The Soft Moon Kuudennella linjalla – monotonisuus ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä.

Sanfransiscolainen post-punk-kokoonpano The Soft Moon tarjoili Kuudennella linjalla täydellisyyteen asti hiottua ilmaisua niin soundillisesti kuin visuaalisestikin. Vaikka kaikki sen keikkasetin biisit olivatkin keskenään keskenään aivan samanlaisia.

Teksti ja kuva: Tuomas Jalamo

The Soft Moon
Kuudes linja, Helsinki
2.4.2013

Alkuun varoituksen sana: tämä arvostelu on täysin puolueellinen. Mikäli pidät objektiivisuuteen pyrkivästä rock-journalismista, kannattaa lukeminen lopettaa saman tien. Seuraavan tekstin ainut funktio on kertoa maailmalle, miten paljon pidän post-punk-estetiikasta, ja miten mukavaa oli saada sitä muhkea annos Kuudennella linjalla eräänä väsyneenä tiistai-iltana. San Fransiscosta Helsinkiin saapuneen The Soft Moonin musiikki on tässä lajissa olemukseltaan verrattavissa äidin makaroonilaatikkoon. Se tarjoaa vain yhtä makua, mutta ei petä koskaan.

Luis Vasquezin ja kumppaneiden yhtyeen kohdalla on oikeastaan aivan turha puhua yksittäisten biisien eroista. Ne ovat kaikki hyvin samankaltaisia – ja aivan nerokkaita. Otetaan tyylikäs post-punk-poljento, lisätään siihen hyppysellinen elektronisia elementtejä suhisevien syntetisaattorien ja sähkörumpujen muodossa ja kuorrutetaan kokonaisuus satunnaisilla kuiskauksillla, ulinoilla ja primaalihuudoilla.

Kaiken lisäksi meininki näyttää täydelliseltä. Minimalistinen, mutta toimiva valoshow yhdistettynä bändin jäsenten teatraalisiin elkeisiin oli yksinkertaisesti vaikuttava. Juuri tämänkaltainen yltiödramaattinen ulosanti olisi saanut 17-vuotiaan, Joy Divisionia ja Bauhausia diggailevan itseni totaaliseen hurmostilaan. Tai no, niin se tekee edelleenkin.

Vaikeinta tämän tyylisuunnan pastisseissa (käytän sanaa The Soft Moonin tapauksessa äärimmäisen positiivisessa merkityksessä) lienee lopulta se, että estetiikan sisällä ei ole varaa yhdellekään harha-askeleelle. Yksikin tyylillinen horjahdus tai leveäperäisempi suhtautuminen lavalla olemiseen hajottaisi vaikutelman saman tien.

The Soft Moonin onnistui kuitenkin säilyttää synkistelynsä vangitsevana esimerkillisen hienosti. Vasquez vuorotteli kitaran ja syntikan välillä kuin hullu professori laboratoriossaan ja rumpali Keven Tecon piti huolen siitä, että rumpukompit pysyivät tiukasti jossakin psykoottisen ja tanssittavan rajamailla. Lisäpisteitä ropisi vielä basisti Justin Anastasille, joka näytti koko keikan ajan siltä, kuin olisi saanut suuhunsa sitruunan. Juuri näin tämä kuuluu hoitaa, hihkui sisäinen post-punkkarini. Aivan mahtavaa.

Musiikillista nostalgiatrippiä ei ole syytä vähätellä, jos se tuntuu näin hyvältä. The Soft Moonin esityksestä on hyvä jatkaa saumattomasti samankaltaisen synkistelevän estetiikan pioneeri Peter Murphyn konserttiin kesäkuussa. Tämä kevät on näemmä täynnä lepakoita ja hämähäkinseittejä – enkä voisi olla tilanteeseen tyytyväisempi.