Aluksi lukuja:
”Joku viisitoista”, sanoo Stig selattuaan hetken aikaa kalenteria puhelimestaan. ”Ja muutama epävarma vielä, eli voi olla enemmänkin.”
”Noin kaksikymmentäviisi”, sanoo VilleGalle.
”Taitaa olla kaksitoista Suomessa. Ja muutama ulkomailla”, sanoo Mikko von Hertzen.
Puhe on siitä, kuinka monta festivaalikeikkaa kukin aikoo ensi kesänä soittaa. Esimerkiksi JVG:n suunnitelmissa olevat 25 keikkaa on aika paljon, kun sen suhteuttaa siihen, että keikat alkavat juhannuksen tienoolla ja ovat lähes aina viikonloppuisin.
Siinä saa olla lähes joka perjantai, lauantai ja sunnuntai esiintymässä elokuun loppuun asti. Koska keikat eivät jakaannu näin tasaisesti, samalle päivälle saattaa osua kaksi konserttia. Pahassa tapauksessa niitä voi olla kolme.
”Meillä oli kerran neljä keikkaa saman vuorokauden aikana”, Stig sanoo.
Suomi on pinta-alaltaan vajaat 350 000 neliökilometriä. Iso maa tarkoittaa isoja keikkakilometrejä. Sitä saattaa löytää itsensä perjantaina vaikka Hyvinkäältä ja myöhemmin päivällä Porista, lauantaina Kalajoelta ja sunnuntaina Rovaniemeltä.
Aina pitäisi olla tikissä, koska keikalle tulevalle yleisölle tapahtuma on ainutkertainen. Ei porilaista Liisaa kiinnosta, jos artistia väsyttää. Liisa ei ajattele sitä, että kyse saattaa olla jo päivän toisesta keikasta. Liisalle tapahtuma on kenties ainutkertainen hetki kesässä. Luonnollisesti hän odottaa, että hänelle tarjoillaan esitys, jossa artisti antaa kaikkensa.
Artistilla on toisenlainen näkökulma.
”En minä ainakaan ennen artistiuraa oikein tajunnut, millainen se festarikesä on. Ajattelin, että bändi käy Ruisrockissa ja se on niiden ainoa keikka. En tajunnut, että siinä käydään Ruissin lisäksi muutama muukin paikka läpi. En edes tiennyt, että koko Suomessa ylipäätään on niin paljon erilaisia festareita”, Stig sanoo.
Millä tavalla runsaasti keikkaileva artisti sitten suhtautuu kesän keikkarupeamaan? Kuvittelisi, että se on melkoisen raskasta puuhaa, jossa joko palaa loppuun, alkoholisoituu tai tulee kiskoneeksi puolivillaisia esityksiä, joista kenellekään ei jää hyvä fiilis.
Selvitimme asian juttelemalla rokkarille, popparille ja räppärille, joilla kaikilla on kalenteri täynnä.
Kuvat: Markus Paajala
Näin se menee mielikuvissa. Artisti lähtee keikkabussilla – ja tietenkin Nightlinerilla, eli sellaisella isolla, mustalla maantielaivalla, jossa on sängyt ja mukavuudet – kesän alussa rundille.
Kun reissuun lähdetään, on kaunis kesäpäivä. Kuski poimii bändin tyypit kyytiin yksi kerrallaan. Lyödään kättä, avataan olut ja sitten ryypätään, rellestetään, nussitaan ja elostellaan kesä läpeensä, kunnes lehdet tippuvat puista ja artisti on takaisin kotona.
Tässä mielikuvassa on totuuttakin, mutta vain hiven.
”Me heivattiin kuvaaja ja paitamyyjä vuosi sitten ja ollaan menty sen jälkeen keikoille Jaren ja dj:n kanssa dj:n faijan kiesillä. Pitäisi varmaan hommata joku toinen auto, ettei ajaisi sitä ihan loppuun”, VilleGalle sanoo.
Stigillä on tänä kesänä bändi mukanaan keikoilla, joten hän on päätynyt pikkubussiin. Kesän ulkopuolella matkat taitetaan yksityisautolla.
Pienellä autolla reissaaminen on ikävää mutta kustannustehokasta, ja siksi sitä harrastetaan. Vaikka artistit nykyään saavat suuren osan tuloistaan keikkojen muodossa, monien pitää silloinkin laskea tarkasti tulot ja menot.
