Mirel Wagner – parasta tuhanteen vuoteen

22.06.2010

Helsingin uusia lupauksia ruokkiva klubitoiminta alkaa kantaa hedelmää. Libertén Maanantaiklubilla esiintynyt Mirel Wagner on Samettiklubin kasvatteja ja Jean Ramsayn mielestä ”Suomen lahjakkain signaamaton laulaja-lauluntekijä”.

Teksti: Jean Ramsay, kuva: Mirel Wagner

Mirel Wagner
21.6.2010 Club Liberté, Helsinki

Terassilla istuu karvaisia hippejä ja muita kiintiö-nuuskamuikkusia. Fudista tulee isolta kankaalta kello viidestä eteenpäin. Sisältä kuuluu jääpalojen kolinaa ja biljardikuulien vaimeita muksahduksia. Lintsin lapsiperheet näyttävät kaukaisilta oluttuopin läpi tarkasteltuina.

Normipäivä Helsingin Kalliossa.

Viikon raskain päivä.

Maanantai.

Liberté on jo muutaman vuoden ajan ollut hieno lisä pääkaupungin livetarjontaan. Kynnys tulla keikalle on nuorille tekijöille ihailtavan alhaalla, varsinkin ensiaskeleitaan esiintyjinä ottaville tarkoitetulla Maanantaiklubilla. Maanantaista se pienikin ponnistaa.

Suomessa ei oikein osata suhtautua angloamerikkalaiseen laulaja-lauluntekijä–formaattiin. Keikkaa on vaikea saada buukattua, jos musiikkityyli on akustisempaa eikä taustalla ole varsinaista bändiäa. Täällä jokaista kitaraansa rämpyttävää teiniä kutsutaan raivostuttavalla termillä ”trubaduuri”, mikä on paitsi typerää myös harhaanjohtavaa.

Jos nyt kuitenkin on tähän perinteeseen kasvanut, pääkaupungissa ei ole kovin monta foorumia nuorelle tekijälle. Keitaana aavikossa on Semifinalissa pitkään toiminut ja nykyisin Café Mascotissa majaileva, Luca Garganon ja Aki Tryggin ansiokkaasti luotsaama Samettiklubi. Ja Samettiklubin takia minä olen täällä.

Antakaas kun selitän. Samettiklubi siis on lauluntekijäklubi, jonne kuka tahansa voi mennä esiintymään. Ainoa sääntö on, että materiaalin pitää olla omaa.

Niiden viiden vuoden aikana, jolloin olen klubilla käynyt, olen kuullut haparoivia ensiaskelia sellaisilta nykyään varsin nimekkäiltä artisteilta kuin John McGregor, Laura Sippola, Vesa Salmi ja Jippu. Kaikki heistä ovat julkaisseet jo pari–kolme levyä, mutta ensiaskeleet on otettu Samettiklubin lauteilla.

Tuohon listaan olen jo pari vuotta ollut valmis liittämään Maanantaiklubilla Libertéssä yhden ensimmäisistä keikoistaan pääesiintyjänä soittaneen Mirel Wagnerin nimen.

Kuulin tätä nuorta lauluntekijää ensimmäisen kerran Semifinalissa, olisiko ollut vuonna 2007. Kuten arvata saattaa, Samettiklubin tarjonta on matalasta kynnyksestä johtuen kauniisti ilmaistuna ”kirjavaa”.  Ensimmäinen todistamani Mirelin esitys oli suorastaan järkyttävä hermoilevien ja hikoilevien ”trubaduurien” rämpyttelyn seassa.

Muistan sen illan vielä kuin eilisen. Nuori nainen kävelee hermostuneesti lavalle, istuu tuoliin, kääntää mikrofonin eteensä ja tuntuu jähmettyvän paikoilleen. Jaa, taas yksi pikkutyttö laulamassa poneista, on kyyninen ensimmäinen ajatus.

