Faith No More on kiteytettävissä kosketinsoittaja Roddy Bottumin mietteeseen: “Joskus oudot ja väärät asiat vaikuttavat juuri oikeilta asioilta tehtäväksi”.
Outoja ja “vääriä” juttuja yhtye on tehnyt, mutta se on tehnyt ne miltei poikkeuksetta oikein. Niin myös 2009 alkaneen paluunsa, jonka kruunaa juuri ilmestynyt albumi Sol Invictus.
Mutta mistä Faith No Moressa on kysymys, ja miksi se on niin arvostettu? Ja miksei se ole maailman suurin bändi?
Alternative metal. Experimental rock. Funk metal. Wikipediassa Faith No Moren musiikki linjataan näillä määritteillä.
All Music Guide lisää tähän alternative rockin ja -popin, indie rockin, hard rockin ja vanhan kunnon heavy metalin.
Jos FNM-levyjä on lainkaan kuunnellut, voi yhtyeen tyylikirjoon lisätä – musiikillisesta valveutuneisuudesta riippuen – viidestä noin kahteenkymmeneen muutakin genreä. Mainittakoon nyt ainakin ilmiselvimmät: hiphop, lounge, gospel, soul, new wave, prog rock, triphop… Miksei myös rap rock ja sitä myöten nu metal, jonka esi-isäksi Faith No Morea voi tituleerata. Pitkin hampain tosin.
Faith No Moren eklektisyyttä ja ilmaisun kirjon ennakkoluulottomuutta kuvastaa hyvin sen esittämien cover-biisien valikoima. Levylle asti on päässyt kappaleita niinkin erilaisilta esittäjiltä kuin Burt Bacharach, Black Sabbath, Dead Kennedys, Commorodes, Deep Purple, John Barry ja Bee Gees.
Reunion-kiertueiden alkaessa yhtye hauskuutti itseään aloittamalla settinsä Peaches & Herbin siirappisella Reunitedilla. Myös Tulivaunut-tunnari ja Michael Jacksonin soul-slovari Ben saivat FNM-käsittelyn.
Mikä oudointa, tyyli kuin tyyli tuntuu toimivan erinomaisesti tämän yhtyeen käsittelyssä. Osittain siitä syystä varsinkin syvällä musiikissa uiskentelevat ihmispolot – kuten kriitikot ja muusikot – arvostavat Faith No Morea yli kaiken.
Faith No More on yhtye, johon yllättävän moni suhtautuu fanaattisesti. Se on suosittu, mutta ei suuren kansan keskuudessa.
Syy kumpaiseenkin seikkaan lienee sen genremäärittelyjä halveksuvassa ilmaisussa: musiikista syvällisiä säväyksiä ja haasteita kaipaavat arvostavat yhtyettä ja sen tyylikästä kameleonttimaisuutta, mutta yksittäisistä kappaleista (luultavasti lähinnä Commodores-laina Easystä) pitävät radion kuuntelijat putoavat heti kelkasta, kun tyylien autobahn tekee mutkan.
San Franciscosta lähtöisin olevan Faith No Moren alku tapahtui jo vuonna 1981. Tuolloin basisti Billy Gould, kosketinsoittaja Roddy Bottum ja rumpali Mike ”Puffy” Bordin lähtivät vahvasti postpunk-pohjaisesta Faith No Man -orkesterista, joka oli aiemmin operoinut Sharp Young Men –nimellä.
Kolmikko soitti vuoden verran basso-rummut-kiipparit-pohjaisena bändinä ilman pitempiaikaista laulajaa tai kitaristia. Laulajat vaihtuivat tiuhaan, ja esimerkiksi Courtney Love puuhasi mikin varressa puolisen vuotta.
Paula Frazer lauloi ainakin yhdellä bändin demolla. Kitaristejakin tuli ja meni. Eräs näistä oli Mark Bowen, jolle yhtye teki nimikkokappaleen.
