Tuska 2014, osa 2: Anthrax todisti, että vanhan liiton thrash-myllytys kykenee yhä näyttämään nuoremmilleen kaapin paikan

Anthrax.

Juha Wakonen jatkaa Tuska-raportointiaan festarin thrash metal -painotteisesta lauantaipäivästä.

Teksti: Juha Wakonen, kuvat: Mikko Pylkkö (otsikkokuvassa Anthrax)

Tuska Open Air Metal Festival 2014
Suvilahti, Helsinki
27.–29.6.2014

Lauantai onnistui parhaiten alleviivaamaan metallimusiikin orastavaa sukupolvikysymystä. Lauteilla nähtiin sekä todellista vanhan liiton thrash-myllytystä että sellaista nuorta ja pidäkkeetöntä voimaa, josta rehellisesti sanottuna voi vain olla kateellinen.

Lost Societyn, Rangerin ja Speedtrapin kaltaiset uudet tekijät asettavat puheet heavy metalin keski-ikäistymisestä ja kapinahengen tylsymisestä oikeisiin mittasuhteisiin.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää edelleen, ja vaikka se perinteinen ulkopuolisuuden tunne saattaakin olla minun sukupolveni haalistama, kesyyntymisestä puhuvat vain ne, jotka ovat itse vaarassa kesyyntyä.

Jyväskylästä kotoisin oleva Lost Society ei turhaan herättänyt huomiota viime vuonna ilmestyneellä debyyttilevyllään. Yhtye tekee musiikkia samalla mentaliteetilla kuin ikäpolvitoverinsa Ranger: molempien ryhmien ytimessä on sama vetoava sekoitus perinnetietoista thrashia ja nuoruuden vimmaista kokeilunhalua, joka suoristaa mutkia ja antaa mahdollisuuden tehdä kaikki esikuviaan tiukemmin.

Molemmat yhtyeet soittivat Tuskassa lauantaina.

Lost Society otti silkalla soittamisen riemulla haltuunsa koko Inferno-lavan, ja toistaiseksi suuremmalle yleisölle tuntemattomampi Ranger taas tyytyi takomaan Club Stagella kattilahallin täydeltä nopeaa ja hyväntuulista perinneheavya. Klassikoksi syntyneen Knights of Darkness -mini-lp:n tehorallien lisäksi yhtyeeltä kuultiin kokonaan uusi kappale, Dead Zone.

Thrash-linjalla jatkettiin Radio Rockin päälavalla iltaan saakka.

Stone.
Stone.

Ensin lauteille nousi kotimainen pitkän linjan rässiklassikko Stone, jonka ei tarvinnut ahavoitumistaan peitellä kadonneen yhteiskunnan nuorison jälkeen. Yhtye soitti nimittäin varmoin ottein sellaisia ikivihreitä kuin Get Stoned, Back to the Stone Age ja Brain Damage. Takavasemmalta lavalle päin katsottuna yleisön joukossa nuorilla näkyi ilahduttavan monta Stone-paitaa ja -lippalakkia.

Alkujaan Stonen näkeminen jännitti melkoisesti. Bändin musiikki nimittäin on kuulunut elämääni siitä saakka, kun pikkupoikina kävimme nyysimässä ystäväni isosiskon hyllystä Exoduksen Bonded by Bloodin, Iron Maidenin Somewhere in Timen ja Stonen No Anaesthesia!:n ja kopioimme ne kaseteille. Kasetit ovat hävinneet, mutta samat levyt löytyvät edelleen omasta kokoelmasta.

Huoli on täysin aiheeton. Yhtye todisti olevansa edelleen huikeassa keikkakunnossa. Vaikka uusia Stone-levyjä ei enää saataisikaan, toivottavasti bändi jaksaa Janne Joutsenniemen johdolla soittaa silti keikkoja.

Turmion Kätilöt-
Turmion Kätilöt.

