Tuukka Hämäläinen kertoo, miksi Wayne Coyne on hieno mies ja kova sanoittamaan.
Kuva: Warner
Joskus harvoin löytää yhtyeen tai artistin, josta innostuu täysillä ja joka palauttaa uskon koko perhanan musiikkiin ja sanoittamiseen. Kaikki onkin mielekästä, ja innovatiivisia tekstejä on vielä olemassa! Maailma on ihan kivakin paikka! Olen löytänyt The Flaming Lipsin.
You can be my head
Oh, I really need one
’cause it’s used all its better days
You can be my head
’cause I’ve ruined this one
Blasting holes where it used to be”Be My Head”
(Transmissions from the Satellite Heart, 1993)
Törmäsin The Flaming Lipsiin ensi kertaa Danger Mousen ja Sparklehorsen loistokkaalla yhteistyöalbumilla Dark Night of the Soul (2010). (Olin toki aiemminkin tietoinen ko. yhtyeen olemassaolosta, mutta eipä ollut tullut kuunneltua.)
Yhtyeen johtohahmo Wayne Coyne vierailee albumin aloitusraidalla Revenge, jonka hän on myös sanoittanut. Biisistä erottui välittömästi voimakas teksti, joka oli omituisessa ristiriidassa melankolisen, jopa lakonisen ilmaisun kanssa. Eikä Revenge ole kuitenkaan mitään tyhjänpäiväistä uhoamista, vaan siinä nostetaan (tulkinnanvaraisuudestaan huolimatta) esiin suuria kysymyksiä.
Strange
It seems like a character mutation
Though I have all the means
of bringing you fuckers down
I can’t make myself
To destroy upon command
Somehow forgiveness
lets the evil make a loss”Revenge”
(Dark Night of the Soul, 2010)
Seuraavaksi tuli vuoden 2002 Yoshimi Battles the Pink Robots, josta minun tapauksessani tarvitsi kuulla pelkkä nimi – eihän se voi olla huono!
Todellinen tappoisku oli kuitenkin At War with the Mystics (2006) -albumin ensikuuntelu, jota jäin pyörittelemään mielessäni useammaksi viikoksi. Voisin suoraan sanoen kirjoittaa kokonaisen lyriikkablogin pelkästään siitä. Free Radicals, It Overtakes Me sekä My Cosmic Autumn Rebellion ovat nerokkaita sanoituksia.
Yli muiden kohoaa kuitenkin avauskappale The Yeah Yeah Yeah Song. Biisi herättää muun muassa kysymyksen siitä, laskeako lähinnä melodisena elementtinä käytetty yeahyeahyeah-kuoro sanoitukseen. Sen voisi ehkä jättää huomiotta, ellei toisessa säkeistössä kuoron lausuma ”vastaus” muuttuisi kieltäväksi. Sanoitusvihkossa näitä ei ole kirjoitettu, mutta…
If you could blow up the world with the flick of a switch
Would you do it? (Yeah yeah yeah yeah yeah yeah yeah)
If you could make everybody poor just so you could be rich
Would you do it?(Yeah yeah yeah yeah yeah yeah yeah)
–
If you could make your own money and then give it to everybody
Would you do it? (No no no no no no no)
If you knew all the answers and could give it to the masses
Would you do it?(No no no no no no no)”The Yeah Yeah Yeah Song”
(At War with the Mystics, 2006)
Monien muiden yhtyeiden tapaan Flaming Lips ei aina erittele kuka kappaleista on kirjoittanut mitäkin, mutta lyhyellä nettihaastatteluiden etsinnällä selviää, että Wayne Coyne (jonka nimi on kiva lausua ääneen!) raapustelee ainakin valtaosan teksteistä.
Kuten lättyjä kuunnelleille helposti selviää, on kyseessä sangen outo mies. Coyne on selvästi ihastunut yksinkertaisiin ideoihin, eikä hänellä juurikaan ole ennakkoasenteita julkaisemisen suhteen. Mitä tahansa saa tehdä ja sanoa.
Well Kim’s got the answer with her watermelon gun
And all the celebrities want permission
But she won’t give it to them, til they learn how to love
And Kim’s got her watermelon gun, ’cause its the consciousness of love”Kim’s Watermelon Gun”
(Clouds Taste Metallic, 1995)
Eivät yhtyeen muutkaan jäsenet mitään jäykkiä streittareita ole. Paljon yhtyeen biiseistä säveltänyt Steven Drozd kamppaili hiljattain heroiiniaddiktion kanssa, eristäytyi yksinäiseen levytysstudioon ja äänitteli vieroitusoireidensa kourissa ”kauniita, karmivan häiriintyneitä kappaleita”.
Näistä houreisista tekeleistä on yhtye vääntelemässä viidettätoista albumiaan The Terror, jonka on määrä ilmestyä alkuvuodesta. Olipa lopputuloksen kuunteleminen millaista helvettiä tahansa, on premissi vähintäänkin kiinnostava.
She says, ”You think there’s some system
That controls and affects
You see, I believe in nothing
And you’re convinced of the hex
I believe in nothing
And you’re convinced of the hex
That’s the difference between us
That’s the difference between us”Convinced of the Hex”
(Embryonic, 2009)
Flaming Lipsin edellinen albumi Embryonic (2009) toimii oivallisena aasinsiltana seuraavaan lyriikkablogiin, jossa käsittelen viimeinkin aiheista kauneinta ja itselleni läheisintä: scifiä. Sillä Embryonic on täysveristä avaruusrokkia, jos jonkun mielestä Yoshimi ei vielä aivan sinne yltänytkään.
Embryonicin voisi kuvitella saavan nimensä kappaleiden ”alkiomaisuudesta”. Monet albumin biisit koostuvat niin sävellyksellisesti kuin sanoituksellisestikin yksinkertaisista osista, joita on lajennetaan hyvin varovasti.
Koneellisesti suriseva ja vinkuva albumi on kaikessa epäorgaanisuudessaan nini eheä ja kokemuksellinen teos, että tekstit tuntuvat musiikista irrotessaan menettävän jonkin osatekijänsä. Niin paljon kuin olenkin sanoitusten itsenäisyyttä puolustanut, niin tämä albumi pitää kuunnella!
Her untied hand
She smears the spit
Pleasure and suffering
Her beliefs conflictIt brings a smile
She cannot pretend
To believe that life
Really has no endSee the leaves
They’re dying again
See the moth
It’s flying again”See the Leaves”
(Embryonic, 2009)