Tältä triotoiminnan ajalta kumpuaa bändin omalaatuinen ote: vahva rytmikkyys, joka ei ole tavanomaista rockbiittiä vaan pikemminkin heimorummutusta, sekä koskettimien suuri rooli.
Yhtyeen jäsenet ovat sanoneetkin ensimmäisten äänitystensä olleen lähinnä ”rytmisiä harjoitelmia”. Vuodelta 1983 peräisin olevassa demossa on selkeästi myöhemmin Zombie Eatersiksi kehittynyt harjoitelma.
”Tuolloin halusimme vuoroin rakentaa ja tuhota. Halusimme kontrastia klassisen kauneuden ja suuren draaman välille, se oli meille tosi tärkeää. Koskettimista kumpuaa paljon draamaa, vaikka niistä kiipparijousista”, Bottum kertoi Faith No More Blogin haastattelussa.
Useampikin Faith No More –muusikko mainitsee vaikuttimikseen Jimi Hendrixin ja Black Sabbathin. Kun kolutaan vaikutteita tarkemmin, niitä löytyy todellakin laidasta laitaan – Black Uhurusta Run DMC:n, Robert Johnsonista Joy Divisioniin ja Sparksista Velvet Undergroundiin.
Keskeistä kuitenkin on, että bändissä oli metallimiehiä ja postpunk-outoilun ystäviä. Tässä synteesissä on Faith No Moren ydin.
Sama pohja kuuluu yhtyeen soinnissa yhä, myös uudella Sol Invictus -levyllä. Uutukainen ei tosin kuulosta yhtä vahvasti postpunkilta kuin yhtyeen alkupään tuotokset, mutta sama viba on taustalla edelleen, ehkä vahvempana kuin aikoihin.
Laulaja Chuck Mosleyn (jota voisi ehkä kutsua pikemminkin eklektisesti möliseväksi runoilija-kuuluttajaksi) sekä kitaristi Jim Martinin astuttua mukaan vuoteen 1983 mennessä, oli Faith No Moren ensimmäinen kokoonpano valmis. Bändi oli todellakin erilainen kuin muut, eikä vähiten Mosleyn omintakeisen ulosannin ansiosta.
”Taisimme kaikki lähinnä ihmetellä, mitä muut bändin tyypit tekevät. Lauloin jätkien melodisiin biiseihin, jotka kuulostivat omaan korvaani rytmittelypohjaisilta jameilta, joita en edes käsittänyt. Kuulin vain rytmin, joten aloin räpätä noihin kohtiin, vaikka en osannut räpätä tippaakaan”, Mosley muisteli myöhemmin Faith No More Blogille.
Yhtye ryhtyi äänittämään debyyttilevylleen kappaleita – ilman levytyssopimusta. Muutama tekeillä ollut biisi kuitenkin vakuutti Mordam-levyfirman perustajan tarjoamaan yhtyeelle julkaisudiiliä. We Care a Lot -albumi ilmestyi 1985.
Laadukas mutta Mosleyn mölinästä eniten kärsivä We Care a Lot ei vielä räjäyttänyt pankkia. Aika harva satunnaisempi Faith No More -kuuntelija edes tunnistaisi yhtyettä samaksi.
Debyyttilevynkin otteissa kaikuu kuitenkin se sama mielenkiintoinen ristiriita, josta yhtye myöhemmin jalosti valttinsa: Martinin itsepintaisesti kirskuva metallikitara, joka ei oikein tuntunut sopivan samaan tilaan brittiläisen uuden aallon perinteitä kunnioittavan kosketinmaton kanssa. Kaiken keskellä Bordin välttelee perusbiittiä ja takoo mitä erilaisempia tom tom -komppeja, joiden mukaansatempaavan rytmiikan Gouldin basso poimii esiin.
