Tuska 2012, osa 1: Metallifestivaali tarjosi saatanallisia ja saatanan ärsyttäviä säkeitä

Suvilahdessa laulettiin viime viikonloppuna toisenlaisia suvivirsiä. Mervi Vuorela ja Lasse Auranne raportoivat.

Teksti: Lasse Auranne (LA) ja Mervi Vuorela (MV), kuvat: Nelly Tatti

Tuska Open Air, osa 1
Suvilahti, Helsinki
29.6.–1.7.2012

PERJANTAI

Erikoishousujen ja pitsikorsettien aika näyttäisi olevan ohi, sillä vuoden 2012 Tuskassa näkyi yllättävän normaalinnäköistä porukkaa. Toki mukaan mahtui myös muutama pakollinen lolita, haltiahattuinen viittamies ja kiitos-paitaan sonnustautunut camo-mies, mutta kaikkea ei tunnetusti voi saada.

Kaikkea ei tosiaankaan ollut tarjolla sen paremmin musiikillisesti, sillä vuoden 2012 Tuska oli – ainakin viime vuoteen verrattuna – lähes poikkeuksellisen epäkiinnostava. Festarin ensimmäinen päälavabändi Exodus olisi kyllä kiinnostanut, mutta jäi näkemättä, koska reportteri A nukkui krapulapommiin ja reportteri B paasasi jalkapallosta radiossa.

Myös Hatebreedin jenkkihardcoreilijat esittelivät Tuskassa osaamistaan. Kuvassa laulaja Jamey Jasta.

Saksalainen power metal -reuhka Edguy tuli sen sijaan nähtyä. Harmi vain, ettei bändin kirkasotsaisessa ja paikoin Cheap Trick -vivahteisessa ränttätäntässä ollut juuri mitään merkittävää. Solisti Tobias Sammet teki kyllä kaikkensa huudattaakseen yleisöä, mutta ei ilmeisesti tajunnut, että oli a) Suomessa, b) keskipäivällä, c) suhteellisen selvin päin olevan yleisön edessä. Paikoin homma kuitenkin toimi, ja Sammet onnistui murjaisemaan parikin kelvollista vitsiä.

Keikan loppupuolella Edguy onnistui myös soittamaan ainakin yhden käyttökelpoisen kappaleen. Pienessä pöhnässä kirjoitin kännykkääni muistutuksen, että biisin kertosäkeessä lauletaan ”lover told me i’m not shit”. Oikeasti kappaleen nimi oli Lavatory Love Machine, ja siinä lauletaan lentopelon selättämisestä lentoemoa panemalla. Melkein oikein.

Perjantain kiinnostavimmasta esityksestä vastasi doom metalin aliarvostettu pioneeri Saint Vitus. Kuten niin monien muidenkin metallibändien kohdalla, artistien hius- ja naamakarvoituksen määrä oli suoraan verrannollinen musiikin laatuun. Toisin sanoen: karvainen Saint Vitus veti vitun kovan keikan. Musiikin laadukkuudesta kertoi myös se, bändi soitti biisejä jokaiselta kahdeksalta levyltään.

Tuska-yleisö lähettää kotijoukoille terveisiä! Kuva: Mervi Vuorela

Esityksen kulku noudatti kutakuinkin tätä kaavaa: tuuheatukkainen kitaristi Dave Chandler rouhi Flying V:stään tymäkkiä riffejä, käytti kampea jokaisessa soolossa eikä osannut ottaa askeltakaan astumatta wah-pedaalinsa päälle. Über-karismaattinen solisti Scott Weinrich nojaili mikkitelineeseen, kääntyi selin yleisöön jokaisen soolon aikana ja esitteli takataskustaan pullottavaa jättimäistä – se oli todellakin jättimäinen – lompakkoa. Basisti Mark Adams teki kaikkensa pysytelläkseen syrjässä ja näytti siimatukassaan, kaljamahassaan ja palaneessa naamassaan suomalaisen miehen prototyypiltä. Rumpali Henry Vasquez rikkoi toistuvasti rumpukapuloita ja viskoi niitä yleisön sekaan – myös toisen allekirjoittaneen hellään huomaan.

