Vuonna 1990 täytin 13 vuotta. Musiikkimakuni alkoi kehittyä nykyiseen suuntaansa. Funk metal oli nostanut (rumaa) päätään, ja Mike Patton oli jumala. Vuonna 1989 julkaistulta The Real Thing -levyltä repäistyllä Epic-videolla Pattonilla oli yllään kiltti. Kävin ostamassa ruutukuosisen pitkän hameen UFFilta.
Yllättäen kotona ei oltu asiasta innoissaan. Hiusväri oli muuttunut jo moneen otteeseen, mutta naisten vaatteille ei löytynyt ymmärrystä.
Poistuin myrskyisästi leikkikentälle pelaamaan koripalloa, ylpeänä hametta kantaen. Alley hoopit ja sky hookit hoituivat helposti, kun tuuli vilvoitti mukavasti boksereita hameen alla.
Koriskentällä Tuomaksella oli mukanaan antiikkinen kasettinauhuri, josta hän soitti Mordredia. Mordred oli surkea funk metal -yhtye, mutta heillä oli kokoonpanossaan skrätsäävä dj, mikä oli kovin juttu koskaan. Mordredin Every Day’s a Holiday oli suosikkikappaleeni, kunnes Tuomaksen isoveli, jota ihailin, ilmoitti eräänä kesäisenä iltana, että Mordred on paska bändi. Mordred-fanitukseni loppui siihen paikkaan.
Hametta en enää käyttänyt tuon päivän jälkeen. Musiikki sai silti minut leikittelemään feminiinisellä pukeutumisella myöhemminkin. Vuonna 1992 Nine Inch Nails julkaisi Broken-ep:n, tinkimättömimmän teoksensa koskaan. Trent Reznor käytti keikoilla olkapäähän asti ylettyviä, mustia silkkihanskoja. Pohdin kovasti, mistä itselleni sellaiset löytäisin, mutta en uskaltanut 15-vuotiaana astua seksikauppaan hakemaan.
Eräänä kesänä porasin cd:hen kaksi reikää ja roikotin levyä kaulassani parin kuukauden ajan. Se oli oma kunnianosoitukseni Public Enemyn Flavor Flaville. En tosin tätä nykyä enää muista, millä halvatun tavalla cd liittyi Flavor Flavin suosimiin kelloihin. Todennäköisin syy on, että halusin vain herättää huomiota.
Red Hot Chili Peppers julkaisi vuonna 1991 Blood Sugar Sex Magikin. Sitä olin odottanut kuin kuuta nousevaa, sillä korvalappustereoni olivat kuluttaneet puhki kopioni Peppersien vuonna 1989 julkaisemasta Mother’s Milkistä.
Uusinta teknologiaa olleet soittimeni olivat varsinainen ryöstö – miltei sanan varsinaisessa merkityksessä. Koulutoverini Miki kun oli käynyt varastamassa ne Itäkeskuksen Anttilasta. Vuosia myöhemmin Miki sammui heroiinipäissään jalkansa päälle. Jalkaan tuli kuolio, ja hän joutui viettämään puoli vuotta pyörätuolissa.
Vuosia tuon jälkeen olin töissä Itäkeskuksessa konsolipelikaupassa. Miki tuli sinne parin narkkarikaverinsa kanssa ja yritti vaihdella pelien hintalappuja halvempiin. Kun huomautin hänelle asiasta, hän käski minun painua vittuun. Poistui kuitenkin kaupasta. En ole nähnyt häntä tuon episodin jälkeen.
Ystäväni Sampon vanhemmilla taas oli oma parturikampaamo Ullanlinnassa. Sinne asteltiin suosikkilaulajien kuvien kanssa ja pyydettiin leikkaamaan ja värjäämään samanlainen hiusmalli kuin idoleillamme oli. Stone Temple Pilotsin Core ilmestyi vuonna 1992. Scott Weilandilla oli lyhyt, täysin vaaleaksi värjätty tukka. Sellainen piti saada.