Mutta kuten vaikkapa Sol Invictus -levyn johtosingle Motherfuckeria kuunnellessa käy selkeästi ilmi, debyyttilevyn nimikappale oli erinomaisesti bändin tulevan tyylin jäljillä. Itse asiassa niin hyvin, että bändi äänitti sen uudelleen kakkoslevylleen Introduce Yourself (1987) ja onnistui saamaan kappaleen videon myös taivaskanaville ihmeteltäväksi.
Yhä varsin oivallisen kuuloisen Introduce Yourselfin pienimuotoisen nosteen myötä yhtye pääsi myös Eurooppaan, ja bändin haastatteluja näkyi brittiläisten satellittikanavien metalliohjelmissa. Hohottelevat hassuttelijat vastailivat kysymyksiin mitä sattuu, ja esimerkiksi Sky Channelin Monsters of Rock -ohjelmassa vuonna 1987 muutoin hiljaa pysytellyt Jim Martin vastasi kaikkiin kysymyksiin: ”Sick”.
Genremäärittelyn vaikeudesta kertoo haastattelija Mick Wallin yritys määritellä Faith No Morea: Metallica kohtaa Perry Comon. Mosley kertoi, että Batman inspiroi häntä ryhtymään muusikoksi.
MTV Europen haastattelussa 1988 Martinilta ja räikeästi ristiinpukeutuneelta (oman kuvauksensa mukaan asu mukailee ”vuoden 1976 miesprostituoitujen parittaja” -lookia) Mosleylta kysyttiin bändin sisäisistä ristiriidoista ja näkemysten erilaisuuksista. Haastattelijan vihjatessa, että musiikilliset erimielisyydet usein hajottavat bändin, Mosley kertoi Faith No Moren ”pyrkivän kääntämään tällaisen negatiivisen energian positiiviseksi.”
Epävakaasti käyttäytynyt Mosley sai yhtyeestä lähtöpassit vielä vuonna 1988, tiettävästi treenikämpällä tapahtuneen nujakan seurauksena. Mies muisteli myöhemmin tilannetta Faith No More Blogille eikä jättänyt foliohattuaan kotiin.
”Sain kenkää. Miksi? Useastakin syystä, mutta ehdottomasti en viinan tai huumeiden takia. Minulla on suuri ja asenteellinen suu, ja pidän sillä paljon meteliä asioista. Minut oli halvempi potkia pois Introduce Yourselfin jälkeen kuin vasta sen kolmannen albumin. Tiesin, että siitä tulisi platinalevy, olin mukana tai en. Niin Warner Bros sen suunnitteli”
Kun Mosley oli raivattu tieltä, tarvittiin uusi laulaja. Seuraavaa albumia oltiin jo työstämässä, ja muutamia biisejä oli demotettu Mosleyn kanssa – esimerkiksi New Improved Song, joka lopulta muuntui Morning Afteriksi.
Martin taivutteli bändin kutsumaan koelauluihin diggaamansa Mr. Bungle -yhtyeen laulajan Mike Pattonin. ”Puhtoinen, maitoa ja keksejä -tyyppinen heppu” sai pestin. Todettakoon, että edellä mainittu Morning After ei ole ”aivan” yhtä hyvä Mosleyn versiona kuin Pattonin luentana.
Yhtye oli kirjoittanut jo koko tulevan The Real Thing -albumin (1989) materiaalin Pattonin lyöttäytyessä remmiin. Kaksikymppinen Patton urakoi sanat ja laulumelodiat kymmeneen biisiin vajaassa kahdessa viikossa (se kymmenes biisi oli myöhemmin livelevyn jatkona julkaistu Cowboy Song).
Kyvykäs ja monipuolinen tulkitsija vahvisti Faith no Moren draamalliisuutta. Hän toi mukanaan myös runsaasti leikillisyyttä ja eklektisyyttä, joitka ovat olleet yhtyeelle leimallisia ominaisuuksia siitä lähtien.
