Funky Elephant Festival valtasi jälleen Helsingin Circuksen. Laura Korpikunnas kävi katsomassa, mikä siellä oli meininki.
Funky Elephant Festival
The Circus, Helsinki
19.–20.4.2013
Teksti: Laura Korpikunnas, kuvat: Eemeli Kiviniemi
Minä ja muu helsinkiläisyleisö odotamme kärsimättöminä Helsingin Circuksen päälavan edessä. On perjantai-ilta, ja Tavastialta tänne muuttaneen, rytmimusiikkiin keskittyvän Funky Elephant Festivalin pitäisi alkaa näillä näppäimillä. Lavalla ei kuitenkaan näy ketään mailla halmeilla.
Sitten alkaa tapahtua. Päälavan eteen tuodaan jättimäinen hulavanne. Vanteen päälle astuu mies, joka polkaisee vanteen liikkeelle ja kannattelee itseään sen sisässä kapistuksen viuhuessa hurjaa vauhtia ympäri. Sirkus Johku on kirjaimellisesti pyöräyttänyt järjestyksessään 19. festivaalin käyntiin.
Yleisö taputtaa kohteliaasti, sillä ohjelmanumero ja Johkun esittämä pariakrobatia ovat ilmiömäisiä. Mutta ei liene epäilystäkään, mitä tänne on tultu katsomaan: tietenkin Plutonium 74:ää. Rytmimusiikkia ja psykedeliaa iloisesti sekoitteleva yhtye keikkailee niin harvoin, että kaikki ainutlaatuiset tilaisuudet on käytettävä hyväksi.
Bändi saapuu lopulta lavalle rutkasti myöhässä, mutta saapuupa kuitenkin. Keikka alkaa tahmeasti, kun laulaja Ylermi Rajamaa mutisee mikrofoniin jotakin teknisistä ongelmista ja vaikuttaa hieman vittuuntuneelta. Tunnelma on kuin musiikkiopiston kevätnäytöksestä: soittajat vilkuilevat toisiaan jokseenkin hermostuneesti ja viulistit virittelevät soittimiaan vielä viime hetkellä.
Yleisöä ei jähmeys näytä haittaavan. Biisit otetaan ahnaasti vastaan, sillä kuten sanottu, niiden kuuleminen livenä on harvinaista herkkua. Alakerran orkesterin tanssittava poljento muuttuu Kaisa meni diskoon –suosikiksi, ja porukka hihkuu innosta.
Yhtye esittelee pari leppoisaa uutta biisiä, joista toisessa lauletaan Lauttasaaren sillasta, pullonpohjalaseista ja trumpettihousuista. Ne lähtevät haparoiden käyntiin, mutta Rajamaa saa moisen anteeksi sympaattisen olemuksensa ansiosta.
Paikalla oleva vieraileva saksofonisti intoutuu maustamaan Porkkana ja naurista soolollaan, ja vähitellen bändi vapautuu syväjäästään. Rajamaa heittää yleisöön lavalla lojuvan ilmapallon, jota yritämme muiden eturiviläisten kanssa pyydystää. Keikan loppupuolella kuultu Ruisleipää ja lakipykäliä räjäyttää odotetusti potin, ja minä ja vieressäni seisova, kelloa tiedustellut tuntematon poika antaudumme hoilaamaan hurmoksellisesti mukana.
Plutoniumin jälkeen suuntaan ystäväni kanssa kohti pienempää lavaa, jossa helsinkiläinen St. Rasta on jo ehtinyt aloittaa keikkansa.
Yli kymmenhenkinen yhtye paahtaa eteenpäin sellaisella voimalla, että matala katto on murtua. Räpillä ja kirjavalla soitinkavalkadilla (esimerkiksi sousafoni, balalaika ja harmonikka, ihan näin muutamia mainitakseni) maustettu soitanta pakottaa yleisön tanssimaan kuin viimeistä päivää. Ei ihme, sillä St. Rastan hengästyttävässä tahdissa on yksinkertaisesti mahdotonta seistä paikallaan.