Viereisellä Inferno-lavalla aloittaneen Turmion Kätilöiden keskenkasvuisen ja muka-hauskan pippeli-pillu-höhöhö -lavakomiikan jätin omaan arvoonsa ja asemoiduin hyvissä ajoin eturivin liepeillä odottamaan ensimmäistä kertaa Suomessa esiintyvää Metal Churchia.

Uusimman levynsä Generation Nothing viime vuoden lokakuussa julkaissut yhdysvaltalainen Metal Church on ehtinyt hajota ja järjestäytyä uudelleen pariinkin otteeseen, eikä alkuperäisestä kokoonpanostakaan ole jäljellä kuin yhtyeen toinen kitaristi Kurdt Vanderhoof.

Suoraan sanottuna tämä ei haitannut pennin vertaa, niin turkasen kovan keikan bändi onnistui vanhoilla päivilläänkin vetämään. Ronny Munroen johdolla päälavan jyrännyt Metal Church selvästi tiesi, mitä siltä odotettiin: ristiriitaisia arvosteluja saaneelta Generation Nothingilta kuultiin ainoastaan levyn nimikkokappale, ja muuten yhtye keskittyi esittämään varttuneemman yleisön lämmikkeeksi todellisia klassikoita aina esikoislevynsä hienoa Gods of Wrath -biisiä myöden.

Keikka oli yksi tämän vuoden Tuskan parhaista. Samalla se oli yksi suurin yllätys: Metal Church onnistui kuulostamaan yhdellä ja samalla kertaa rehdiltä ja merkitykselliseltä kompastumista taskulämpimään nostalgiaan.

Metal Church.
Metal Church.

Päivän kiistatta kovin myllytys oli kuitenkin vasta tulossa. Jos Children of Bodom onnistuikin anastamaan perjantaina pääesiintyjän manttelin Dimmu Borgirin harteilta, tänään ei ollut kysymystäkään siitä, kuka päälavaa piti hallussa.

Yksikään toinen vanhan koulukunnan rässipumpuista ei myöskään tämän vuoden Tuska-festivaalilla todistanut yhtä varmoin ottein olevansa elämänsä kunnossa kuin newyorkilainen Anthrax. Yhtye soitti keikan, jonka aikana jopa keikka-alueen laitojen rokkipoliisitkin rynnivät lavan eteen alati kasvavaan circle pitiin.

”Kun kerran juoksette siellä pitissä niin kuin olisi vuosi 1984, soitetaan jotakin siltä vuodelta”, tokaisi keikan puolivälissä rytmikitaristi Scott Ian. 30 vuotta sitten ilmestyneeltä esikoislevyltä kajautetiin käyntiin Deathrider.

Anthrax.
Anthrax.

Ianin parran pituus oli oikeastaan ainoa merkki siitä, että lauteilla Caught in a Moshin, Got the Timen ja Indianin kaltaisia ralleja löylyttivät todellakin viisikymppiset äijät eikä Lost Societyn kaltaiset nuoret sällit.

Ikä ei myöskään näyttänyt painavan Anthraxin riveihin nelisen vuotta sitten palannutta Joey Belladonnaa, joka ei pysynyt hetkeäkään aloillaan. Ryhtyipä mies kesken keikan vielä pelleilemään kameramiehen kanssa, lainasi tämän kameraa ja hauskuutti näin yleisöä.

Keikka ja setti olivat yksinkertaisesti niin hyviä, että on vieläkin vaikea suhtautua Tuska-lauantain finaaliin ilman jumalatonta täpinöintiä. Stone ja Metal Church todistivat kiistattomasti, että perinteisillä rässiyhtyeillä on vielä sanansa sanottavana. Oli siis enemmän kuin sopivaa, että Anthrax tuli ja sanoi sen – vieläpä samana päivänä.

Anthrax.
Anthrax.

Tuska 2014 -raportin ensimmäinen osa on luettavissa täällä.