Pattonin tausta toki oli sätkyilevä: kipakalla hardcorella aloittanut Mr. Bungle oli siirtynyt demoillaan funkiin, metalliin ja ties mihin sirkusteluun. Yhtye mutatoitui lopulta OU818-demollaan todella omalaatuiseksi ilmiöksi.
Keikka-arvioiden perusteella yhtyeelle povattiin isoa suosiota. Osasyynä oli, että nyt bändillä oli selväpäinen laulaja, joka osasi laulaa ja tanssia sekä uhkui energiaa ja vakaumusta. Toki on myös heitä, joiden mielestä Patton pilasi Faith No Moren ”aerobic-ulinallaan”. He ovat aika selkeä vähemmistö.
The Real Thingistä kehkeytyi todellinen nappiosuma.
Albumi tarjosi sen, mitä suuri yleisökin kaipaa: tuoreella otteella esitettyjä hittejä, jotka ovat mukaansatempaavia ja melodisia. Energinen ja positiivinen sävy esimerkiksi kappaleissa From out of Nowhere, Falling to Pieces ja Underwater Love pönkittivät levyn suosiota.
Suosio posahti kuitenkin levälleen top kymppiin nousseella Epic-kappaleella, joka tavallaan toisti We Care a Lot -pikkuhitin rap metal -kaavaa. Toisin kuin aiemmin, nyt biisiin oli saatu rap-osuuden lisäksi myös tarttuva kertosäe.
Tämä amalgaami iski ajan hermoon. Kappaleen voisi määritellä yksinään nu metalin kulmakiveksi ja perustamisasiakirjaksi.
Grammy-ehdokkaaksi nostettu Real Thing oli huikea menestys. Se myös paljasti, että jo tässä vaiheessa yhtye oli levymitassa paljon muutakin kuin yhden tempun poni.
Kahdeksanminuuttinen nimikappale, dramaattinen slovari Zombie Eaters ja maanisen psykedeelis-progressiivinen instrumentaaliraita Woodpecker from Mars eivät ole tavanomaisen top ten -bändin materiaalia.
Silmiinpistävin esitys lienee kuolometallia lähestyvä Surprise You’re Dead. Martin oli säveltänyt kappaleen vuonna 1976 Agents of Misfortune -bändilleen, jossa soitti myös sittemmin Metallican basistina toiminut Cliff Burton.
Kaiken lisäksi cd-version bonusraidoiksi yhtye lisäsi coverin Black Sabbathin War Pigsistä sekä kevyesti perverssillä pohjavireellä valssaavan loungebiisin Edge of the World. Oli selvää, että Pattonin myötä yhtyeen eklektisyys puhkesi kukkaan eikä ilmaisun rajoja enää ollut syytä miettiä. Ei ainakaan jäsenten taitojen puitteissa.
Massiivinen Real Thing -kiertue ulottui myös Suomeen, ja yhtyettä ihmeteltiin Nummirockissa (kiertuepaidan selkämyksessä luki kryptinen New Mirock) sekä Helsingin Lepakossa.
Lepakon-keikalla kävi ilmi, miten Patton ottaa lavan haltuunsa ja kontaktia yleisöön: palomieskypärä päässä vettä suustaan purskutellut mies tivasi Edge of the Worldin aikana yleisöltä, mitä ”snap” on suomeksi. Myöhemmin Patton on kuulutellut kadonneiden lompakoiden omistajia ja viime aikoina kysellyt sinkkumiehenä naisten yhteystietoja. Keulahahmona Patton oli kuitenkin jo tuolloin erityinen.
Samalla bändin musiikillinen riehakkuus vain voimistui. Kiertueelta taltioidulla livelevyllä (Live at the Brixton Academy, 1990) Patton adlibbaa biisien sekaan poikabändi New Kids on the Blockia (The Right Stuff) ja teknojyrä Technotronicia (Pump Up the Jam). Tuoreilla kiertueilla Chinese Arithmeticsista on tarjottu kuultavaksi mash up –versioita Lilly Allenin ja Lady Gagan lauluosuuksin höystettynä.