Sitä ennen hiukset olivat olleet pitkät ja sivuilta lyhyet. Sellaiset olivat muotia, mutta suurin innoittaja minulle tuohon tukkamalliin oli Metallican basistin Jason Newstedin kuontalo.
Näin Metallican ”mustan levyn” julkaisun jälkeen muutamaan kertaan eroottista seksiunta James Hetfieldistä. Se oli 14-vuotiaalle teinille melko hämmentävä kokemus.
Metallica 1990-luvun alussa.
En koskaan kehdannut tunnustaa metallisemmille ystävilleni, että Black Album oli mielestäni paras Metallican levy. Master of Puppetsia ja …And Justice For Allia olin kuunnellut noin kymmenvuotiaasta saakka, mutta mustan levyn keveys miellytti korvaani.
…And Justice For All on silti aina ja ikuisesti suosikkialbumini Metallicalta. Koulutoverini Tuijan serkku Monica oli eräänä viikonloppuna käymässä Helsingissä. Myös hän kuunteli Metallicaa, ja sain ensisuudelmani Puotilan skederampin luona, koska Monica piti Justice-collagepaidastani.
Monica maistui savukkeilta ja keskikaljalta.
Seuraavana iltana hän palasi takaisin kotikonnuilleen. Utelin seuraavat viikot Tuijalta, onko Monica tulossa pian takaisin. Kun ymmärsin uteluni olevan turhaa, masennuin vähintään yhtä moneksi viikoksi.
Sampon kanssa otin ensimmäiset kunnolliset askeleeni kohti musiikkielitismiä. John Zornin levyjä oli pakko ostaa, vaikka en ymmärtänyt saksofonistin musiikista mitään. Filmworks 1986–1990 sekä Spy vs Spy olivat suosikkejani. Etenkin Spy vs Spyn vapaa tuuttaus meni täysin ymmärryskykyni yli, mutta siitä oli pakko pitää.
Sama oli käydä Mike Pattonin sivuprojektin Mr. Bunglen kanssa. Vuonna 1991 Mr. Bungle julkaisi John Zornin tuottaman debyyttialbuminsa. Sain siskopuoleltani kyseisen albumin joululahjaksi kuvavinyylinä. En ymmärtänyt aluksi sen musiikista mitään. Tätä ei tosin auttanut sekään, että kuvavinyyli oli liki kuuntelukelvoton ilmeisesti jonkinlaisen prässivian takia.
Tämä teki albumista vain entistä arvokkaamman. Kuvavinyyli oli numeroitu, ja niitä on maailmassa vain muutamia tuhansia kappaleita. Lukiossa tein omastani seinäkellon ja porasin albumin keskiön rikki. Kiinnitin siihen kellokoneiston ja liimasin kellon kaksipuolisella teipillä seinälleni varmistaen, ettei sitä voinut enää koskaan kuunnella.
Viimeksi kun tarkistin, levystä saisi sellaisen tuhat euroa. No, omani lensi muutenkin roskakoriin muuttaessani ensimmäiseen soluasuntooni vuonna 1999.
Onneksi kaikki ystäväni ostivat myöhemmin Mr. Bunglen debyytin myös cd:nä, ja rakastuin siihen palavasti. Soundeistakin sai selvää.
Vuonna 1992 grunge räjähti kaikkialle ja kaikkialla. Alice in Chainsin Dirt teki vaikutuksen angstiseen teiniin, jota kukaan ei hänen mielestään rakastanut (eikä edes voinut rakastaa). Flanellipaidat ulottuivat polviin saakka. Layne Staleyn esimerkkiä noudattaen parta piti askarrella pitkäksi pujoksi. Tai eihän sitä voinut kunnon parraksi kutsua, mutta harvakasvuinen leukaparta oli kaikilla.
