Hetkessä elämistä, eteenpäin menemistä – haastattelussa Mouhous

Julius Konttinen

Mouhous julkaisi keväällä debyyttialbuminsa I Hate Mouhous, mutta kiersi jo sitä ennen klubeja, yökerhoja ja festivaaleja taukoamatta parin vuoden ajan. Bändi joutui pakkolomalle, kun korona perui kevään kiertueen ja festivaalikesän. Valentin, Van Hegen ja Monako kertovat, millaiseen saumaan tauko tuli, miltä yhtyeen varhaisvaiheet näyttävät nykyvinkkelistä ja mihin suuntaan Mouhous on matkalla.

Veikko Heikkilä alias Valentin

Synnyin Tampereella vuonna 1994. Olin nelivuotias, kun mutsi meni uudelleen naimisiin ja muutettiin Jyväskylään. Aika lailla koko sukuni on Tampereella, mutta Jyväskylä on koti. Lapsuus uusioperheessä ei ollut aina helppoa. Kun kaksi rikkinäistä perhettä laittaa yhteen, niin konflikteja syntyy.

Opin lukemaan ennen koulua, joten ekat kouluvuodet olivat vaikeita, kun siellä oli niin tylsää. Jotain piti keksiä, ja se oli usein perseilyä.

Kasvoin Jyväskylässä pienellä teollisuusalueella, missä ei ollut paljon muita lapsia. Näin skinheadien ja ulkomaalaistaustaisten yhteenottoja, jotka pelottivat pientä poikaa. Kun menin kaupunkiin kouluun, maailma vähän muuttui.

Pikkubroidi, joka nykyisin tunnetaan Mauno Gang -yhtyeen Rosvona, asui Turussa faijan kanssa. Kävin siellä monta kertaa vuodessa ja meillä oli samat kiinnostuksen kohteet. Supersankarit, lelut, Star Wars ja musa. Muistan, kun puettiin faijan buutsit ja lipsyncattiin Billy Idolin Rebel Yelliä. Olin 7–8-vuotias kun löydettiin räppi ja kuvattiin faijan kameralla videoita, joissa räppäiltiin siansaksaa faijan mahdollisimman isot vaatteet päällä.

Räpissä puhutteli asenne ja jännittävyys, mitkä tulivat ulkomailta. Se tuntui oman sukupolven jutulta, kun faijat kuunteli rockia. Olin aina tykännyt kirjoittaa tarinoita kaikissa eri muodoissa ja tykännyt jopa äidinkielen tunneista, joten siihen oli helppo hypätä mukaan.

Katsottiin videoita Rapin SM-kisoista ja suomiräppi teki uutta tuloaan. Jyväskylässä oli kovia nimiä, kuten Are, jota fiilattiin. Kotibileissä friistailattiin, se oli hyvä tapa saada juhlat pystyyn. Villeimpinä nuoruusvuosina se oli myös tapa, joka piti kaidalla tiellä. Oli edes jotain fiksua tekemistä.

Asiat eivät mene aina niin kuin suunnittelee, mutta toivottavasti järjestyvät jotenkin. Minä jouduin 15–16-vuotiaana nuorisokotiin pariin otteeseen, toisella kertaa Jalasjärvelle. Piti ottaa useampi sata kilometriä hajurakoa siitä porukasta missä pyörin. Se oli omalla tavallaan opettavaista aikaa.

Lukion jälkeinen aika oli sellaista parikymppisen työttömän elämää. Koetettiin tehdä musaa ja kasvaa aikuisiksi. Asuin Kangaslammella frendin kanssa, ja siellä bunkkasi välillä 10 jäbää. Ostettiin mikki ja äänikortti, äänitettiin Youtube-biittien päälle vaatekaapissa patja akustointina. Se oli sellaista boombap- ja jenkkiräp-larppausta. Ei tiedetty biisien kirjoittamisesta mitään, mutta yritettiin olla teknisesti hyviä.

Korstoraatio kasaantui kaveriporukasta pikkuhiljaa. Käytiin meitä vähän vanhempien järjestämissä open mic -illoissa ja sitä kautta tuli myös omia keikkoja. Sitä kesti jonkun aikaa, kasvettiin vähän erilleen. Viittä nuorta jätkää on vaikea saada samaan paikkaan, kun kaikilla on vähän eri elämäntilanteet. Siitä ajasta jäi paljon käteen: lavapresenssi jäi selkärankaan, biisien kirjoittamisesta oppi paljon, helvetisti hauskoja muistoja, hyviä jätkiä.