Myös Jim Martin edisti yhtyeen tunnettuutta rohkeasti piipahtamalla Bill & Ted’s Bogus Journey -elokuvassa – teologisen ja spirituaalisen Faith No More -keskuksen perustajana. Leffan soundtrackille Faith no More laati uuden version Sweet Emotion -biisistä, nyt nimellä The Perfect Crime.
Leikkisä, riehakas, melodinen ja tempoileva Faith No More osui Real Thingillä crossover-aallon harjalle. Metallimaailmassa etsittiin jo jotakin muuta kuin 1980-lukulaista perinteistä heavyä tai speed metalia.
Yhtye nousi Prongin ja Helmetin kanssa vaihtoehtoisen metallin kärkinimien joukkoon, mutta toisaalta bändi oli myös Living Colourin kaltaisten helpompien metallisoundin uudistajien rintamassa.
Bottumin mukaan Faith No Moren suosio metallimaailmassa oli vahvasti Jim Martinin ja tämän soittotyylin ansiota. Mies runnoi kitaraansa metallisella otteella ja tunsi heavykansaa, esimerkiksi Metallican tyyppejä. Näihin aikoihin Ozzy Osbourne nähtiin lavalla vetämässä Faith No Moren kanssa War Pigsiä.
Bändi kuitenkin väsähti metallileimaan ja otti skeneen pesäeroa tarkoituksella. Keikoilla esitettäväksi lainakappaleeksi valikoitui War Pigsin sijasta Lionel Richien kynäilemä Commodores-slovari Easy. Yhtye myös äänitti kappaleen seuraavan levyn Angel Dustin (1992) sessioissa, ja siitä kehkeyti lopulta yhtyeen suurimpia hittejä.
Alun perin Be Aggressive -singlen b-puolelle haudattu Easy (tai I’m Easy) nostettiin omaksi singlekseen, jonka b-puolella oli saksankielinen humppakappale Das Schutzenfest. Easy lisättiin pian levyn päätösraidaksi Angel Dustin uusilla painoksilla.
Yhtyeen puhtaalta pöydältä tekemä Angel Dust oli kokeellinen ja haastava levy. Inferno-lehdelle haastattelemani Mike Bordinin mukaan levy-yhtiö suorastaan vihasi sitä, mutta bändi vain myhäili tälle lafkan mielestä ”kaupalliselle itsemurhalle”.
Yhtye teki kuten itse halusi. Martin jopa sinnikkäästi ajoi levyn hämärän kansikonseptin läpi kaikesta julkaisijan vastustuksesta huolimatta. Taiteelliseksi nappisuoritukseksi osoittautunut Angel Dust nosti Faith No Moren nykyrockin kaanoniin.
Toisaalta se myös karkotti satunnaiset kuuntelijat. Amerikka enemmän tai vähemmän hylkäsi bändin vaikean ja ahdistavan Angel Dustin myötä (tai no, myi se reippaasti yli puoli miljoonaa kopiota sielläkin).
Angel Dustilla Patton pääsi osallistumaan levyntekoon alusta lähtien, ja yhtye tuntuukin todella yhtenäiseltä yksiköltä, joka luo jotakin uutta ja erilaista. Toisaalta levyn tekemisen aikaan Martinin ja muun yhtyeen näkemykset alkoivat erota toisistaan.
Vuonna 1993 Martin lopulta erosi yhtyeestä, tai joidenkin lähteiden mukaan hänet erotettiin faksilla. Tämä sisäinen hankaus ja kirskunta kuuluu levyssä ja antaa sille mielettömän painostavan leiman.
Se, mikä Angel Dustista tekee mestarillisen, on sen kaoottisen sekopäinen kokonaisvaltaisuus. Erikoisia sampleja, hurjaa meluamista ja uljaita melodioita yhdistelevä levy on kokeellinen ja se on kauttaaltaan todellista draaman vuoristorataa.
