W.A.S.P. Helsingissä – Ei missään nimessä relevantti nykymetallitoimija, vaan vetreä nostalgia-akti

Kuka voisi kellot seisauttaa, pohti Rumban ex-päätoimittaja Teemu Fiilin, ja kävi katsomassa W.A.S.P.:in keikan Helsingin Kulttuuritalossa 14.4.2023.

18.04.2023

W.A.S.P.
Helsingin Kulttuuritalo
14.4.2023

Termi ”kulahtanut rocktähti” on varmasti kaikille tuttu ja luo jo ääneen lausuttuna mielikuvan aivoihimme. Vuosikymmeniä sitten suosioon noussut nuorisoidoli joka pitää kynsin hampain kiinni etuoikeudestaan nousta huutavan yleisön eteen, vaikka edellisistä hittilevyistä tai muunlaisista relevanssin merkeistä ei useimmilla ole aavistusta.

Rock on nimittäin nuorten tyyppien bisnestä, tai ainakin oli. Mutta nyt kun uusista rocktähdistä ei ole enää varsinaista runsaudenpulaa, on ehkä tarpeen suhtautua ikääntyviin rocktähtiin armollisemmin. Rock – ja ennen kaikkea heavy metal – on toki kunnollisempi kenttä tässä kuin pop tai rap, joissa urat ovat perinteisesti lyhyitä ja menestyksekkäät comebackit melko harvinaisia. Toki esimerkiksi Take That on osoittanut 33 vuoden urallaan että myös pop-yhtye voi olla vuodesta toiseen kiertävä ”heritage act”, mutta ennen kaikkea metallin puolella ikää ja kokemusta arvostetaan. Siitä kertoo esimerkiksi suosittu kesäfestivaali Rockfest, jonka tämän vuoden ulkomaiset pääesiintyjät (Def Leppard, Mötley Crüe, Danzig, Pantera, Volbeat ja Rancid) ovat olleet toiminnassa keskimäärin reilut 36 vuotta.

Pitkään lavoja on tahkonnut myös yhdysvaltalainen W.A.S.P. New Yorkin Staten Islandista lähtöisin olevan Steven Durenin, tai paremminkin Blackie Lawlessin, 1982 perustama yhtye on ollut 40-vuotiskiertueellaan jo viime vuodesta (mistä tämän kevään suomen-konsertitkin siirrettiin pandemiasyiden vuoksi). Henkilökohtaisesta lavojen koluamisestani kertoo puolestaan jotain varmaan se, että W.A.S.P. oli käytännössä ensimmäinen koskaan näkemäni ”maailmanbändi”, kun näin sen herkässä 12 vuoden iässä Helsingin jäähallissa lämmittelemässä Iron Maidenia marraskuussa 1986.

Vaikka kasarin lapsena musiikillinen heräämiseni tapahtui heavyn myötä, W.A.S.P. ei ollut koskaan itselleni silti se isoin juttu, vaan pikemminkin yksi bändi muiden joukossa. Vaikka monista debyttilevyn nyt jo klassikoiksi nousseista kappaleista tykkäsinkin, bändin verellä mässäilevä tyyli ei oikeastaan vedonnut minuun vielä 10-vuotiaana, vaan gravitoiduin ”sofistikoituneempiin” yhtyeisiin kuten Mötley Crüe, Dio ja Twisted Sister, jotka mässäilivät seksillä, alkoholilla, lohikäärmeillä ja astetta abstraktimmalla väkivallan uhalla. Esiteini-ikäinen konservatiivi itsessäni hyväksyi paremmin jo vuoden 1986 Blackien, joka alkoi tuolloin näyttää jo geneerisemmältä Hollywoodin glamrokkarilta, promotoidessaan samana vuonna ilmestynyttä Inside the Electric Circus -levyään.

Jollain tapaa Electric Circus -teemaa hyödynnetään myös juhlakiertueen lavasteissa (siitäkin huolimatta, että Blackie on itse jälkikäteen haukkunut levyä väsyneeksi!), jossa keikan alkuvaiheessa taustana oli retrotyylisiä sirkusmainoksia. Toki enää Blackiella ei ole mukana klassista tulta syöksevää alasuojusta, mutta vanha kunnon B.C. Richin retrohevikeppi sentään. Lavan visuaalinen keskipiste oli ”Elvis”, Lawlessin heiluva mikrofoniständi, joka näyttää suunnilleen siltä kuin siihen olisi hitsattu yhteen kaikki H.R. Gigerin kuolinpesästä ylijäänyt materiaali.

Blackie itse on 66-vuotiaana vetreä lavahahmo, joka ei tingi ikonisesta lookistaan, siitäkään huolimatta, että ilkeilijät internetissä ovat sheimanneet häntä buutseista, legginseistä ja tupeesta jo varmasti vuosikymmeniä. Monessa mielessä hänen habitus tuo mieleen hiljattain Suomessakin nähdyn, kolme vuotta Blackieta nuoremman The Cure -laulaja Robert Smithin, joka nostaa joka ilta goottitukan pystyyn ja meikit naamaan, koska se kuuluu asiaan. Ja hyvä niin: maailma tarvitsee lisää heidän kaltaisiaan. Never change, let your freak flag fly, karavaani kulkee jne!

