Sue-lehti lopettaa – Lehden pitkäaikainen kolumnisti Jarkko Fräntilä nostaa maljan pitkän linjan musiikkimedialle

07.11.2014

Sue-lehti lopettaa toimintansa. Vuonna 1994 perustetun ilmaisjakelulehden lokakuun numeroa ei enää julkaistu, ja nyt lehti tiedottaa lopettavansa tyystin. Syyksi tilanteeseen mainitaan tiedotteessa ”yleinen talouden alavire sekä printtimedian hankaluudet muuttuneessa mediaympäristössä”.

Lehden voimakaksikkona ovat vaikuttaneet pitkään päätoimittaja Kimmo Nurminen ja toimituspäällikkö Ari Väntänen. Molemmat ovat työskennelleet lehdessä 1990-luvulta lähtien.

Rumban verkkotoimittajana toimiva Jarkko Fräntilä on kirjoittanut Sueen vuodesta 1998 alkaen. Annamme puheenvuoron hänelle pientä muistelutuokiota ja kunnianosoitusta varten.

Teksti: Jarkko Fräntilä

Vuonna 1996 olin Charles Bukowskia lukeva lukiolaisrunopoika. Samana vuonna julkaistiin ensimmäinen lehtijuttuni lukioihin jaettavassa ilmaisjakelulehdessä.

Toinen lehtiin eksynyt kirjoitukseni oli kiihkeä fantasia minusta, naispuolisesta ystävästäni sekä espanjalaisesta vaihto-oppilastyttö Mariasta Erotiikan maailman Lukijoiden fantasioita -palstalla. Vuosi taisi olla 1997. Kirjoitin tarinan ystävieni treenikämpillä Vuosaaressa.

Siitä se lähti. Juttujen julkaisun jälkeen minulle tuli polte kirjoittaa asioista niin, että niitä lukisivat jotkut muutkin kuin pöytälaatikkoni kotitontut.

Vuonna 1998 olin siviilipalveluksessa Helsingin avoimessa yliopistossa. Sue oli turkulainen ilmaisjakelulehti, joka oli muuttanut formaattiaan zine-henkisestä indiepunkrockmetal-läpyskästä sanomalehtimuotoon. Lähetin lehden päätoimittajalle sähköpostia. Sähköposti ei jostain syystä ole enää tallessa, mutta kerroin siinä olevani musiikkidiggari. Yllätyksekseni sähköpostiini vastattiin, ja Itäkeskuksen soluasuntooni lähetettiin kasa arviolevyjä.

Siitä se lähti, sukellukseni kohti paheellista rockmaailmaa. Huumeita, naisia ja alkoholia on kulunut pestin ansiosta huomattavasti enemmän kuin tavallisena pulliaisena olisin päässyt nauttimaan.

Äh, en edes yritä. Yllä oleva on tietenkin valhe. Huumeita en käytä, eikä rustailijan statuksella naisia saa. Pari suhdetta kylläkin. Niiden alkuun panemisessa musiikilla oli tärkeä osuus. Niin siis Suellakin.

Alkoholia olisi kulunut muutenkin.

Ensimmäinen ulkomaalainen artisti, jota koskaan haastattelin Sueen, oli Hefner-yhtyeen Darren Hayman. Lähetin hänelle sähköpostia. Vastausta ei kuulunut muutamaan viikkoon. Lähetin Darrenille uuden sähköpostin, jossa kerroin Suen seuraavan numeron ilmestyvän piakkoin ja deadlinen painavan päälle. Darren lähetti kysymyksiini vastaukset, joissa lähinnä vittuili minulle.

Ei se hyvin lähtenyt käyntiin. Kantapään kautta opin, ettei kukaan pidä hoputtelijoista.