Tyttö alkaa soittaa. Jäntevät sormet näppäilevät kitarasta hiljaa hidasta valssia. Mieleen nousee Leonard Cohenin debyytin pölyiseltä kuulostavat kappaleet. Lauluja getosta, keskitysleirien tuhkasta. Vaikuttavaa.

Silmät kiinni, suu aivan kiinni mikrofonissa, tyttö alkaa laulaa. Ei korkealta kailottaen, ilman maneerin maneeria, vaan kuin kuiskaten, hyvin tummalla ja toteavalla äänellä. Jumankauta, Billie Holiday, on ensimmäinen ajatukseni.

Yhdistettynä hiljaa näppäiltyyn kitaraan tuo tumma ääni on kuin syöveri, musta aukko, joka imee kaiken ilman ja valon tilasta, vaatii jokaisen huoneessa olijan täydellisen huomion. Esitys tuntuu pysäyttävän ajan. Jopa tiskin takaa esityksiä tavallisesti tyhjien pullojen kilinällä äänekkäästi kommentoiva entinen HIM-rumpali Pätkä, tuo Suomen Pete Best, on hiljaa.

Seuraavaksi alan kuunnella sanoja. Mitä helvettiä? Kuulinko oikein?

”…and it’s a hard and crooked life / when you’re a dead man’s unwedded bride”, menee kertosäkeen payoff. Meinaan lentää selälleni.

Tuohon kertosäkeeseen tiivistyy bluesin sielu: pohjattoman surullista ja tuskallista, mutta hirtehisellä mustalla huumorilla leikattua. Ei voi mennä noin huonosti. ”Kuolleen miehen naimaton morsian.” Nerokasta! Kurjuus maksimoidaan niin pitkälle, että pieni ilkikurinen hymy karehtii suunpielessä.

Gallows humour, sanoisi englantilainen. Hirsipuuhuumoria. Tuijottaa kuolemaa silmiin ja nauraa.

Kolmannessa säkeistössä päähenkilö jo hukuttautuu, ja transsimainen valssin syöveri löytää vastakappaleen sanoituksesta. Koko kappaleen rakenne paljastuu majesteettisen hitaasti alaspäin pyörien vajoavaksi kierteeksi, jonka vääjämättömyydessä on kreikkalaisen tragedian kohtalokkuutta.

Tapa, jolla Mirel Wagner lausuu tuossa kappaleessa sanat ”bruised bones”, saa niskavillat pystyyn. Sanojen lopussa oleva ”s” särähtää kuin huulet kohdatessa rikki menneen lasin, tuskaisena ja pidättyvänä. Tuo yksi äänne on avain koko kappaleeseen, se hampaiden läpi tihkuva pidätelty huuto, joka polttaa kuin liekki. En tosiaan ole aiemmin kuullut tätä efektiä kuin levyllä, ja silloin asialla oli Billie Holiday.

Aivan tajutonta! Olen täysin myyty!

Tyttö näyttää hädin tuskin täysi-ikäiseltä, mutta tekee musiikkia, johon vanhimmat blues-ukotkaan eivät pysty! ”Mighty heavy lyrics for someone so young”, sanoo B.B.King Bonolle elokuvassa Rattle & Hum, ja paremmin en osaa itsekään asiaa laittaa.

Tuosta illasta asti olen pyrkinyt näkemään jokaisen mahdollisen Mirelin esityksen. Olen raahannut paikalle ystäviä, musiikin ammattilaisia, faneja ja kaikkea siltä väliltä. Kenties siksi, että olen ollut ajoittain tuskaisenkin tietoinen omasta roolistani tässä näytelmässä.

Musiikista puoli-ammattimaisesti kirjoittavana henkilönä on minun tehtäväni, minun velvollisuuteni, kertoa tästä ihmisille. Olen kuin Robert Shelton Gerde’s Folk Cityssä, tuoppi edessäni ja nuori Dylan lavalla.