Mun vanhimmat ystävät on kaksoisveljekset, joihin tutustuin päiväkodissa. He sattuivat olemaan Mikin eli Monakon pikkuserkkuja. Mikiin tutustuin, kun mentiin näiden veljesten kanssa yläasteella joihinkin kotibileisiin. Jäbät skeittasi ja pyöri Kuokkalassa. Skeittasin nuorisokodissa, ja kun tulin sieltä takaisin, niin Miki sanoi, että heitä kickflip. Epäonnistuin siinä. Se vitutti niin paljon, että lopetin skeittaamisen siihen paikkaan.

Tultiin Mikin kanssa heti hyvin juttuun, vaikka vittuilemme toisillemme aina. Ollaan nykyisin kaikki lomatkin yhdessä ja käydään ulkomailla kimpassa. Ei päästä toisistamme enää eroon, eikä halutakaan.

Miki on erittäin isosydäminen ja ylilojaali ystävä. Ehkä meitä yhdistää myös se, että tullaan rikkinäisistä perheistä, niin ollaan lojaaleita ystäville, pidetään kaverien puolta loppuun asti. Välillä Miki on introvertti ja ujo, mitä ei uskoisi. Halusin alkaa tehdä musaa Mikin kanssa, koska se on ollut aina mun suosikkiräppäreitä ja älyttömän karismaattinen lavalla. Näin hänet silloin skidinäkin aina vähän coolimpana jäbänä kuin muut. Miki on mun paras ystävä.

Janne eli Van Hegen oli samassa koulussa jonkin aikaa ja tunnettiin yhteisten kaverien kautta. Muistan, että Janne oli meitä paljon rauhallisempi, fiksun oloinen, vuoden meitä vanhempi skeittarijäbä. Jannen kanssa puhuttiin aina leffoista ja musiikista. Hänellä oli aina oma tyyli katsoa asioita ja oli mielenkiintoista jauhaa mistä vain – häneltä oppi aina uutta.

Janne on monella tapaa bändin selkäranka; fiksuin ja vastuullisin. Janne on bändin faija. Se tsekkaa, että hommat hoituu ajallaan ja osaa keskittyä yksityiskohtiin, esimerkiksi vaikka promokuvien valitsemisessa, kun taas minä ja Miki ollaan että joo, tuo, tuo, tuo, tuo ja tuo on hyviä. Studiollakin se on tarkka jäbä, joka hioo yhtä soundia kunnes se on täydellinen.

En usko, että oltaisi jaksettu olla näin pitkäjänteisiä ilman Jannea. Alusta asti on fiilattu tätä meidän kolmen komboa. Tiedettiin, että ollaan samanlaisia mutta erilaisia. Jokainen tuo jotain omaa tähän, täydennämme toisiamme.

Mouhous on aika paljon livebändi. Debyyttialbumi julkaistiin vasta tänä vuonna, mutta ollaan keikkailtu aktiivisesti jo jonkun aikaa. On maailman siisteintä nähdä ympäri Suomen, miten jengi fiilaa meidän biisejä.

Auton penkistä on tullut todella tuttu paikka. Välillä istutaan hiljaa ja kuunnellaan podcasteja. Välillä ideoidaan biisejä. Välillä on puuduttavaa. Välillä toisen naama käy väsyttämään ja hermo menee, mutta se on elämää. Kun eilen tultiin Mikin kanssa Jyväskylästä, niin muisteltiin tutun parkkipaikan kohdalla, että tuossa on painittu jonkun väittelyn jälkeen. Mutta nyt on ikävä istumaan autoon moneksi tunniksi jätkien kanssa.

Alkuvuosi tuntuu jonain päivänä todella kaukaiselta, toisena siltä ettei siitä olisi kuin pari viikkoa. Muutettiin Mikin kanssa molemmat Helsinkiin albumin julkaisun jälkeen. On tämä outo aika ollut myös opettavaista, kun on ollut kolme neljä vuotta putkeen tien päällä ja oma elämä ollut härdelliä.

Albumin menestyksestä ei ole tullut mulle henkilökohtaisesti paineita. Päinvastoin. Se motivoi tekemään enemmän ja paremmin. Nyt kun ollaan tehty uutta musaa, niin tuntuu, että tämä on parasta Mouhousta just nyt.

