Jos Aino Ahokas on ennen keikkaa kauhuissaan, Aino Venna selviää mistä vain

Vaihtoehtopiirien suosikiksi kohonnut Aino Venna julkaisee toisen albuminsa 7. marraskuuta ja stressaa sen vastaanottoa. Onneksi jännitystä helpottaa taiten rakennettu taiteilijarooli.

31.10.2014

Kaksi vuotta sitten Aino Venna löysi itsensä keskeltä hyökyaaltoa.

Venna julkaisi Marlene-albumin, jolla hän tulkitsi aikojen takaa tyylinsä ammentavaa chansonia, folkia, jazzia ja muutamaa muuta genreä englanniksi ja ranskaksi.

Tekijä ei osannut odottaa teokselle menestystä, sillä Suomessa vieraskielinen nostalgia ei ole vuosikymmeniin ollut pinnalla. Levyn julkaisija oli Stupido Records, joten suuren kaliiperin kaupallistakaan puskua sillä ei ollut.

Marlene nousi kuitenkin kriitikoiden lempilapseksi ja vaihtoehtomusiikin kuuntelijoiden suosioon. Albumia siivitti Suzette-single, jonka Radio Helsingin kuuntelijat nostivat kesähittiäänestyksen voittoon.

Marlene pistäytyi virallisen albumilistan alemmilla sijoilla tämän tästä lähes vuoden ajan. Vennasta tuli vaihtoehtomusiikin suunnannäyttäjä.

Nyt hän julkaisee debyytille jatkoa. Uuden Tin Roof -albumin avulla Vennan on voitettava puolelleen vanhat kuuntelijansa ja yritettävä kasvattaa kuulijakuntaansa.

Albumin kappaleet kertovat Marlenen tavoin kokonaisia tarinoita perinteisten balladien hengessä. Se on tekijänsä mielestä surumielisempi kokonaisuus kuin edeltäjänsä.

Vennan kappaleet syntyvät esimerkiksi niin, että päähän iskostuu lause kirjasta tai idea muusta teoksesta. Sons of Nakhimov -raita sai ideansa venäläiskadeteista kertovasta Nelli Palomäen valokuvasarjasta, Gravity taas perustuu amerikkalaisen koomikon George Carlinin stand up -show’hun.

”Teen usein musiikkia kuin se olisi journalismia: otan selvää taustoista ja sävellän niiden ympärille musiikin”, laulaja kertoo pakkasaamuna Kallion kirjastossa.

Venna, 32, haluaa tehdä haastattelun kellarissa sijaitsevassa dekkarikirjastossa. Salapoliisiromaaneja notkuva olohuonemainen tila on kuin suoraan film noir -elokuvasta.

Patina on värjännyt myös Vennan julkisuuskuvan. Hän edustaa mustan kahvin ja tupakansavun paahtamaa 1930-luvun Pariisia ja vanhojen elokuvien estetiikkaa.

Hänen levynkantensa ja musiikkivideonsa ovat pääosin mustavalkoisia. Hän valmistui viisi vuotta sitten Turun taideakatemian elokuvalinjalta ja ohjaa omat videonsa.

Tarinankertoja sukkuloi dekkarikirjastossa kuin kotonaan, hakee keittiöstä kupillisen vettä ja istuu hiilenmustan pöydän ääreen. Hän puhuu korostetun selkeästi ja nauraa usein käheästi.

Hän kertoo, että Marlenen tuoma salamasuosio vei hänen taiteilijaidentiteettiään eteenpäin, mutta sitä seurasi luova blokki.

”Hyökyaallosta toipumiseen meni tovi.”

Tin Roof on saapunut painosta edellisenä yönä. Venna on nukkunut huonosti: hän ei osaa olla stressaamatta tällaisissa tilanteissa.

Taiteilija haluaisi, että olisi jo tammikuu. Levyn julkaisu ja vastaanotto olisivat takana, ja hän voisi kiertää yhtyeensä kanssa keikoilla.

”Välitän kuuntelijakunnastani vilpittömästi. Olen miettinyt, että mitä jos ne ei yhtään tykkää tästä. Jos petänkin odotukset? Mutta minä murehdinkin aina kaikesta.”

Hän vertaa levyn julkaisemista siihen, että esittelisi lähipiirille uuden heilan. Vaikka perheen mielipide kiinnostaa, tärkeää on lopulta vain oma tunne, sillä kotiin puolison kanssa pitää mennä aina itse.