Havahdun. Mirel nousee lavalle ja käy istumaan baarijakkaralle. Jalat tärisevät, kasvoilta loistaa jännittynyt ilme. Silmät eivät tällä kertaa ole enää kiinni, vaan aivan lautasina. Suoraan naamaan tuleva spotti tuntuu tungettelevalta.

Hei! Valomies! Herätys! Ei tämä mikään kuulustelu ole, hei.

Mirel aloittaa. The Road, tuo vanha suosikki. Ei yhtä hyvä kuin silloin ensimmäisellä kerralla, mutta tuskin koskaan tulee olemaankaan. Mirel on hermostunut. Tekee mieli huutaa: ”Älä välitä, olet nero!” Hillitsen kuitenkin itseni.

Pari viikkoa sitten Flemarin Vaihtolavalla Mirel esiintyi huoneelliselle hikisiä ja vaivautuneita ihmisiä. Pieni tila, likaa ihmisiä, aina huono juttu. Pelkäsin pahinta kun näin että paikan PA:n virkaa ajoi pieni kitaravahvistin, jonka läpi ajettiin sekä laulu että akustinen kitara. Silti, täydellinen onnistuminen. Eli pelko pois.

Parin seuraavan kappaleen aikana näin käykin, Mirel rentoutuu, ja nämä uskomattomat laulut nousevat siivilleen. Kyllä, The Road ei ole onnenkantamoinen, vaan näiden seasta joutuu etsimään sitä heikkoa biisiä, mieluummin kuin toisinpäin.

Rakkaus on näissä kappaleissa aina raastavaa, tuhoavaa. Silmät kiiluvat punaisina ja vaatteet painavat vedessä, vetäen pohjaan. Ollaan aika kaukana Bob Dylanista ja muista ”trubaduureista”. Ne tulevat ennemminkin samasta maailmasta kuin Swans. Tumma, goottimaista, ikivanhaa. Hautausmaan multaa ja pohjattoman järven kylmää niljakasta vettä.

Otetaan esimerkisi To the Bone. Laiskat, melkein elottomat soinnut. Englanninkielen sana ”unresolved” nousee mieleen, varsinkin säkeistön päättävän, ”swim”-sanan jälkeen tulevan soinnun kohdalla, joka pyristelee kuin mato koukussa. Päättymätön. Ratkaisematon.

Laulaja lataa tiskiin säännöt. ”Oh my little one / this is how its’ done / you’ll play your part / and I’ll play mine.” Kylmää. Viimeinen lause on kuin Nicoa parhaimmillaan.

Dominoiva itsevarmuus kuitenkin näyttää todelliset kasvonsa seuraavassa säkeistössä. ”Your love drags me down / like clothes when you swim / down, deeper down / like the roots of old trees.” Elämää ja kuolemaa, ottamista ja antamista.

Billie Holiday kummittelee tuossakin kappaleessa, etenkin lauseessa ”like the roots of old trees”. Jazzmaisen pehmeästi laulettu lause kätkee sisäänsä kohtalokkaan terän, mutta myös toiveen jonkinlaisesta transsendenssistä, pelastuksesta. ”Strap yourself to a tree with roots”, sanoo Bob Dylan.

Pari uutta suosikkia, The Well ja No Death, josta varsinkin jälkimmäinen on miltei hilpeä tässä kalmaisessa seurassa. Paitsi että, tietenkin, se kertoo rakastelusta ruumiin kanssa. Ei sokkiarvona, ei huumorilla, vaan tuskaisen toiveikkaana, rakkaudessa kiinni roikkuvana. Syleilee mätänevää rakasta, sillä vaihtoehto on vielä kamalampi. Joskus on helpompi roikkua kiinni kuin päästää irti.

Katso taaksesi, Joose Keskitalo. Et ole enää yksin.

Menkää hyvät ihmiset ja kuunnelkaa.