Keikan edetessä yhtyeen rap-jaosto, joka hoitaa hommansa varsin ansiokkaasti, saa seurakseen pari vierailijaa. Kuningasidean Pole liittyy mukaan iloiseen seurueeseen Jako kahtia –biisin ajaksi, ja hänen jälkeensä messiin hyppää reggae-mies Ras Henry. ”Jah man”, hän hokee asiaankuuluvasti.
St. Rastan lopetettua pohkeeni huutavat jo hoosiannaa, mutta ilta on vasta nuori. Päälavan suunnalta kantautuu letkeitä rytmejä, sillä rumpusetin taakse on kiivennyt afrobeatin legenda, nigerialainen Tony Allen. Lavalla Allenin kanssa jammailee tämän niin ikään nigerialaisen kollegan Babatunde Akerelen, eli Aiyekooton, johtama Aiyekooto & His Afrobeat International -kollektiivi, jonka jäsenistöön kuuluu esimerkiksi Jätkäjätkien Erno Haukkala.
Soitto on, kuten arvata saattaa, yhtä suurta lahjakkaiden muusikoiden taidonnäytettä. Aikoinaan itse Fela Kutin kanssa soittanut Allen pitää tahtia norsunluutornistaan käsin yllä James Brownin kurinalaisuudella, ja jokainen pääsee vuorollaan puristamaan viimeisetkin mehut ulos soittimestaan.
Taputan luonnollisesti sooloille muiden mukana, mutta pikku hiljaa alkaa kyllästyttää. Käy kuten usein käy, kun lauma taitavia muusikoita heitetään samalle lavalle: yhtä soitinta fiilistellään minuuttikaupalla, jonka seurauksena meininki puuroutuu yhdentekeväksi rytmimössöksi ja kaikki alkaa kuulostaa samalta. Soittajana on tietysti hauskaa, sillä jameihin pääsee osalliseksi, mutta vierestä katselu on yksinkertaisesti tylsää.
Jamit jatkuvat aikansa, mutta lopulta Allen ja kumppanit poistuvat lavalta suosionosoitusten saattelemana. Erno Haukkala ei kuitenkaan pääse vielä heittämään pasuunaansa nurkkaan, sillä hänellä on vielä toinen keikka soitettavanaan Jätkäjätkien kanssa.
Jätkäjätkien järjestellessä kamojaan paikoilleen alkaa tanssilattian puolella toisenlainen show. Illan aluksi esiintyneen sirkusryhmän jäsenet valtaavat yhtäkkiä spontaanisti tanssilattian houkutellen ihmisiä mukaan. Kummallista kyllä, muutama ujo suomalainen uskaltautuu antautumaan rytmin vietäväksi. Eräs heistä on Puppa J, joka kirmaa lavalta innoissaan tanssahtelemaan mukana.
Hetken karkeloituaan mies malttaa palata takaisin estradille. Jätkäjätkät aloittaa keikan tarjoillen taattua laatua: tutut keikkabiisit soitetaan alusta loppuun varmalla otteella. Hittikavalkadia elävöittävät uuden levyn kappaleet, joista esimerkiksi Varokaa halpoja kopioita iskevine poljentoineen toimii kuin junan vessa. Rauhantekijän syleilevä ote puolestaan saa yleisön täyteen hurmokseen.
Flegmaattisuudesta ei bändiä voi moittia, sillä jokainen jätkistä antaa tuttuun tapaan kaikkensa. Yleisö syö karvainen lippis päässään räppäävän, ärräänsä tutun tarkasti päräyttävän Asan kädestä. Settilista jää kuitenkin hivenen persoonattomaksi: aivan kuin yhtye olisi halunnut pelata varman päälle soittamalla kaikki takuuvarmoiksi tanssittajiksi todetut biisinsä yhteen putkeen.