Ja aivan kuten The Cure on aina ollut Robert Smithin väline musiikintekoon, W.A.S.P. on Lawlessin. Nykyisen W.A.S.P. -kokoonpanon jäsenistä toki basisti Mike Duda on ollut mukana vuodesta 1995 ja Suomen Turussa (jokilaivassa!) asuva kitaristi Doug Blair vuodesta 2006. Vain 2017 mukaan tullut rumpali Aquilas Priester on uudempi tulokas. Kaikki kunnia heille, sillä vaikka soittovuosia on kertynyt ”legendaarisia” 80-luvun jäseniä enemmän, heidän nimistään ei ole koskaan muodostunut sellaisia voimasanoja kuin: Chris Holmes! Randy Piper! Steve Riley! Johnny Rod! Keikan lopuksi sympaattisessa lopputekstiruudussa esiintyikin näiden ja monien muiden entisten jäsenten nimet ja naamat.

No mutta miltä se kuulosti? Olihan soitanta nyt varmasti aivan lussua? Ja olihan Blackien ääni joko aivan kateissa tai tuli suoraan nauhalta?

Ei ollut! Ei ollut, ja kyllä tuli hyvinkin avoimesti taustalaulujen osalta. Bändin sointi oli melko riisuttu ja varsin tehokas, soolot olivat kompakteja ja äänimaisemaa rikastutti satunnaisesti niin ikään taustanauhalta (?) kuuluneet kosketinsoittimet. Blackiella on yksi vahvimmista – jollei se kaikkein vahvoin – melodisen heavy rockin äänistä: se on rouhea, mutta äärimmäisen melodinen ja sävykäs ja ottaa kappaleissa tilan haltuun suvereenisti. Laulu sopii W.A.S.P.-kappaleisiin erinomaisesti, koska ne ovat usein raskaan soitannan alle kurkistaessa melodisia ja tunteellisia rock- jollei peräti popsävellyksiä. Ehkä parhaiten tämä toteutuu L.O.V.E. Machine -biisissä, joka olisi kuolematon pop-klassikko, vaikka se olisi esitetty millä hyvänsä tyylillä – ja itselleni koko illan kohokohta.

Illan settilista oli lyhyt ja täysin ennalta-arvattava, ainakin jos oli katsonut etukäteen kiertueen settilistoja: se on ollut sama joka ilta. Kolmentoista biisin (joista neljä soitettiin heti alussa potpurina) ja reilun 75 minuutin keikka oli kiistämättä lyhyt. Esimerkiksi jo tutuksi tullut vertailukohtamme The Cure soitti yli kaksi kertaa saman ajan Jäähallissa viime syksynä.

Mutta eipähän kukaan ehtinyt pitkästymään kaljajonossa harvinaisten deep cutien aikana, kun koko ilta keskittyi pitkälti klassiseen debyyttilevyyn. Sen kymmenestä kappaleesta kuultiin seitsemän, ja vielä päälle toki levyltä pois jätetty ”kohubiisi” Animal (Fuck Like A Beast), ehkä bändin tunnetuin kappale joka ei ole I Wanna Be Somebody. Sen lisäksi huomiota sai The Crimson Idol -levy, joka täytti 30 vuotta. Todellinen fanisuosikki ei ole itselleni erityisen tärkeä, joten sinänsä ihan komealta kuulostanut biisikolmikko sai itseltäni pari ei-ansaittua haukotusta.

Nelikymppinen W.A.S.P. ei osoittanut missään nimessä olevansa relevantti nykymetallitoimija, vaan ainoastaan vetreä nostalgia-akti – sen osoitti jo päätös soittaa nolla kappaletta viimeisen 30 vuoden uran ajalta (viimeisimmän albumin yhtye on julkaissut 2017). Vaan näytäpä yleisöstä se, jota tämä valinta harmittaisi – tuskin sellaista löydät. Loppuunmyydyn Kulttuuritalon yleisö oli pikaiselta arviolta ikähaitariltaan 14-60-vuotias. Näistä vanhimmalle osalle aika epäilemättä pysähtyi johonkin vuoden 1984 tienoille, yläasteen pulpetin ääreen, johon mahdollisesti kaiverrettiin W.A.S.P.-logoa linkkarilla. Nuoremmalle osalle – jaa-a – varmaankin yhtye tarjoaa mahdollisuuden nähdä ja kuulla jotain sellaista mitä TikTokin algoritmit ja Spotifyn Top50 ei tarjoa?

Joka tapauksessa loppuunmyytyjä iltoja pursunnut keikkakalenteri osoittaa että kuusikymppisen nuorisoidolin selvästi kannattaa yhä vetää spandex-housut jalkaan ja mustaa silmien ympärille. Sillä vaikka Lawless olisi kuinka uudelleensyntynyt kristitty, jokainen yhtyeen levyjä kuunnellut tietää, että dollari on se ainoa todellinen jumala, jota hän kumartaa (vaikka syystä tai toisesta intoa ei riittänytkään sovitulle Oulun-keikalle asti seuraavana iltana).

Illan avannut Crazy Lixx puolestaan teki parhaansa lämmitelläkseen yleisön ruotsalaisella insinööriosaamisella. Nelikymppisten glamrockareiden esityksessä ei ollut vaaran tuntua – vaan miksi sitä olisikaan genren edustajalla vuonna 2023? Yhtyeellä oli ihan tarttuvia geneerisiä rock-kappaleita, mikä ei ole moite genressä joka tietyssä mielessä perustuu geneerisyyteen. Vuonna 1987 ja hiukan paremmalla karismalla se olisi voinut olla jopa pääesiintyjä jossain.

Illan kuvagallerian löydät muuten täältä.

Lisää luettavaa