Kuva: Tero Ahonen

Kuva: Tero Ahonen

Vennan yhteydessä on tullut tavaksi mainita hänen idolinsa: Marlene Dietrich, Edith Piaf, Elvis Presley. Musiikillisten ja tyylillisten yhtäläisyyksien lisäksi heillä ja Vennalla on kaikilla tietoisesti yksityisminästä erillinen taiteilijaminänsä.

Hänen oikea nimensä on Aino Ahokas. Venna on äidin tyttönimi. Ahokas puhuu Vennasta kolmannessa persoonassa.

”Aino Venna -rooli on helpottanut minua hirveästi. Kärsin pahasta esiintymisjännityksestä, joten tarvitsin lavalle jonkun erilaisen tyypin. Venna hanskaa tilanteet ja heittää välispiikkejä, joista en aina edes muista jälkeenpäin mitään”, hän sanoo.

”On kenelle tahansa rankkaa tanssia lavalla vaikka bossa novan tahtiin. Ääni päässäni saattaa kysyä, että mitä sä teet, ketä tuollainen kiinnostaa? Mutta Venna hoitaa senkin.”

Venna on Kallion ilmaisutaidon lukio kasvatti. Ennen musiikkiuraansa hänellä oli päivätyö Yleisradiossa. Jos Venna olisi jäänyt sinne, musiikin tekeminen ei olisi mahdollista nykyisessä laajuudessa.

Suomessa kaikella musiikilla on hankala tulla toimeen, vieraskielisestä marginaalimusiikista puhumattakaan. Venna kertoo, että hänen kassavirtansa koostuu erilaisista puroista. Hän säveltää ja sanoittaa oman musiikkinsa, joten tuloja ropisee jonkin verran Teostolta ja Gramexilta.

Koko alan tilanne on kuitenkin surkea.

”Lohduttaudun sillä, että kaikilla aloilla menee huonosti. Talous on tällä hetkellä mitä on, kaikki on fucked. Miksipä musiikkialalla pitäisi mennä muita helpommin.”

Muusikon klassinen niksi olisi tehdä laskelmoitu hitti, jolla hän voisi rahoittaa muun musiikkinsa. Venna huomauttaa, että hänellä on jo kokemusta kesähitistä, ”eikä se lämmitä syksyllä”.

Hänen mielestään hitti-ideassa ei kuitenkaan ole suoranaisesti mitään vikaa: taiteilijoilla pitää olla oikeus käyttää maailmaa taiteensa rahoittamiseen.

Vennan estetiikka vetoaa Helsingissä ja muutamassa muussa isossa kaupungissa. Niitä pienemmillä paikkakunnilla hänellä on vielä edessään töitä.

Laulaja-lauluntekijä uskoo, että sinnikkäällä työllä muukin Suomi on valloitettavissa. Häntä ovat rohkaisseet tilanteet, joissa yleisöä on saattanut olla kymmenen henkeä ja kahdeksan heistä on ostanut levyn.

”Kaikkialle ei voi mennä pääkaupunkiseudun asenteella. Emme vedä kaikissa paikoissa yhtä paljon yleisöä kuin joku tangokuningas, mutta niihin mestoihin pitää vain palata uudestaan.”

Venna suhtautuu artistin uraansa ”pitkänä, woodyallenmaisena jatkumona”, ei Idols-tyylisenä nopean syklin kaarena. Siksi hän ei ajattele, että jokaisen albumin kohdalla olisi tarpeen uudistua.

Hänestä artisteille lankeavat uudistumispaineet ovat ”tämän ajan sairautta”. Hän tähdentää, että ensivaikutelman voi tehdä vain kerran.

”Mutta ei saa olla itsetarkoitus, että joka levyn jälkeen uudistuisi varpaista hiusmartoon, varsinkaan ulkopuolisen koneiston sanelemana. Uskon luonnolliseen muutokseen, jota kutsutaan kehittymiseksi”.

Dekkarikirjasto täyttyy taas käheällä naurulla.

”En halua jämähtää mihinkään karsinaan. Mistä sen tietää, vaikka viiden vuoden päästä tekisin suomeksi protestilauluja Palefacen kanssa.”

Lisää Aino Venna -asiaa tänään ilmestyneessä Rumbassa 9/14.

Lisää luettavaa