Lyhyesti sanottuna Saint Vitus teki kaiken oikein. Esityksen hyvän jälkimaun pilasi kuitenkin Jone Nikula, joka asteli lavalle heti Saint Vituksen jälkeen ja kuulutti punaisessa Perkele-kypärässään: ”Seuraavaksi teille soittaa Trivium!”. Sori vaan Jone, mutta OIKEAN hevikeikan jälkeen ei kauheasti kiinnostanut joku metallimaailman Skrillex. Niinpä oli aika suunnata anniskelualueelle ja korkata 11 euron hintainen ”äijäolut”. (MV)

Perjantain yllättävin ilopilleri oli esiintymislavoille palannut norjalainen avantgardemetalliryhmä Arcturus. Alun perin melodisena black metal -yhtyeenä aloittanut bändi siirtyi jo toisella pitkäsoitollaan, legendaarisella La Masquerade Infernalella (1997), omituiseen vaudeville-ooppera-metallihybridiin, joka tuskin jätti ketään kylmäksi. Levyiltä tuttu humoristisuus huokui myös Tuskan lavalle asti, niin hyvässä kuin pahassakin.

Laulaja Knut Valle oli sonnustautunut jonkinlaiseksi steampunk-viikingiksi ja hyppiä tanssahteli tavalla, joka oli groteskissa ristiriidassa miehen norjalaisen sikaniska-habituksen kanssa. Polveileva, progressiivinen kappalemateriaali toimi livenä yllättävän hyvin ja manifestoitui La Mascueraden kappaleisiin kuten erinoimaiseen Chaos Pathiin. Kokonaisuudessaan keikka oli niin hauska yllätys, että uskallan ehkä jatkossa varovaisesti kosketella myös bändin myöhempiä levyjä.

Trivium ei saanut Rumban reporttereita innostumaan. Tässä kuitenkin kitaristi Corey Beaulieun kuvallinen tyylinäyte.

Pääesintyjän paikan itseoikeutetusti lunastanut Megadeth olikin sitten ristiriitaisempi tapaus. Tuittupäinen, arvaamaton, kusipäinen, säälittävä ja egoistinen ovat vain muutamia pääjehu Dave Mustaineen liitettyjä adjektiiveja. Toisaalta Mustaine on myös innovatiivinen, nero, väärinymmärretty ja rytmikitaristi Jumalan armosta. Mutta live-esiintyjä hän ei vieläkään ole.

Tällä kertaa yleisölle hyväntuulisesti juttelemaankin ehättänyt thrash-kukko seisoi lavalla Flying V:nsä kanssa ja narisi mikkiin. Asennetta ja tinkimättömyyttä kenties, mutta Tuskan jättilavalla se oli myös auttamattoman tylsän näköistä.

Megadethin keikan dumaaminen vain bändin lavaolemuksen takia olisi kuitenkin sama asia kuin valittaisi, ettei sorsa ole ahven. Pahempi vika löytyi kappalevalinnoista, jotka oli poimittu aivan liian tasaisesti pitkin bändin uraa. Toisin kuin isoveikkansa James ja Lars, Dave ei ole ymmärtänyt hävetä 1990-lukuaan. On hyvin turhauttavaa huomata bändin tuhlaavan lava-aikaansa jonkun Cryptic Writingsin (1997) jämäbiiseihin ja ällöttävään A Tout Le Monde -slovariin, kun 1980-luvun repertuaarista löytyisi ässiä enemmän kuin pakkaan mahtuisi.

Viimeisinä biiseinä kuultiin Peace Sells ja Holy Wars, joista on vaikea keksiä huonoa sanottavaa. Epätasainen keikka onnistui lopussa jättämään hymyn suupieliin. (LA)

Lauantain ja sunnuntain raportit tulevat julki lähipäivinä.