Homma ei siis erityisemmin säväytä, vaikka ei meiningissä mitään vikaa ole, se on vain nähty niin moneen kertaan. Vaan eipä Jätkäjätkät tälläkään kertaa täysin kylmäksi jätä: hartaaksi äityneen tunnelman kruunaavat kaksi viimeistä biisiä, Asan soolotuotantoa oleva mestariteos Sisään ja ulos sekä ehkä yhtyeen kaunein biisi Levon helmi. Viimeksi mainitun aikana pääsee melkein itku.
Seuraavan päivän eli lauantain avaa puolestaan herrasmiesten liiga eli Timo Lassy Band. Sininen valo lankeaa ehdan jazz-orkesterin tapaan puvuissa esiintyvän yhtyeen ylle, ja Lassy puhaltaa fonistaan ilmoille Teddy the Sweeperin ensitahdit.
Yhtye on ilmiömäisessä vedossa: sekä tuoreimman In with Lassy -levyn kappaleet että vanha tuttu Sweet Spot soitetaan äärimmäisen tyylikkäästi mutta ah niin vaivattomasti. Kylmät väreet juoksevat pitkin selkääni, kun maestron itsensä, basisti Ville Herralan, perkussionisti Abdissa Assefan , rumpali Teppo Mäkysen ja pianisti Georgios Kontrafouriksen muodostama viisikko pistää parastaan.
Timo Lassy.
Rumpuryhmä ansaitsee ehdottomasti kunniamaininnan. Teppo Mäkysen ja Abdissa Assefan yhteistyö pelaa yhteen niin täydellisesti, että sen edessä ei auta kuin hiljentyä ja nauttia. Arviolta ainakin kymmenminuuttisen soolonsa ajan kaksikko houkuttelee soittimistaan esille jos jonkinmoista nakutusta, paukutusta ja helinää väkevän intensiteetin loppuun asti säilyttäen.
Miesten kasvoilta heijastuu silmitön ilo, kun he piiskaavat toisiaan kaivamaan yhä uudenlaisia soundeja esille. Erityisesti Mäkynen on kuin ensimmäisen tikkarinsa saanut pikkupoika, jonka kulmakarvat vilistävät maanisesti edestakaisin musiikin tahdissa.
Wurlitzerinsa ääressä istuva Georgios Kontrafouris tuo mieleen Ray Charlesin, ja Ville Herrala puolestaan riehaantuu soittamaan kontrabassoaan jousen kera. Jumalaisen komean Lassyn saksofonista kiemurtelee ulos pörinä, jolle festivaalin symbolina toimiva elefanttikin jäisi kakkoseksi. Aijai. Yhtyeen norsun voimalla puskevaa mutta silti viileää työskentelyä ei voi kuin ihailla.
Oloni on kertakaikkisen lumoutunut, mutta ei jazz-huuma vielä siihen lopu. Toisella puolella klubia Dalindèo on päässyt jo aloittelemaan keikkaansa, jonne kiiruhdamme juoksujalkaa heti Lassyn lopetettua. Mutta kuinka ollakaan, tupa on jo täynnä. Tungoksesta kielivä tunkkainen ilma iskee vasten kasvoja jo ovensuussa, eikä itse yhtyeen näkemisestä ole kaltaisellani pätkällä toivoakaan.
Tyydyn ystävineni seuraamaan keikkaa kauempaa. Dalindèo kuulostaa tismalleen samalta kuin tuoreella Kallio-levyllä, ja se on tässä yhteydessä ainoastaan hyvä asia. Leikkisää mutta skarppia albumia on hypetetty paljon ja se näkyy, kuten olen väenpaljoudesta karvaasti saanut huomata.
Kello lyö yksitoista, ja Reino and the Rhinosin on määrä aloittaa vartin päästä. Käyn vessassa, ja jonottaessani huomaan Stepan seisovan yksinään röökikopin kulmalla orvon näköisenä.
Palatessani vessasta sodankyläläisräppäri on kadonnut jonnekin, kenties valmistautumaan keikkaansa. Stepan ja kollega Aren aika ei kuitenkaan ole ihan vielä. Saapuessani päälavan eteen Reino Nordin ja kumppanit ovat juuri kipuamassa lavalle.