Aikoinaan esimerkiksi keskisuuri rockyhtye Lapko heivasi ison keikkabussin, koska sen vuokra vei usein juuri sen summan keikkaliksasta, jota bändi jakoi keskenään Tohmajärven Kesoilin pihassa reissun jälkeen.
Apulannan Toni Wirtanen on sanonut, että rokkibändin täytyy tehdä sata kohtalaisen isoa keikkaa vuodessa, jos se haluaa päästä samoille palkoille keikoilla kuin keskituloinen suomalainen.
Kylillä puhutaan, että Timo Rautiainen pääsi erityisopettajan palkkoihin juuri ja juuri vasta silloin, kun yhtye soitti kaikkien isojen festivaalien päälavoilla. Tarinan todenperäisyydestä ei ole varmaa tietoa, mutta se on uskottavaa, koska rokkibändin kanssa kiertäminen on kallista puuhaa.
”On sitä roinaa niin paljon, kun on iso bändi. Se on tietysti myös kallista. Siinä on se hyvä puoli, että bussissa on punkat sun muut”, sanoo Mikko von Hertzen. Heillä on kesällä Nightliner käytössään.
Mutta eivät Von Hertzen Brothersitkaan kulje tavallisesti isolla bussilla. Kesä nyt sattuu olemaan sellaista aikaa, että keikkoja on peräjälkeen paljon – myös ulkomailla. Siinä alkaa olla jo halvempaa ja helpompaa vuokrata nukkumiseen kelpaava bussi ainaisen hotellihuoneiden varaamisen sijaan.
Stig ja VilleGalle lähtevät lähes poikkeuksetta keikkojen jälkeen takaisin Helsinkiin nukkumaan.
”Kyllä me tullaan himaan usein vaikka väkisin. Kotona on kivempaa”, VilleGalle sanoo.
”On siinä vähän sekin, kuinka kaukana ollaan. Jos ollaan yhtään etelässä, niin himaan. Jos keikkajärjestäjä on saanut kahdelle viereiselle paikkakunnalle sovittua keikat peräjälkeen, niin sitten on turha lähteä käymään Stadissa siinä välissä. Mutta se on aika harvinaista. Usein ne ovat tyyliä Turku, Savonlinna ja Seinäjoki. Kutsun niitä reissuja ’rakkauden Bermudan kolmioksi’”, Stig sanoo.
Keikka on henkisesti ja fyysisesti kuormittava tilanne. Kokeilkaapa itse:
Juokse, pompi, huuda ja rellestä tunti. Pidä samalla pääkoppa kasassa, jotta tiedät, mitä teet. Muista koko ajan, miten esityksen täytyy edetä ja reagoi yleisöön. Viihdytä. Ole jatkuvasti tuhansien ihmisten tarkastelemana. Vaikka isäsi olisi juuri kuollut, pysy niin energisenä, että energia lävistää sen monituhatpäisen keikkayleisön.
Miten tämän voi tehdä kaksi tai kolme kertaa saman vuorokauden aikana ilman, että alkaa loppua veto? Onko mahdollista vetää kolme keikkaa täysillä saman vuorokauden aikana?
”Ei”, VilleGalle sanoo ykskantaan.
”Ei voi vetää täysiä”, Stig sanoo.
”Siis ei vittu. Märillä kalsareilla, vähän kylminä ne bokserit siinä tiätsä? Ei se vain onnistu”, VilleGalle jatkaa.
”Itse asiassa yhtä normikeikkaakaan ei voi vetää koko ajan ihan täysillä. Täytyy säästää vähän paukkuja loppuun. Jos vedän alussa itseni piippuun, hengästyn ja kunto loppuu”, Stig sanoo.
Alkaa kuulostaa siltä, että kesä on artistille sitä kaikkein kiireisintä ja hankalinta aikaa, jolloin töitä pitää tehdä jatkuvasti kiireisellä aikataululla kalsarit märkinä.
Se ei ole koko totuus.
Kun musiikkifani lähtee kesällä festareille, maailma on leikkikenttä silmien edessä.
Aurinko paistaa ja autossa, junassa tai bussissa sihahtaa olut. Siinä on sitä odottavaa tunnelmaa.