Seuraavien kuukausien aikana tein muutaman kotimaisen aktin haastattelun. En muista yhtyeitä tai artisteja. Ensimmäisen ulkomaalaisen yhtyeen face to face -haastattelun muistan sen sijaan hyvin. Oli syksy, ja taivaalta satoi vettä kaatamalla. Mannerheimintien Scandic-hotellissa minua odotti The Wannadiesin seurusteleva pariskunta Pär Wiksten ja Christina Bergmark. En ollut koskaan aiemmin tavannut ulkomaalaisia rocktähtiä, saatikka sitten päässyt keskustelemaan heidän kanssaan. Jumaloin Wannadiesia.

Haastattelu meni juuri niin hyvin kuin voi odottaa. Änkytin. Punastelin. Sekoilin kysymyksissäni. Yritin esiintyä kuin en olisi millään tavalla ollut vaikuttunut fanittamieni muusikoiden läsnäolosta. En silti meinannut saada sanaa suustani. Pär ja Christina katsoivat minua sympaattisesti ja yrittivät parhaansa mukaan pitää keskustelua kasassa.

Kolmekymmentä minuuttia meni ohi nopeasti.

”Teillä on maine mukavina ihmisinä. Sitä te olette. Kiitos”, änkytin keskustelutuokion loputtua. Pär katsoi minua lurppasilmillään, nousi ylös ja halasi.

Thanks man. Its gonna be alright”, hän sanoi.

Halusin kaivaa itselleni kuopan, jonne vajota.

Viime vuonna vanha läppärini alkoi vedellä viimeisiään. Olin säästänyt kaikki 15 vuoden aikana tekemäni haastattelut. Laskin, että olen tavannut Sue-pestin aloittaman toimittajaurani jälkeen yli neljäsataa muusikkoa. Käsittämätön etuoikeus.

Lopulta kovalevyni hajosi. En tajunnut ottaa siitä varmuuskopiota, ja kirjoitushistoriani katosi taivaan tuuliin. Vitutti. Pidin tätä kuitenkin merkkinä siitä, että oli uuden alun aika. Muistot jäivät.

Sue täytti tänä vuonna 20 vuotta. Nyt lehteä ei enää ole. Vituttaa. On vähän haikea olo. Kuudentoista vuoden suhde on ohi. Tuossa ajassa sitä oppii ihmisistä ja ennen kaikkea elämästä kaikenlaista.

Ilman Sueta en olisi tässä. Kaikki johtaa kaikkeen.

Kiitos kaikille teille, jotka olen vuosien varrella tavannut. Muusikot. Levy-yhtiöiden edustajat. Keikkapaikkojen pyörittäjät. Suen avustajat. Teitä on ihan helvetisti.

Kun seuraavan kerran törmätään jossain niin muistellaan, missä ensimmäisen kerran tavattiin. Voisin lyödä vetoa, että se liittyy jotenkin Sueen.

Kippis.

Verkkotuottajan loppukaneetti:

Sue oli merkittävässä roolissa minunkin musiikkitoimittajuuteni kehkeytymisessä. Kun lähetin alan lehdille sähköpostia vuonna 2007, päätoimittaja Kimmo Nurminen päätti antaa tulokkaalle mahdollisuuden ja tilasi minulta muistaakseni neljän pikkuhaastattelun paketin. Tuntui hienolta nähdä oma juttu lehdessä, jota olin lukenut jo 1990-luvulta saakka.

Tilauksia tuli lisää, ja vähän päälle vuoden ajan kirjoitin Sueen suunnilleen kuukausittain. Erityisen hyvin mieleen jäi Ruotsin-reissu, kun minut lähetettiin tukholmalaiseen studioon kuuntelemaan Opethin Watershed-albumia ja samalla jututtamaan Mikael Åkerfeldtiä. Levy oli hieno ja haastateltava erinomaisen mukava herrasmies, kaiken kaikkiaan mainio matka.

Kiitos Kimmo ja Ari, hienon työn olette tehneet. Arvostan.

– Saku Schildt

Lisää luettavaa