Reino & The Rhinos.
Reino and the Rhinos on Plutonium 74:n tapaan yhtye, joka ei pahemmin keikkaile. Valitettavasti se paistaa myös läpi esityksestä: harjoittelun puute tuntuu kiusaavan koko keikkaa. Tunnelma vaikuttaa jokseenkin sekavalta ja pari kappaletta, kuten muutoin aavistuksen laiskan yleisön villinnyt Kuulut unelmiin, joudutaan ottamaan alusta.
On selvää, että Nordin osaa laulaa. Välillä hänen äänensä kohoaa falsettiin, välillä se hyväilee matalammalta. Miehen käyttäytyminen sen sijaan ei vakuuta: esimerkiksi jonkun onnettoman lipsauttaessa pari väärää säveltä hän on heti haukkana tiuskimassa mikkiin, olkoonkin että leikkimielisesti. Minua ei silti naurata.
Miehen rääväsuun maine ei siis puhdistu ainakaan omissa silmissäni, mutta on hänessä toki herrasmiehenkin piirteitä. Mies esittelee bändinsä asianmukaisesti. ”Mun avomies!” kiiruhtaa nutturapäinen nainen huutamaan korvaani rumpalin ollessa esittelyvuorossa. Näytän naiselle peukkua.
Reino and the Rhinosin jälkeen koittaa vihdoin Stepan ja Aren vuoro. Löytäessäni tieni heidän lavansa eteen ovat bileet jo täydessä käynnissä. Stepan polvet vatkaavat kuin viimeistä päivää ja Are steppailee puolelta toiselle.
Sympaattinen kaksikon menoa on viihdyttävää katsella. Kummankaan flow ei ehkä edusta Suomen terävintä antia, eivätkä heidän sanoituksensa ole ydinfysiikkaa, mutta ainakin heillä ja yleisöllä on hauskaa.
Vanhempaa tuotantoa oleva Lapsuusvuosi boogie saa yhden jos toisenkin tanssijalan vipattamaan. Yleisön seassa leppoisasti vuoroaan odotellut Jodarok saapuu hoitamaan osuutensa mainion …ja naksuvat luupit -levyn Syö papu jos oot nälkäinen -biisistä.
Illan päätteeksi päälavan ottaa haltuun toinen koko festivaalin pääesiintyjistä, soulin pioneeri Martha High, joka jakaa lavan brittiläisen Speedometerin kanssa.
Speedometerin tarjoilema funk-poljento lämmittelee yleisöä muutaman biisin verran ja ihmiset ympärilläni alkavat kuuliaisesti liikehtiä musiikin tahdissa. Kotvan kuluttua tanssahtelu alkaa jo puuduttaa, mutta onneksi Martha High saapuu lavalle juuri silloin.
Vaikka tanssilattialla on paikoin väljää, on selvää, ketä varten paikalle ollaan tultu. High nappaa yleisönsä tiukkaan niskalenkkiin kunnon diivan tavoin, ja pitää yleisön otteessaan loppuun asti. Eikä ihme, sillä onhan tähti kiertänyt jopa itsensä James Brownin kanssa.
Martha High & Speedometer.
Illan kenties päräyttävin veto on tulkinta Bobby Hebbin miljoonaan kertaan coveroidusta Sunny-biisistä, johon High onnistuu biisin kliseisyydestä huolimatta puhaltamaan uutta eloa.
High ja Speedometer hoitavat homman kotiin vuosien kokemuksen tuomalla varmuudella. Kollektiivin tekemisiin vihkiytymätöntä jatkuva fiilistely saattaa alkaa kyllästyttää, mutta tanssimaan ainakin pääsee.
Keikan jälkeen jalkani eivät tunnu olevan yhtä kiitollisia kaikesta jammailusta, mutta ainakin mieli on kirkas. Viikonlopun aikana se on saanut sellaisen rautaisannoksen rytmimusiikkia, että sillä pärjää ainakin juhannukseen saakka.