Mitä tahansa voi tapahtua, kun viikonloppuna otetaan täydellinen irtiotto arjesta. Kolme päivää saa hillua kuten haluaa, kuunnella ja nähdä hienoja bändejä sekä tavata uusi ihmisiä. Saa haista pahalta ja rymytä paskaisissa vaatteissa. Jos alkaa väsyttää, saa maata nurmikolla nousuhumalassa auringossa repolaisena ja ummistaa silmänsä hetkeksi, eikä kukaan suutu siitä.
Se on hieno hetki ihmisen elämässä: lähteä festareille. Siis kunnon festareille, ei mihinkään kaupunkitapahtumaan, josta lähdetään yöksi kotiin.
Ihan yhtä hyvissä tunnelmissa sinne lähtevät ainakin nämä kolme artistia, vaikka periaatteessa kyse on työstä.
Esimerkiksi Stigillä tunnelmaa nostaa jo se, että kesällä reissut tehdään bändin kanssa. Siinä on vissi ero talven klubikeikkoihin, joilla hän pönöttää DJPP:n kanssa yksityisautossa.
”Kun bändin kanssa mennään, on tilastollinen välttämättömyys, että joku sihauttaa jo lähtiessä sen ensimmäisen”, Stig sanoo.
Mikko kertoo, että reissun päälle lähtiessä he yrittävät varata ylimääräistä aikaa fiilistelyyn.
”Yritetään lähteä sen verran ajoissa, että matkan varrella voi käydä vaikka uimassa tai vastaavaa. Se rikkoo rutiininomaista bussissa nököttämistä läppäreiden äärellä.”
VilleGalle nyökyttelee vieressä. Stig kertoo:
”Me lähdetään aina vähän viime tingassa, ettei meinaa jäädä oikein aikaa tuollaiseen. Ollaan aina myöhässä. Ollaan me kyllä suunniteltu, että pitäisi jäädä aikaa katsella vähän niitä nähtävyyksiäkin. Mutta kyllä se enemmän huvilta kuin työltä tuntuu.”
Kaikki nämä kolme artistia yhtyeineen ovat kiertäneet jo useamman kesän erilaisilla festivaaleilla. Eikö siihen ala jo turtua?
”Kyllä se on aina yhtä kivaa. Talvella sitä tekee dj-keikkaa. On pimeää ja ajetaan pitkiä matkoja, kuski, minä ja DJPP. Silloin on aina välillä hermot aika kireällä. Jo se bändin läsnäolo auttaa. Kyllä sen parikymmentä keikkaa jaksaa hyvin, ei siihen ehdi kesän aikana kyllästyä”, Stig sanoo.
VilleGalle jatkaa:
”Allekirjoitan. Se on itse asiassa vain siistimpää ja siistimpää ja sitä alkaa arvostaa koko ajan enemmän. Ero on siinä, että silloin ensimmäisinä kertoina sitä ei vielä tiennyt, miten siistiä se on. Nyt tietää jo ennen kuin sinne lähtee.”
Myös Mikko on samaa mieltä:
”Festarit ovat tämän koko homman créme de la créme. Ei siihen kyllästy.”
Siinä missä Stig ja VilleGalle eivät ennen artistiuraansa olleet mitään valtaisia festarivierailijoita, Mikko on tehnyt sitä 16-vuotiaasta asti.
”Mä olen elänyt sen elämän. Ollaan kaikki veljekset kasvettu rockin kanssa ihan pienestä pitäen. Silloin jo katsoi, että olisipa hienoa, jos joskus itse pääsisi niille soittamaan. Katsoimme joka kesä hyvin tarkkaan, mille festareille mennään ja mihin rahat riittävät”, Mikko sanoo.
Ensimmäisen kerran Mikko oli isoilla festivaaleilla vuonna 1988 Provinssirockissa. Hän oli 16-vuotias. Siellä soitti Red Hot Chili Peppers. Konsertti oli kuuluisa sukat munissa -keikka: bändi oli pukeutunut pelkkiin peniksen päälle vedettyihin sukkiin.
