Mad Season oli se toinen grungen superbändi. Yhtye perustui addiktioille, ja niiden myötä sen synkkä pohja ruostui hiljalleen puhki. Lue tästä Rumban 4/13 Klassikkolevy-juttu.
Teksti: Kimmo K. Koskinen, kuva: Legacy
Mad Season syntyi päihteiden kanssa taistelusta. Se ei kuitenkaan muodostunut aivan yhtä spontaanisti kuin muutamaa vuotta aiemmin siinnyt grungen superprojekti Temple of the Dog, jonka taustalla oli Seattlen suuren lupauksen, Mother Love Bonen laulajan Andrew Woodin yliannostuskuolema.
Bluesin parissa puuhannut basisti John Baker Saunders ja Pearl Jam -kitaristi Mike McCready perustivat Mad Seasonin ollessaan vieroitushoidossa. Kaksikko värväsi mukaan Screaming Trees -rumpali Barrett Martinin ja kehitteli pari kappalepohjaa yhdessä Martinin yhtyetoverin Mark Laneganin kanssa. McCready houkutteli projektiin jo huumekoukussa kiemurrelleen Alice in Chains -laulajan Layne Staleyn, jonka hän toivoi pääsevän kuiville tervehenkisessä seurassa.
Bändi sai lentävän lähdön, kun McCready buukkasi häthätää The Gacy Bunchiksi kastetun bändiraakileen keikalle. Lähinnä biisihahmotelmista ja jamittelusta (Artificial Red -kappale syntyi lavalla) koostunut setti oli menestys. Muutaman keikan ja parien treenien jälkeen yhtye oli jo studiossa taltioimassa ainoaa pitkäsoittoaan. Viikon studiosessiot noudattelivat valittua spontaania linjaa. Ennen levyn julkaisua yhtye nimettiin hallusinogeenisten sienten satokauden mukaan Mad Seasoniksi.
McCready oli Temple of the Dogissa lähinnä rivimuusikko, mutta Mad Seasonissa hän oli johtohahmon roolissa. Kaikesta silti kuulee, että kappaleet ovat kollektiivisen musiikillisen yhteyden ansiota. Irtonaisuus ilmenee vallattomana, musiikillisesti taitavana luonnosmaisuutena. Abovella on näin kuuluisien tekijöiden levyksi harvinaisen sympaattinen puuhastelun meininki. Orgaanisesti kehittyvät kappaleet kuulostavat raukealta humalalta.
Levyn synkkyys ilmenee pohdiskelevana, vain hetkittäin rockiksi räjähtävänä ilmaisuna. Seesteisen levyn tyylillinen painopiste on pikemminkin blues-hiillostuksessa ja tummassa lounge-jazzissa kuin grunge-paatoksessa, mitä edustaa vain pari kappaletta.
Aboven lyriikoissa Staley manaa omia pirujaan ja psyykkaa itseään kaidalle tielle. Hän laulaa kuolemasta, itsepetoksesta, yksinäisyydestä ja tietämättömyyden tuskasta harvinaisen avoimesti pohdiskellen. Avauskappaleessa Wake Up Staley herättelee itseään: ”Wake up young man, it’s time to wake up. Your love affair has got to go”.
Kappaleista tihkuu elinvoimaa, mutta samalla ne kuiskivat avunpyyntöjä. Lohdullisia ryhdistäytymisen ajatuksia sisältävät sanoitukset ovat sikäli ironisia, että muutamaa vuotta myöhemmin sekä Staley että Saunders jakoivat Andrew Woodin kohtalon.
Aboven kaksikymmenvuotisjuhlan kunniaksi julkaistu deluxe-versio on huolella laadittu. Martinin laatima mittava essee ilahduttaa, mutta erityisesti aiemmin julkaisematon musiikillinen tarjonta on antoisaa. Suunnitelmaksi jääneelle toiselle Mad Season -levylle alun perin sävelletyt, Mark Laneganin laulettaviksi kaavaillut kappaleet ovat erinomaisia.
Aikanaan typistetyssä vhs-muodossa julkaistun keikkavideon Live at the Mooren anti on bändiä parhaimmillaan: raakaa ja paljasta soitantaa. Onneksi koko keikka on mukana muhkean dvd:n lisäksi cd-muodossa.
Artikkeli on julkaistu Rumbassa 4/13. Kuuntele Above Spotifyssa.