Kappaleista mainittakoon ”funk songina” työstetty avausraita Land of Sunshine, jonka sanat Patton kirjoitti osallistuttuaan univajekokeiluun. ”Carpenters song” -nimellä kulkenut Everything’s Ruined on auringonpaistetta ja synkkyyttä yhdistelevä raita, jonka pohjavire on jotakin muuta kuin kirkasotsainen melodia antaa ymmärtää.
Omalaatuista roskasakkicountrya ja trailer park -valssia edustava RV on sosiaalista ja musiikillista hämmentämistä. ”Mahdollisimman löysänä slovarina” mukaan valittu John Barryn Midnight Cowboy on puolestaan yhtyeen aina vakuuttavasti hallitsemaa kieli poskessa -osastoa. Patton soittaa kappaleen teeman melodicalla.
Mutta kuten The Very Best Definitive Ultimate Greatest Hits Collection –kokoelmalevyn kansiteksteissä Paul Brannigan toteaa: yhtye ei ollut Martinin eron jälkeen entisensä. Biisilistakin todentaa Angel Dustin vahvuuden: 14 kappaleesta viisi on poimittu Angel Dustilta. The Platinum Collectionin suhde on 6 biisiä 18:sta.
Angel Dustin musiikillisen pesänpuhdistuksen jälkeen Faith No More teki jälleen jotakin muuta kuin aiemmin. Martinin korvaaja löytyi jälleen Mr. Bunglesta, kun kitaran varteen – ei tosin bändin varsinaiseksi jäseneksi – saatiin King for a Day… Fool for a Lifetime -levylle (1995) Trey Spruance.
Loistavalla King for a Dayllä yhtye uudisti sointiaan, mutta ei ainakaan kokonaisuutena ajatellen linjakkaampaan suuntaan. Iskevän vaihtoehtorockin puolta edustavat levyllä esimerkiksi Digging the Grave, Ricochet ja The Gentle Art of Making Enemies. Rähinää yhtye tarjoaa Get Out -avauskappaleen lisäksi maanisen Cucoo for Cacan ja kajahtaneen Ugly in the Morningin muodossa. Pitkälinjainen The Last to Know ja suureellinen nimikappale irrottavat yhtyeen aggressiivisesta räiminnästä erinomaisesti.
Suuri osa King for a Daystä on jotakin aivan muuta kuin rockia. Yhtye esittelee tyylikirjoaan jousin höystetyllä Evidencellä, puhallinvetoisen Star A.D:n kimaltavalla loungepopilla ja Caralho Voadorin raukeasti keinuvalla lattarilla. Juureva countryslovari Take this Bottle puolestaan voisi olla RV:n katumuskrapulainen jatko-osa, ja Just a Man kaikuu suureellista gospel-tunnetta.
Tyyliä ja vilahtelua on siis vaikka muille jakaa, mutta Faith No More onnistuu pitämään 14 biisin mittaisen sillisalaatin hyppysissään. Bändi koetteli kuulijoitaam, ja vaikka fanit jo sitä osasivat odottaa, yhtye teki sen ennakoimattomalla tavalla.
Levykokonaisuus on pituutensa ansiosta vaativa ja hyppelehtii rajusti tyylistä toiseen. Bändi vaati kuuljalta keskittymiskykyä ja avointa musiikillista mieltä. Samalla se lopullisesti vapautti itsensä tekemään aivan mitä tahansa mieleen juolahtaa ja lunasti musadiggarien piirissä taivaspaikkansa.
Vahvan levyn jälkeen kitaristi vaihtui, joskin vain kiertueen ajaksi. Spruance ei voinut sitoutua massiiviseen kiertämiseen, ja kitaraan nostettiin yhtyeen kosketinteknikko Dean Menta. Keikkojen jälkeen yhtye otti vakikitaristikseen Jon Hudsonin.