”Se oli kova juttu. Olihan se mutapainia, mutta ei se haitannut, se oli vain siistiä. Otti ensimmäisiä kertoja siinä vähän kaljaa ja sillä lailla. Tuollaiset keikkakokemukset ovat varmasti vaikuttaneet siihen, millaisia valintoja sitä on itsekin tehnyt elämässä, että on päätynyt tälle uralle. Halusi sinne päälavoille.”
Itse asiassa festarikokemus on suurena syynä siihen, että Mikko päätti 2000-luvun alussa jatkaa soittamista eikä lopettanut koko hommaa kesken.
”Olin silloin Intiassa ja olin päättänyt, että lopetan soittohommat kokonaan. Palasin hetkeksi Suomeen ja tein kesäduunia akkreditoituneena Ruisrockissa. Sain tunnin vapaata ja menin katsomaan keikkaa. Se oli silloin 2000-luvun alussa, kun Don Huonot oli suurimmillaan. 20 000 tyyppiä huusi niitä biisejä siellä, ihan mieletön kokemus. Silloin sen voiman tajusi.”
Stigille on jäänyt mieleen muutaman vuoden takainen esiintyminen Rantalavalla. Hän ei ollut silloin vielä erityisen suosittu, eivätkä odotukset olleet kummoisia.
”Sitten siellä olikin niin paljon jengiä, etteivät ne meinanneet mahtua sinne. 5000 tyyppiä heilui ja lauloi siellä. Kun sanoin, että heiluttakaa kättä, ne heiluttivat. Oikein nauratti, että voi vitsi miten siistiä! Sanat menivät sekaisin, mutta ei sen niin väliä.”
VilleGalle muistaa Ruisrockin Pikkulavan ja sen täyteen ahdetun keikan. Nimenomaan se tuntuu hyvältä, kun on paljon porukkaa pienen lavan reunalla.
”Niittylavalla (Ruisrockin nykyinen päälava) on tietenkin maailmantähtien hienoa soittaa, kun siihen mahtuu niin paljon porukkaa. Mutta ei minulla ole ollut siihen ikinä hinkua. Rantalava on se juttu”, Mikko sanoo.
Alkaa keskustelu eri lavoista festivaaleilla ja mikä niistä on minkäkin takia paras. Ruisrockin Rantalava tuntuu olevan kaikkien suosikki. Stigin ensimmäinen festarikokemuskin liittyy siihen.
”Vuonna 1993 mentiin kaverin kanssa junalla katsomaan Jethro Tullia Rantalavalle. Se oli hyvin sivistynyt kokemus. Katsottiin keikka, minkä jälkeen mentiin junalla kotiin.”
Lavakeskustelu herättää mielenkiintoisen kysymyksen: miten artisti näkee festivaaleilla oleilun, soittamisen ja yleisen meiningin eri tavalla kuin festivaalikävijä?
Mitä backstagella tapahtuu, ja onko siellä jonkinlainen nokkimisjärjestys? Millä bändillä on aina piilopullo bussissa, jos raiderijuomat loppuvat kesken? Ja kuka oli se artisti, joka käski tyhjentää koko alueen, ennen kuin suvaitsi saapua paikalle ollenkaan?
Kaikilla kolmella artistilla rutiini on hieman erilainen, kun he saapuvat keikkapaikalle. Siinä missä VilleGalle menee ”viisi minuuttia ennen keikkaa lavalle ja dj laittaa läppärin kiinni”, Stigillä on jo hieman enemmän säätöä bändinsä kanssa.
Von Hertzen Brothers vetää raskaimman korren.
”Voi kun se olisikin noin helppoa. Me tullaan paikalle ja aletaan roudata. Sitten kitarateknikko vaihtaa, venyttää ja virittää kielet, monitorijäbä laittaa oman maailmansa pystyyn ja front of the house laittaa rumpuja raiserille ja tällaista. Siinä menee nelisen tuntia, että saadaan kamat pystyyn”, Mikko sanoo.
Vaikka bändin kanssa meno on vaativampaa ja logistisesti kalliimpaa, Stig haluaa lavalle bändin tuekseen, koska festarikeikat ovat usein isommilla lavoilla kuin klubikeikat.
”Kerran mentiin Simerockiin DJPP:n kanssa kahdestaan lentokoneella. Tultiin paikalle ja tajuttiin, että ollaan illan viimeinen esiintyjä ja lava oli aika iso. Siinä oli vähän orpo olo ja paljon tekemistä, että otti sen tilan haltuun”, Stig sanoo.