Myös Rage Against the Machine julkaisi vuonna 1992 nimikkoalbuminsa. Alkuvuodesta 1993 pogoilimme Killing in the Namea Timon kämpillä, kun hänen vanhempansa olivat lomamatkalla Espanjassa. Varastimme vanhempien viinakaapista hieman heidän Kreikasta tuomaansa Ouzo-viinaa, olimme totaalisen sekaisin ja daivailimme olohuoneen sohvalle.
Pidin Ouzosta enemmän kuin viskistä. Olin juonut ensimmäiset kunnon humalani viskillä: oksensin Topin isän 23-vuotiaat vuosikertaviskit Rastilan leirintäalueelle, minne menimme aina salaa juopottelemaan ja juoksemaan poliiseja karkuun.
Tämä viskioksennus tapahtui kolmena viikonloppuna peräkkäin. En juonut viskiä moneen vuoteen näiden testailujen jälkeen.
Timon perheen mööpelistö kärsi muutenkin kovia. Vuosi 1992 oli mennyt Beastie Boysin Check Your Head -albumin parissa. Hypimme Timon sängylle So What’cha Wantin tahdissa. Parinkymmenen daivauksen jälkeen sänky rusahti lattialle kaamean metelin saattelemana.
Keräännyimme silti Timon luokse vuosien ajan. Ullakolla teimme laittomia asioita, poistuimme hymistellen Timon huoneeseen, sammutimme valot ja laitoimme soimaan The Doorsin Riders on the Stormin.
Näin Timon viimeisen kerran Amiedu-oppilaitoksen tupakkapaikalla vuonna 2003. Hän oli päässyt opiskelemaan metallialaa ja vaikutti poissaolevalta ja hiljaiselta. Ei Timo koskaan puhelias ollut, mutta huomasin, että jokin oli vialla.
Kolme kuukautta myöhemmin hän teki itsemurhan. Timo menehtyi oman kätensä kautta samaisella ullakolla, missä olimme sahanneet linkkuveitsellä litran muovipullon pohjan pois ja upottaneet sen ämpäriin porinan saattelemana.
Nuori, ahdistunut Jarkko Fräntilä kuvassa oikealla.
Vuonna 1994 olin kesätöissä lentokentällä lentokonesiivoojana. Minun oli tarkoitus olla töissä kaksi kuukautta. Vakiopalkka oli muistaakseni 30 markkaa. Tein yövuoroa. Yölisä oli 40 penniä.
Kahden ja puolen viikon yötyön jälkeen laskin, että minulla oli tarpeeksi rahaa uusiin rullaluistimiin. Vanhat luistimeni olivat 1980-luvun lopusta. Ostin uudet temppuluistimet, ja muutama kesä meni suhaillessa Vuosaaren katuja hyviä hyppy- ja grindipaikkoja etsien.
Extreme-lajit vaativat taustalle omanlaisensa musiikin, eli skeittipunkin. Mukana kannettava cd-soitin tuuttasi taustalle NOFX:ää ja liki kaikkia Epitaphin sekä Fat Wreck Records -levy-yhtiön bändejä. Ainoa poikkeus oli The Offspring, johon jostain syystä ystäväpiirini ei koskaan päässyt sisään.
Genren suosikkilevyni NOFX:n Punk in Drublic soi vuonna 1994 mökkireissullamme niin tiuhaan kahden ensimmäisen päivän ajan, että minua kiellettiin soittamasta sitä kahtena viimeisenä iltana. Sen sijaan Lauri sai huudattaa molemmat illat Sandran Greatest Hits -kokoelmaa, jolta löytyi tämän suurin hitti Maria Magdalena. En voinut sietää kappaletta. Nykyään kuuntelen Sandraa tasaisin väliajoin, NOFXia en koskaan.