Parin vuoden kuluttua Faith No More palasi levyrintamalle Album of the Year -levyllä. Albumi kuulosti jo ilmestyessään joutsenlaululta, ja siksi se osoittautuikin. Ei sillä, että tuotos olisi ollut huono, mutta tällä levyllä uudistuminen jäi pikemminkin kosmeettiseksi, kun mukaan tuli satunnaisia konevaikutteita.
Album of the Year ei onnistunut haastamaan. Se lähinnä tarjosi sitä, mitä useimmat yhtyeeltä halusivat: iskevää vaihtoehtorockia. Nyt sitä saatiin, vieläpä aiempaa paremmin tuotettuna ja mukavan sliipattuna.
Last Cup of Sorrow ja Ashes to Ashes vastaavat tähän huutoon erinomaisesti. Aiempia levyjä yhtyeen kanssa tuottanut Matt Wallace ei nyt ollut piiskaamassa bändiä äärirajoille.
Toki esimerkiksi painostavan eteerinen Stripsearch kuulostaa triphop-vaikutteineen tuoreelta. Samoin Paths of Glory uppoutuu raskaampaan soundiin kuin yhtye kuunaan.
Kulmikas Mouth to Mouth kaivelee itämaisia vaikutteita samaan tapaan kuin yhtye jo ensilevyillään, ja biisi voisi muutenkin olla peräisin demoaikojen rytmiharjoitelmista. Helpless jatkaa RV:n ja Take This Bottlen jatkumoa. Collision, Naked in front of the Computer ja Got That Feeling toisintavat edellislevyn intensiivistä paahtoa.
Vaikka väsymystä olikin kuultavissa, Album of the Year sai ihan mukavan vastaanoton. Tuskin monikaan silti yllättyi, kun yhtye ilmoitti ”laittavansa päätökseen huhut hajoamisestaan hajomalla” huhtikuussa 1998.
Faith No Moren lopettamisen jälkeen yhtyeen kulttimaine kasvoi kasvamistaan, eikä vähiten Pattonin moniulotteisen touhuamisen ansiosta. Bordin soitti tovin Ozzyn bändissä, teki levyjä Alice in Chains -kitaristin Jerry Cantrellin kanssa ja oli Kornin livetuuraajana.
Billy Gould kävi tuottamassa CMX:ää (Vainajala, 1998), ja mies on tiettävästi ollut myös mystisen hardcorebändin Brujerian jäsenistöä. Yhtye pysyi tiukasti sivulauseissa, mitä tahansa sen jäsenet tekivät.
Vuonna 2009 Faith No More yllättäen palasi esiintymislavoille. Arvelin Inferno-haastattelun yhteydessä Bordinille, että bändi teki sen lähinnä vittuillakseen, ja mies allekirjoitti arvelun täysin.
Jännittävää sinänsä, myös vanha solisti Chuck Mosley pääsi yhtyeen kanssa lavalle vuonna 2010. Pääasiassa kurpitsankasvattajana viime vuosina kunnostautunutta Martinia ei ilmeisesti edes kysytty.
Bändi teki keikkoja aikansa. Bordinin mukaan se hiljalleen löysi itsensä yhtyeenä uudelleen mutta havaitsi pian, että sillä on oltava jotakin annettavaa, jotta yhteistä taivalta voisi jatkaa.
Vuonna 2011 alkoi biisiaihioiden hierominen. Mystery Song -nimellä YouTubesta löytyvää Matadorin vanhaa versiota kuultiin jo samana vuonna. Bordinin mukaan se on merkittävä kappale, syntyihän se ensimmäisenä.
”Bill esitteli sen meille palasina, ja niistä osioista muodostui tuo seitsenminuuttinen kappale. Olimme kaikki studiossa yhdessä, ja se oli melko intensiivistä. Emme olleet tehneet niin aiemmin, mutta nyt olimme yhdessä työstämässä biisiä, piirissä, kasvotusten. Se oli hieno hetki. Vedimme biisin Etelä-Amerikassa ja se tuntui hyvältä myös lavalla, joten se jäi matkaan.”
