Ajankohtaisten aiheiden ja utopian välimaastossa – Helsinki Biennaali levittäytyy Vallisaareen

Taide täyttää Vallisaaren, kun ensimmäinen Helsinki Biennaali avautuu yleisölle 12.6. Sotilaskäytössä olleessa saaressa pääsee myös paikkoihin, jotka ovat aiemmin olleet suljettuna.

Laura Könönen: Ei taivasta rajana, 2021.
Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 2021

Valkoisista piipuista kuuluu urkumusiikkia, joka on niin vaimeata, että sen äärelle on hiljennyttävä. Näkymättömissä olevan urkurin lisäksi musiikkiin yhtyy ääniä, joita luonnossa voi kuvitella kuulevansa: tuuli mereltä kahisuttaa puiden lehtiä, satakieli pitää omaa konserttiaan lähistöllä.

Urkuri löytyy kaatuneena muutaman metrin päästä. Pahasti on käynyt, eikä näkymästä päätellen edes ihan äskettäin.

Teemu Lehmusruusun teos Vallisaaressa kiilaa osaksi luonnon kiertokulkua. Se on samaan aikaan sekä harmoniassa että poikkeamana aikajanalla. Urkuri on pitkin pituuttaan makaava koivu. Siihen kiinnitetyt anturit kuuntelevat puunrungon maatumista. Aurinkopaneeleista virtansa saava kone puhaltaa maatumisen äänet kohti urkupillejä. Pillit ovat piipuissa, jotka ovat tiiliskiven malliin kasvatettua sienirihmastoa. Yksi valkoisista piipuista makaa kyljellään, kuin alleviivaten, että ihminen voi olla hetkellisesti – ja vain hetkellisesti – osa ekosysteemiä.

Jos Lehmusruusun teoksessa yksi piipuista oli kaadettu viestimään luonnon triumfia sivilisaatiosta, äiti maa näytti pärjäävän myös ilman ihmisen apua. Fysikaalinen ilmiö haastoi Tuomas A. Laitisen installaation ainakin lehdistöpäivänä.

Tuomas A. Laitinen: ΨZone, 2021. Kuva: Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 2021.

Tietokoneen simuloimasta proteiinianimaatiosta, tekoälyn tuottamasta musiikista ja orgaanisilta vaikuttavista lasiveistoksista koostuva installaatio muistuttaa laboratoriota, jonne Mulder astuu avattuaan oven, jota ei saa avata. Ainakin satavuotias, aiemmin sotilaskäytössä ollut holvi tukee vaikutelmaa. Vaikka ulkona aurinko porottaa ja lämpötila on 20 asteen paremmalla puolen, sisällä on pimeää ja niin viileätä, että hengitys miltei höyrystyy. Josta päästään yllä mainittuun haasteeseen: ihmisten ja koneiden tuoma lämpö on saanut vettä kondensoitumaan vanhan ruutivaraston kattoon ja valaisimiin. Sähköistä huolestunut huoltomies yrittää taivuttaa saarta tahtoonsa.

Ensimmäinen Helsinki Biennaali levittäytyy osaksi Vallisaarta. Biennaalin teemana on Sama meri, jonka tarkoituksena on muistuttaa, että ”kaikki on yhteydessä kaikkeen ja siksi toisistaan riippuvaista”. Lehmusruusun ja Laitisen lisäksi töitä on esillä yli 40 taiteilijalta.

Ajankohtaiset aiheet ympäristökriisistä koronapandemiaan pyörivät teosten aiheina. Osa lähestyy vertauskuvallisemmin, kun taas toiset, kuten Jaakko Niemelä, kouriintuntuvan konkreettisesti. Rakennustelineillä seisova laituri on sillä korkeudella, mille merenpinta nousisi, jos Grönlannin jääpeite sulaisi. Yksinkertaista, sangen minimalistista, mutta silmiä avaavan tehokasta.

Jotkut teoksista sijoitetaan Biennaalin päätyttyä osaksi Helsinkiä. Aleksanterinpatterin aukiolle ”tippunut” ”taivas” saa uuden osoitteensa Kalasatamasta. Taivaansirpaleet ovat Laura Könösen valtavia dioriittilohkareita, joista yksi taho on maalattu häikäisevän siniseksi. Ne ovat visuaalisesti näyttävä ilmestys vihertävällä nurmella yhtä sinistä horisonttia vasten.

EGS:n teoskokonaisuus levittäytyy jo nyt mantereelle. Veistoksista viisi sijaitsee paikoissa, kuten Sompasaari ja Laukkasaari, jotka eivät enää rakentamisen myötä ole saaria. Teosten viesti tulee selväksi, kun näkee lasten leikkivän ja kiipeilevän sellaisen päälle. Kolme veistosta löytyy paikoista, jotka saattavat muodostua saariksi merenpinnan noustessa. Näitä toivon mukaan dystopiaksi jääviä saaria ovat esimerkiksi Espalta löytyvä Kapitalismin karikko. Vaikka graffitimaalaajana aloittaneen taiteilijan töissä toistuvat kolme kirjainta eivät ole läsnä, veistosten muotokieli maalauksineen huutaa vain ja ainoastaan EGS.

Niskanen & Salo: A Scene, 2021. Kuva: Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 2021.

Helsinki Biennaalin teoksia on myös Vallisaaren rakennuksissa, joihin ei aiemmin ole päässyt. Luotsitalon ilmoitustaululla lähihistoriasta muistuttaa kellastunut Helsingin komendantintoimiston leimaama käsky päiväyksellä 2.9.1992. Venäjän vallan aikaiset maanalaiset tilat ovat sitä esoteerista maantiedettä, mistä Vallisaaresta puhuttaessa on haaveiltu.

Yksi näistä on Kustaanmiekan patterin vieressä oleva punatiilinen rakennus, jonne taiteilijapari Niskanen & Salo on toteuttanut installaationsa. Biennaalin ajankohtaisaiheet ja yhteiskunnallinen kommentaari unohtuvat teoksen pysäyttävän kauneuden edessä. Öinen, merellinen Helsinki soi kuin Koyaanisqatsi ilman hektisyyttä. Videoinstallaation toteutus hykerryttää vielä pitkään.

Vaikka kuinka budjetoisi aikaa sekä malttia, sightseeing yhdistettynä Biennaalin taiteenpaljouteen on yhtä kuin ähky. Kierroksen loppuvaiheessa teoksiin on yhä vaikeampi keskittyä, mutta loppuun on säästetty vielä yksi vau. HAMissakin parhaillaan esillä olevan Katharina Grossen käsissä sotilaiden lasten koulurakennus on kuin sadusta, jossa susi syö Punahilkan sijaan psilosybiinisieniä.

Helsinki Biennaali Vallisaaressa 12.6.–26.9.2021. Lisätietoja Biennaalin kotisivuilta.