1990-luvun puolivälin lähestyessä Timon vanhemmat kyllästyivät mekastamiseemme heidän omakotitalonsa yläkerrassa. Onneksi uusi majapaikka löytyi läheltä. Sandra-diggari Lauri asui Puotilassa vanhempiensa luona, omakotitalossa hänkin. Hänen vanhempansa olivat leppoisaa porukkaa, ja saimmekin siellä usein asunnon omaan käyttöömme viikonlopun ajaksi, kun he poistuivat kesämökille.
Compact-videovuokraamosta vuokrasimme Sega Megadrive -pelikonsolin ja joko NHL 95 -pelin tai Micro Machinesin. Pelasimme konsolia ja joimme kiljua. Pikakilju valmistui muutamassa päivässä. Sitä juotuaan oksensi aina, mutta kaikki sitä joivat silti.
Pahimmillaan molemmat omakotitalon vessat olivat varattuja, kun siellä halattiin kaakelia ja oksennettiin keltaista sappinestettä pöntön pohjalle. Tuolloin saunatiloista piti ottaa ämpäri vierelleen, kun meni Laurin vanhempien sänkyyn sammumaan. Jotkut tosin oksensivat myös omakotitalon takapihalle. Oksennuksia peiteltiin sitten seuraavana aamuna kukkamullalla.
Dog Eat Dog. Kuva: Valerie Phillips
Vuoden 1994 kesän soundtrack oli Dog Eat Dogin No Fronts. Kappaleen videolla yhtyeen laulajaräppärillä John Connorilla oli yllään New York Rangersin pelipaita. Onneksi ystävälläni oli Boston Bruinsin vastaava, joten muutaman kesäillan sain pukeutua samalla tavoin kuin uuden suosikkihittini esittävän yhtyeen keulakuva. Tonilta sain lainata mustia salihousuja, joissa oli neonkeltainen tähtikuviointi. Yhdistelmä oli mielestäni cooliuden multihuipentuma.
No Frontsin jälkeen Dog Eat Dog julkaisi videon Who’s the King -kappaleesta. Sekin pyöri MTV:llä ahkerasti, sillä tuolloin MTV:llä näkyi vielä musiikkivideoita. Ryntäsin Tunnelin Levy -liikkeeseen, ja kun ihmeen kaupalla löysin bändin All Boro Kings -albumin käytettyjen levyjen hyllystä. Mikä tuuri, iloitsin!
Syy löydökselle kävi kuitenkin selväksi, kun albumin laittoi cd-soittimeen. No Frontsin ja Who’s the Kingin lisäksi levyltä ei kovinkaan hyviä sävellyksiä löytynyt. Kiikutin pari viikkoa myöhemmin albumin takaisin samaan hyllyyn, mistä olin sen ottanutkin. Vaihdossa ostin muistaakseni Prongia.
1990-luvun lämpimin muistoni liittyy kuitenkin Lagwagoniin. Vietimme vanhojen tansseja vuonna 1995, ja jatkobileissä pääsin pussailemaan tytön kanssa, jonka nimen olen jo unohtanut. Sen muistan, että hän oli suunnaton Lagwagon-fani ja hänellä oli usein yllään yhtyeen lila huppari lukion käytävillä kävellessään.
Skeittipunk auttoi muutenkin tutustumaan vastakkaiseen sukupuoleen. Lukion kaunein tyttö Katri ihastui minuun rullaluistinteni ja skeittipunk-diggailuni takia. Vuosaaren ala-asteen pihalla laitoin käteni hänen rinnoilleen.
Mielikuvissani tämä hetki yhdistyy vanhojen tanssien tapaan Lagwagoniin, vaikka en tuolloin ollut edes koskaan kuunnellut yhtyettä.
2000-luvun puolella en ole uskaltanut vielä kertaakaan kuunnella Lagwagonia.
Ei se musiikki kuitenkaan niitä suudelmia voita.
Dog Eat Dog ja liuta kolme–nelikymppisiä nuoruutensa muistelijoita Nosturissa 1.5.2015.