uusi materiaali on aivan kelpoa ja toimii yksinkertaisuutensa ansiosta keikalla hyvin. Esimerkiksi Don’t Carry It All ja Rox in the Box ovat mitä mainiointa folkin ja popin fuusiota, joka ei kaipaakaan mutkikkaita nokkeluuksia.
Sitä paitsi vastapainoksi kuullaan kymmenminuuttinen versio The Crane Wifesta viiden vuoden takaiselta samannimiselta levyltä. Viihdyttävyyden, yksinkertaisuuden ja kummallisuuden tasapaino pysyy Decemberistsillä hanskassa.
Keikkabändinä Decemberists on yhtä omaperäinen ja kiehtova kuin diskografiansakin. Eeppisen kostotarinan kertova The Mariner’s Revenge Song esitetään sanan kirjaimellisessa merkityksessä: bändin jäsenet eläytyvät tarinaan niin, että kikattavat itsekin toistensa roolisuorituksille. Siinä missä yleisö on pestattu suorittamaan valaan vatsaan joutuneen uhrin osaa – kiljumaan täyttä kurkkua – soittajat sätkivat biisin lopussa selällään lavalla.
Vaikka bändin sointi on ehkä aiempaa riisutumpi, vaikka perusbändisettiin yhtye ei edelleenkään tyydy. Kuusihenkinen orkesteri soittaa keikan aikana reilua kymmentä instrumenttia harmonikasta ja huuliharpusta kontrabassoon ja banjoon. Bändin jäsenistä hurmaa erityisesti Jenny Conlee, joka soittaa ainakin koskettimia, rumpuja ja harmonikkaa, sekä laulaa ja ennen kaikkea eläytyy.
Meloy onnistuu kaiketi oman välittömyytensä ja antautuneisuutensa ansiosta kietomaan kuulijansa pikkusormensa ympärille. Hän on kenties epätodennäköinen ja sääntöjen vastainen rocktähti, mutta rocktähti yhtä kaikki, ja sellaisiahan totellaan. Ja sellaisista tykätään.