The Lemonheads Tavastialla: rivimuusikot ja Evan Dando, jota ei kiinnostanut paskaakaan

Anton Vanha-Majamaa tympääntyi Tavastialla nyky-Lemonheadsin hälläväliä-asenteeseen, rahastusmentaliteettiin ja intohimon puutteeseen. Mutta miksi keikka oli niin haalea kokemus?

The Lemonheads
Tavastia, Helsinki

6.5.2012

Teksti ja kuvat: Anton Vanha-Majamaa

Yksi viime vuosien suurimpia vitsauksia rock-keikkojen piirissä on klassikkoalbumien buumi. Sen konsepti on yksinkertaisen tehokas: otetaan klassikkolevy, raahataan sen tehneet tyypit kasaan ja pistetään heidät kiertämään maailmaa. Yleisö ostaa liput hinnasta viis, koska nuoruuden suosikkiplatta täytyy tietenkin kuulla livenä. Ilmassa on erikoiskonsertin juhlaa – huolimatta siitä, että settilista toistuu samana illasta ja kaupungista toiseen. Hyvin mahdollisesti vielä vuosia eteenpäin.

Tähän saatat todeta jotakin tyyliin ”no mutta The Lemonheads”, ja olet aivan oikeassa. It’s a Shame About Ray julkaistiin ennen oman musankuunteluni alkua, mutta sen rooli nuoruudessani on aivan keskeinen. Nirvanalla saattoi olla isoimmat hitit, Alice in Chainsilla nihilistisin ulosanti ja Kyussilla moureimmat riffit, mutta yhdestäkään näistä ei ollut vastusta The Lemonheadsin asenteelle.

Se asenne on hälläväliä, ja se kiteytyy kaikista täydellisimmin yhtyeen keulahahmoon, Evan Dandoon. Tässä on mies, joka ei halua olla pilvessä, eikä halua olla olematta pilvessä. Eikä osaa tai jaksa päättää.

Eikä oikein jaksa esiintyä. Tavastian lavalle kuudes toukokuuta herran vuonna 2012 löntystävä 45-vuotias musikantti ottaa kitaran käteensä, virittää sitä kaikessa rauhassa ja rykäisee lopulta käyntiin riffin, joka käynnistää biisin, joka starttaa albumin, joka edustaa kokonaista sukupolvea määrittänyttä kokemusta. Ja tekee sen sellaisella asenteella, että ei kyllä vittuakaan kiinnosta.

Koko Tavastian konserttia leimaa ainakin omalta osaltani turhauttava pyrkimys tavoittaa se fiilis, joka yhtyeen keikoilla on ”silloin aikanaan” ollut. Että ikään kuin tässä palattaisiin nyt sinne juurille, sinne 1990-luvun taitteeseen, jolloin viimeiset tunnistettavat sukupolvikokemukset syntyivät. Että tällaista se oli 20 vuotta sitten, kun Kurt vielä keikkaili Pohjolassa ja kaljat maksettiin markoilla.


Mutta kun ei varmasti ollut. Evan Dando on aina ollut slacker, aina suhtautunut yleisöönsä ja musiikkiinsa ihailtavalla välinpitämättömyydellä. Mutta kyllä hän on aina siitä nauttinut. Nyt nautinto tuntuu olevan tiessään, tilalle on tullut kilometriajattelu. Tietty määrä dollareita per kuljettu kilometri, ja homma kannattaa.

On irvokasta, että taustalla pyörii auton kyydistä kuvattu video, joka jäljittää oman työmatkani alusta loppuun. Viimeisten viiden kappaleen ajan tuijotan videota (kuten tekee muuten Dandokin) ja tavoitan jotain siitä tunteesta, joka ”yhdeksästä viiteen” -työhön liittyy. Ja samalla tunnen suurta hengenheimolaisuutta lavalla seisovaan hahmoon.

Kun hän palaa encoreen vetämään maailman lussuimman version Stylestä ULKOTAKKI VALMIIKSI PÄÄLLÄ, muistelen kaikkia niitä kertoja, kun päivätyössäni olen laskenut minuutteja kotiinpääsyyn. Vetänyt takkia valmiiksi niskaan, ikään kuin kellon viisarit siitä vauhdittuisivat.

Mietin, kuinka nöyryyttävää tämä kaikki on. Maailman siistein tyyppi, joka rahasta soittaa illasta toiseen klassikkolevyään alusta loppuun. Kaavasta ei voi poiketa, tai heti joku on nurisemassa. Ihmiset tietävät, mitä haluavat, ja maksavat juuri siitä. Tavallaan ihailen suuresti sitä, ettei encore tosiaan käsitä kuin yhden biisin. Mrs. Robinsonit ja lukat jätetään soittamatta.

Jos Dando keikan jälkeen tulisi narikkajonoon, päästäisin hänet ohitseni. Sanoisin go ahead, I get it. Sun täytyy nyt mennä.

Maksavana asiakkaana olisin pettynyt. Kun on nimi listassa ja rahaa menee vain kaljaan, voin kuitenkin todeta, että tätähän tämä oli. Mitäpä muutakaan? It’s a Shame About Ray on yhä täyttä parhautta. Siitä ei vie mitään pois, vaikka Dando kiertuemuusikoineen soittaisi sitä seuraavat 30 vuotta.

Mutta The Lemonheadsia ei Tavastialla nähdä. Lavalla Dandon vieressä hyppii Taking Back Sundayn(!) kitaristina ”paremmin” ”tunnettu” Fred Mascherino, ja rumpuja soittaa Chuck Treece, jonka meriitit ovat skeittipunkkia vetäneen McRadin(!!) perustaminen, Stingin ja Amy Grantin remiksaus(!!!), basson soittaminen Billy Joelin The River of Dreamsissa(!!!!) sekä Pearl Jamin rumpalin sijaistaminen keikalla(?).

Stylessä lavalle tulee vielä hengaamaan toinen kitaristi. Joku vieressäni kuiskii, että sehän on Fred Durst. Totta vieköön! Mietin, että nyt on kyllä joku hävinnyt vedon.