Tomahawk Circuksessa: Mike Pattonin ääni viekoitteli naiset ajattelemaan sopimattomia

Riina Rinkinen vieraili Tomahawkin keikalla kuuntelemalla vaan ei katsomassa. Se on lyhyen ihmisen elo hankalaa välillä.

Teksti: Riina Rinkinen, kuva: Oksu Vuorela

Tomahawk
The Circus, Helsinki
4.9.2013

Mike Patton seurueineen kunnioitti keskiviikkona läsnäolollaan lähes täyttä The Circusta. Olin vältellyt Circusta johtuen taannoisen LMFAO-katastrofin eläväisistä tilannekuvauksista iltapäivälehdissä ja nettipalstoilla. Paikka vaikutti kauniisti kuvailtuna paniikkihäiriöisen painajaiselta.

Tomahawk ja Patton olivat kuitenkin riittävä syy uhmata kohtaloa. Urhea toimittaja työntyi pääkallopaikalle puolisen tuntia ennen h-hetkeä.

Olin kuullut Circuksen kehnosta katsojaystävällisyydestä jo ennen keikkaa, mutta lyhyenlännälle naisparalle miljöö oli hienoinen järkytys. Sen lisäksi paikalle tuntui saapuneen puolen tusinaa Juha Mietaan aviotonta poikaa ja oletettavasti yhdestä neljään koripallojoukkuetta.

Yritin änkeytyä kohti lavan edustaa ennen keikan alkamista, mutta puolimatkassa totesin näkyvyyden olevan edelleen synkkä nolla, ja luovutin. Jos en näe mitään, voin sentään ainakin hengittää.

Itseäni epätoivoisesti asemoidessani ajatukset eksyivät Areenalle ja miehen legendaariseen perusteluun siitä, miksei sinnekään kannattanut mennä:

“Koska Cornell on jo liian Bono.”

Nauroin, yksin. Joku NMKY:n toivoista tuijotti.

Huudosta päätellen odotus oli päättynyt. Näin epämääräistä liikettä lavalla, intro taukosi ja tuttu nilkutusriffi lävähti ilmoille. Varovaisia innostuksen ja nostalgian tunteita. Sotakirves heilahti pettymyksekseni lähes näkymättömissä.

Mit Gasilta (2003) poimitulla Mayday-biisillä käyntiin polkaistu keikka keräsi paikalle kaikenlaista kansaa, mutta erityisen paljon yleisössä näkyi Faith No More -paitoja. Salakuuntelin takarivin keskusteluja ja huomasin selvän trendin: Pattonia tullaan katsomaan, koska Patton on Patton, eikä Faith No Moren ulkopuolella miehen musiikkia ole tarkoituskaan ymmärtää. Sekoilua sekoilun vuoksi, sävellysten kummajaisnäyttely, jonka viihdearvo piilee sen arvaamattomuudessa ja näennäisessä järjettömyydessä.

Debyyttialbumin 101 North -kappaleella jatkanut yhtye nappasi yleisön saman tien suvereenisti hyppysiinsä, olivat itse kunkin paikalle saapumisen motiivit sitten mitä hyvänsä. Mahdollisuuksien mukaan rytmikäs, aaltomainen liike hallitsi joukkoa.

Yritin epätoivoisesti löytää satojen päiden välistä väylää, joka sallisi minun nähdä edes vilaukselta miehen, jonka tuotannosta nimenomaan Faith No Moren ulkopuoliset projektit ovat toimineet elämäni hyvien ja huonojen aikojen ääniraitana. Kolmen kappaleen kuikuilun jälkeen niskaa jomotti jo ikävästi. Näin vilauksen, ehkä neljäkin. Lannistavat visuvajarit. Hermo kiristyy.

John Stanier oli sentään virittänyt peltinsä hämmentävän korkealle – niin korkealle, että crashien ja kapuloiden hypnoottinen hytke piti yksin yllä illuusiota katsekontaktista bändiin.

Capt. Midnightin aikana joku koripalloilijoista purskahti hysteeriseen nauruun.

Keikalla kuultiin kappaleita tasapuolisesti nimikkolevyltä, Mit Gasilta ja tänä vuonna julkaistulta Oddfellows-albumilta. Patton tosin raotti sanaista arkkuaan kovin kitsaasti. Montaa välispiikkiä ei kuultu. Sääli, sillä vähät puheenvuorot olivat vähintäänkin viihdyttäviä, elleivät jopa kiehtovia.

Oma uusimman materiaalin suosikkini, ilmeisen vaivaannuttavasta intiimihetken yritelmästä kertova South Paw, kuultiin keikan loppupuolella. Juuri silloin lavanäkyvyyden täydellisen puuttumisen tuska kouraisi syvimmältä.

Luulen puhuvani monen naisen suulla, kun sanon jo Pattonin äänen koskettavan monin, monin tavoin, mutta tämä oli epätyydyttävyydessään kuin piha ilman sadettajaa ja sydän ilman kypärää, ja mitä näitä suomilyriikan hehkuvia helmiä nyt on.

Point and Click päätti illan varsinaisen setin. Ensimmäinen encore koostui kahdesta coverista. Ensimmäisenä vedetty Bad Brainsin How Low Can Punk Get oli oiva osoitus riehumisen ilosta. Meidän kaikkien kannattaisi riehua enemmän. George Jonesin Just One More soi kenties tarkoituksellisen epävireisenä.

Oddfellows-levyn singlebiisi Stone Letter oli säästetty toisen encoren ainoaksi biisiksi. Koko paketti sovitettiin tiukasti tuntiin ja kymmeneen minuuttiin.

Soitto oli tiukkaa ja tarkkaa, mutta ensisijaisesti keikka herätti pohtimaan livemusiikin syvintä olemusta ja sen visuaalisen aspektin tärkeyttä. Keikalle tullaan kokemaan bändin energia kaikilla aisteilla. Vähempi vituttaa.

Kotimatkalla mietin, kumpi otti päähän enemmän: Keskiviikkoinen Tomahawkin kuuntelu-vaan-ei-katselutilaisuus vai Witchcraftin tammikuinen keikka Korjaamon Vaunusalissa, jossa show’n volyymi oli niinkin voimakas, että normaali puheensorina peitti sen alleen. Tasapeli.