Olisi myös mukavaa saada hyvä soittoaika eli slotti. Usein päivällä soitettava keikka ei ole artistin toiveissa, mutta Stig on erikoistunut päiväkeikkoihin. Sen ymmärtää: mikäs sen mukavampaa kuin aloitella uutta päivää kuuntelemalla auringossa ”otetaan ryyppy” -henkisiä säkeitä.
Ilta on kaikkien suosikkihetki soittaa. Ihan viimeisenä esiintymisen ongelma on siinä, että joskus porukkaa alkaa silloin jo väsyttää – ja artistiakin.
”Kun olet koko päivän odottanut keikkaa ja pyörinyt siellä paikan päällä, niin siinä alkaa olla joskus vähän väsynyt. Sitten pitää kuitenkin kerätä energiaa kello yhden tai kahden slottiin. Se saattaa olla joskus hankalaa”, Mikko sanoo.
Yhtä kaikki festarikeikka on lähes poikkeuksetta hyvä, sillä se on nopea ja intensiivinen rypistys.
Mutta siitä keikasta on turhaa turista sen enempää: sen me kaikki olemme nähneet. Mielenkiintoista on, mitä ennen keikkaa ja keikan jälkeen tapahtuu.
Kaikkien mielestä festareiden hauskimpia puolia on se, että pääsee tapaamaan kollegoita. Kukaan ei ainakaan myönnä, että bändikavereiden tai muiden reissussa jatkuvasti kulkevien samojen naamojen katsominen alkaisi erityisesti ärsyttää. mutta:
”Kyllä sitä haluaa bäkkärillä katsella tuoreita naamoja”, VilleGalle sanoo ja jatkaa: ”Tässä meidän musatyylissä feattaillaan paljon. On mahtavaa päästä vetämään festareilla oikeasti niiden tyyppien kanssa biisit lavalla. Kerran meillä oli 11 räppäriä keikalla samaan aikaan.”
Artistit hengailevat pitkälti backstagella ennen keikkojaan ja niiden jälkeen. Yleensä tämä paikka on festivaaleilla jossain lavan takana. Sinne on pystytetty telttoja tai koppeja, ja jokaisella artistilla tai bändillä on oma yksityinen tilansa. Näissä tiloissa on jääkaapit, pyyhkeet ja muut tärkeät tarvikkeet.
Tai ainakin pitäisi olla.
Pahimmassa tapauksessa juuri mitään tähdellistä ei ole järjestetty paikalle. Kun kysyy, onko vastaan tullut joskus todella huonosti järjestettyjä festivaaleja, koko porukka rävähtää nauramaan.
”Onhan niissä eroja. Pienemmillä festivaaleilla on tyyliin talkoovoimin eläkeläiset liikenteenohjaajina. Niillä ei ole joskus hajua yhtään mistään. Kun saapuu paikalle ja sanoo, että artisti olisi tässä tulossa, ne miettivät hetken: ’Hetkonen, mihinkäs ne artistit nyt menivätkään?’ Tulee fiilis, että onko sitä ensimmäinen artisti, joka on koskaan saapunut tälle festivaalille”, Stig sanoo.
”Uusien festivaalien kanssa on joskus ongelmia. Kun järkätään ensimmäistä kertaa, ne eivät vain tiedä niitä juttuja”, VilleGalle sanoo.
Mikko muistuttaa vuoden 2012 Weekend Festivalin tuskaisuudesta.
”Ne eivät olleet kelanneet ihan kaikkea. Jossain on vikaa, jos liikennejärjestelyt ovat niin surkeat, ettet ehdi omalle keikallesi!”
Perinteiset isot festivaalit ovat järjestelyjensä puolesta parhaimmasta päästä. Niillä myös henkilökunta on astetta ammattitaitoisempaa eikä mene sekaisin nähdessään artistin. On vähän raskasta, jos joutuu fanien lisäksi yhteiskuvaan jokaisen järkkärin kanssa.
”Joskus sen huomaa, että on säästetty tosi tyhmissä jutuissa. Harvoin hommat toimivat, jos työntekijät ovat kaikkein halvimpia tyyppejä, joilla ei ole ammattiaitoa. Joutuu itse tekemään puolet enemmän hommia, ja koko bändin crew’lle se on tosi raskasta”, Mikko sanoo.