Bordinin, Gouldin ja Hudsonin jamihautomosta syntyi biisiaihioita. Bottum ei ollut täysin vakuuttunut uuden materiaalin tekemisen tarpeellisuudesta, eikä noin tuhanteen projektiin ja levy-yhtiön pyörittämiseen samanaikaisesti sotkeutuneella Pattonilla ollut yksinkertaisesti aikaa.
Vaan onneksi kelkka kääntyi. Yhtyeen vuoden takainen Twitter-päivitys ”Paluukeikat olivat kivoja, mutta nyt on aika alkaa luovaksi” aiheutti kohtalaista säpinää.
Faith No More vuonna 2015. Kuva: Dustin Rabin.
Yhtye työsti vuoden mittaan julkaisukuntoon kymmenen biisiä, Bordin tosin kertoi äänittäneensä rumpuraitoja paljon useampaankin biisiin. Jo ennakkotunnelmat kuitenkin aiheuttivat hämmennystä.
Mikä tämä introlta vaikuttava maistiaiskappale Motherfucker oikein on? Faneillakin oli jo mennä usko suosikkiyhtyeen paluuseen: onko luvassa vain sietämätöntä outoilua vai kenties opportunistisesti laadittua vaihtoehtorockia suurimpien hittien tyyliin?
Onneksi kumpikaan pelko ei osunut oikeaan, vaikka molempia tyylejä tarjolla.
Sol Invictuksen parissa korvat höröllä vietetyt hetket vakuuttavat yhtyeen omaleimaisuudesta ja sanomisen tarpeesta. Se on albumi, jonka on synnyttänyt luomisvoimainen bändi. Sellainen, jolla on musiikillisesti annettavaa ja joka täydentää muutenkin ensiluokkaista perintöä.
Sillä soittaa yhtye, jonka piti kuluttaa aikaa vanhoja biisejä esittäen. Liekki syttyi taas, ja se palaa kuumemmin kuin 18 vuoden takaisella Album of the Yearillä.
”Biisien tekeminen oli tunteikasta ja voimallista. Oli upeaa palata tilanteeseen, jossa kuikuilen rumpujeni takaa Billyä tekemässä sormillaan aivan samaa kuin silloin vuonna 1983 autotallissa. Taas ilmeni rakkaus siihen, mitä ääntä hänen kajaristaan tuli… Se tunne, kun soitamme jotakin ja huomaamme, että jestas, nyt toimii”, Bordin kertoo.
Mikä hassuinta, Sol Invictus kuulostaa täysin erilaiselta kuin Faith No More aiemmin. Silti se on täysin tunnistettavasti yhtyeen tuotos ja jopa muistuttaa bändin Mosleyn aikaisia ensialbumeita.
Kuten Bordin totesi, tämä on luonnollista, koska albumi on jälleen uusi alku. Ja linja pitää: kaikki edellisetkin FNM-albumit ovat kuulostaneet erilaisilta kuin muut.
Se, mikä tekee Sol Invictuksesta hienon levyn, on sen totaalinen piitaamattomuus muusta maailmasta. Bändi on tehnyt levyn itselleen, omista lähtökohdistaan ja omista tarpeistaan. Tämän vuoksi levyllä – ja yhtyeellä – on sanottavaa ja annettavaa.
Selvää on, että monella fanilla menee sormi suuhun hämmentävän levyn parissa, mutta moni ilahtuu suurenmoisesti yhtyeen taiteellisesti voitokkaasta paluusta. Näin omaehtoista vänkäämistä ei voi olla arvostamatta, varsinkin kun sen mukana voi hyräillä ja riehaantua.
Kuten Bottum sanoi, joskus väärä ja outo juttu on juuri se oikea asia tehtäväksi. Linja pitää yhä.
Faith No More esiintyy Provinssissa 27. kesäkuuta.