”Se ärsyttää, jos bäkkärillä ei ole jääkaappia ja joutuu kiskomaan lämmintä kaljaa. Se ei vain etene se homma niin”, VilleGalle sanoo.
Yleensä suomalaisten festivaalien järjestelyt toimivat kuitenkin hyvin. Mikko kertoo, että ulkomailla tilanne saattaa olla toinen: soittovehkeille ei esimerkiksi ole katettua tilaa, ja sitten kun alkaa sataa, helvetti on irti.
Koska Suomessa on niin paljon kesäisiä kissanristiäisiä, silloin tällöin saattaa löytää itsensä festivaalilta, jonne ei heti kuvittelisi kuuluvansa.
”Yksi aika jännä tapaus oli Sampea ja samppanjaa -festivaali, jonka kävijät olivat iältään keskivertoa vanhempia. Voi olla, että niillä meni sammet ja samppanjat väärään kurkkuun”, Stig sanoo.
Usein isommilla festivaaleilla on myös niin sanottuja maailmantähtiä. Jotkut heistä viihtyvät samalla alueella muiden artistien kanssa.
”Oli tosi nastaa tavata esimerkiksi The Cardigansin Nina Pärsson Ruisrockissa ja Sigur Rósin Jonsi Ilosaaressa. He molemmat ovat vaikuttaneet minuun paljon”, Mikko sanoo.
Stig muistelee jännittävää tilannetta, kun J. Karjalainen oli viereisessä kopissa.
”En melkein uskaltanut mennä tervehtimään sitä, kun se istui vain omissa oloissaan verhon takana. Mutta sitten uskalsin, ja se olikin ihan mukava tyyppi”, Stig sanoo.
Onko takahuoneen puolella niin sanottua nokkimisjärjestystä? Isoille artisteille kumarrellaan ja pienempiä alistetaan? Ei näiden kaverien mukaan.
”Suomi on niin pieni maa, ettei kannata alkaa tuollaiseen nokkimishommaan. Ne, jotka ovat tehneet tätä hommaa pitempään tietävät, että kaikilla on urallaan nousuja ja laskuja. Mutta on sitä tullut vastaan sellaisia suomibändejäkin, jotka haluavat takahuoneen tyhjäksi. Siitä tulee aika hohhoijaa-fiilis”, Mikko sanoo.
Kuka Suomessa olisi edes niin iso, että tuntuisi järkevältä tyhjentää tilat häntä varten? Ehkä Cheek?
”Joo, mutta ei Jare (eli Cheek) tee tuollaista. Se on siellä ihan niin kuin kaikki muutkin, samoissa pöydissä”, VilleGalle sanoo.
Tilanne on eri, jos puhutaan oikeasti todella suurista maailmannimistä. Esimerkiksi Snoop Dogg pisti Ruisrockissa vuonna 2013 koko alueen tyhjäksi ja käveli turvamiesten kanssa omassa ylhäisyydessään pelipaikalle ennen keikkaansa, Stig kertoo.
Tänä kesänä Provinssissa soittaa Muse samana päivänä kuin Von Hertzen Brothers.
”Niiltä saattaisi odottaa, että tyhjentävät koko alueen. Jännä nähdä, kuinka paljon meille annetaan aikaa keikan jälkeen suksia sieltä vittuun!” Mikko sanoo ja nauraa.
Hän haluaa kertoa vielä tarinan siitä, kuinka iso maailmantähti voi antaa itsestään positiivisen kuvan.
”Olimme Foo Fightersin kiertueella lämppärinä. Siinä tajusi, minkä takia ne ovat niin suosittuja tyyppejä: ne olivat ihan kuin kaikki muutkin siellä, vetelivät golfkärryllä ympäri aluetta. Ne kyselivät meiltä, onko meillä ruokaa ja juomaa ja onko saatu tarpeeksi soundcheck-aikaa ja tällaista. Uskon, että niiden suosio perustuu pitkälti siihen, että ne ovat oikeasti tosi mukavia tyyppejä.”
Ainoita tilanteita, kun takahuoneen puolella on saattanut tulla sanomista kollegoiden kesken, on se, kun joku on mennyt ryöväämään toisten raideriviinat.
”Sitä sattuu silloin tällöin. Mutta esimerkiksi PMMP:n pojilla on aina ollut joku piilopullo bussissa, ne tarjosivat sitten”, Stig sanoo ja nauraa.
Takahuonetilat ovat elinehto sille, että artisti jaksaa. Saattaa kuulostaa starailulta, että artistin pitää saada olla rauhassa fanien riivaamiselta, mutta se on ihan ymmärrettävää.
”Voi laskea sen kymmenen sekuntia, jos on yleisön puolella. Sitten tulevat ensimmäiset kuvanpyytelijät”, Mikko sanoo.
VilleGalle nyökyttelee. Stig jatkaa:
”Jos erehtyy johonkin nakkikioskille, ei mene kauaa, että sulla on sellainen laahus perässäsi. Etenkin minulla ja Mikolla tämä korostuu, koska me ollaan pitkiä tyyppejä.”
Jos haluaa mennä yleisön puolelle katsomaan keikan – ja usein sitä haluaa, jos on todella hyvä artisti lavalla – hyvä tapa on ottaa mukaan joku vielä tunnetumpi.
”Jaren (eli Cheekin) kanssa oli ihan mukavaa hengailla yleisillä alueilla”, VilleGalle sanoo.
”Minä olen ottanut joskus Vesalan Paulan mukaani. Silloin saa olla ihan rauhassa”, Mikko sanoo.
Toisaalta kaikki painottavat, että hyvähän se on, että ihmisiä kiinnostaa.
”Jossain vaiheessa niitä ei enää kiinnosta. Sehän vittumaista sitten onkin”, VilleGalle sanoo.
”Eikä se hetki ole varmaan meikäläisellä edes kovin kaukana!” Mikko sanoo ja nauraa.
Irtiotto. Sitä kesän festivaalirumba taitaa olla myös artisteille, vaikka kyse onkin työstä. Ei se tunnu siltä.
Parhaassa tapauksessa oikein hyvillä festivaaleilla pääsee itsekin rentoutumaan keikan jälkeen. Vaikka kaikki kolme kehuvat kovasti suurimpia festivaaleja, yllättäen yhdeksi suosikiksi nousee Kuopiorock.
”Muistan siellä yhtenä kesänä, kun sä (Stig) vedit siellä keskellä päivää. Ajelin pitkin aluetta festarifillarilla ja ajoin rantaan katsomaan, ja jengi oli vain niin hyvällä tuulella! Se bailufiilis oli ihan mieletön! Hittejä tuli ja aurinko paistoi”, Mikko sanoo.
Myös Stig kehuu Kuopiorockia:
”Me olemme vetäneet jo kaksi kesää putkeen Kuopiorockissa. Se on mahtavaa, kun on aikainen slotti siellä. Siinä lavan takana on upea hiekkaranta ja sauna…”
VilleGalle nyökyttelee: ”Aijai…”
”…istut sitten siinä ja katsot, kun bändit vaihtuvat lavalla. Omat hommat on hoidettu ja saa rentoutua. Vaikka olisi ollut mahdollisuus ajaa takaisin Stadiinkin, niin sinne on kyllä tullut jäätyä.”
Ne ovat sellaisia hetkiä, joiden takia jaksaa kesällä vetää vaikka joka päivä viikonloppuisin keikkoja festivaalikesässä. Voi tavata uusia ihmisiä ja vanhoja tuttuja, kuunnella hienoa musiikkia ja syödä ja juoda itsensä mukavaksi.
Voi istua siinä hiljalleen laskevassa ilta-auringossa, nahka pikkuisen kärähtäneenä, kylmä juoma kädessä. Lavalta kuuluu musiikkia, joka vaimenee miellyttäväksi taustamölyksi ja sekoittuu ympärillä olevien ihmisten puheensorinaan ja nauruun.
Ympärillä on ystäviä. Silmät painuvat kiinni. Pieni tuulenvire tuntuu kasvoilla ja tuntuu niin hyvältä, että kihelmöi. Voi ottaa huikan. Istua siinä ja miettiä, miten jumalattoman ihanaa ihmisen elämä voi olla.
Artikkeli on julkaistu Rumbassa 3/15.