Janne Pajunen alias Van Hegen

Olen asunut koko elämäni Jyväskylässä. Synnyin Toivakassa marraskuussa 1993, mutta muutettiin Jyväskylään niin pienenä, etten muista aikaa ennen sitä. Ihan muksuna ajeltiin kaikki päivät pyörillä ja käytiin lähimmässä isossa kaupassa pelaamassa Pleikkaria, kunnes meidät häädettiin pois, ja mentiin seuraavaan kauppaan.

Mulla on kaksoiskansalaisuus ja kotona puhuttiin venäjää. Olin muksuna monta kesää Pietarissa. Serkku asui ihan meren lähellä. Siellä oli jotenkin todella siistiä käydä, se oli erilaista. Pelkkiä hyviä muistoja sieltä. Lapsena sai vain kirmailla siellä lämpimässä.

Kasvoin koko nuoruuteni lähiössä, mutta minut kasvatettiin hyvin. Olen osannut pysyä erossa kaikesta liian vakavasta ja olen osannut etsiä itselleni hyvän kaveripiirin. En joutunut hirveästi vaikeuksiin, mutta teininä totta kai tein typeriä asioita. Opin kotoa, miten elämä toimii ja mitä ei kannata missään nimessä tehdä.

Faijan kuvaamilta videokaseteilta löytyy monta tuntia matskua, missä mä vain laulan esimerkiksi hiusharjaan. En osaa edes kunnolla muodostaa lauseita, mutta esitän jotain artistia ja heitän hulluja tanssimuuveja. Tykkäsin jo pienenä esiintyä ja laulaa.

Kolmannella luokalla olin musiikkiluokalla. Silloin sai välitunneiksi jäädä sisään soittamaan rumpuja ja kitaraa, se oli siisteintä ikinä. Soitin junnuna myös saksofonia, mutta se ei ollut mun juttu vaikka tykkäsin siitä. En enää nauttinut kaavojen mukaan opettelusta.

Kuuntelin itse aluksi sitä musiikkia mitä oli, tässä tapauksessa 50 Centin piraatti-cd ja Wu-Tang Clanin minidisc. Yläasteella hurahdin The Offspringiin ja sellaisiin. Ysiluokalla palasin räpin pariin, ja se jäi. Sitten kuunneltiin vain räppiä.

15–16-vuotiaana hengailin tiettyjen tyyppien kanssa, jotka oli kiinnostunut räpistä. Kaveripiirissä alkoi noina vuosina olla tyyppejä, jotka räppäsi ja heitti freestyleä. Vaikka itse en räpännyt, niin pidin sitä siistinä juttuna.

Yläasteen jälkeen en oikein tiennyt mitä halusin, mutta kaikki mediaan liittyvä kiinnosti, oli se sitten valokuvausta, videokuvausta tai graafista suunnittelua. Oli siistiä, kun sai tehdä jotain omaa. Kävin av-alan koulutuksen ja valmistuin sieltä. Enemmän olen kuitenkin oppinut Youtubesta kuin koulusta. Koulussa opiskeltiin niin laajasti kaikkea, ja mä olin kiinnostunut silloin videokuvauksesta.

Minun unelmani eivät olleet mitään suuria. Halusin vain tehdä jotain, mistä juuri nyt tykkään. Perustin oman toiminimen, kun halusin tehdä videoita ja kotisivuja. Sitten kaverit, jotka räppäsi, halusivat, että teen heille musiikkivideoita. Se tuli luontevasti ja oli hauskaa.

Pyörin KPC-tyyppien kanssa paljon, ne oli mun kaveriporukkaa, mutta tulin toimeen ihan kaikkien kanssa. En osannut ajatella mitään Jyväskylä-skeneä. Luin vain otsikoista, että ahaa, täällä on joku skene. Minulle ne oli kavereitani, jotka vain sattuivat tekemään musaa.

Mikiin eli Monakoon törmäsin ekan kerran, kun oltiin Kuokkalassa hengailemassa kavereiden kanssa. Ilta alkoi hämärtyä ja meitä oli ehkä seitsemän jätkää siinä. Miki tuli jostain, että ketäs te olette, ette te ole täältä päin, haluatteko turpaan.

Tapasin Veikon eli Valentinin ensimmäisen kerran jonkun vuoden Blockfestissä. Veikko asui kämppiksensä kanssa Kangaslammella, ja pikkuhiljaa ajauduin hengailemaan sinne. Siellä monta pienempää porukkaa sulautui yhdeksi. Siellä Mikikin hengasi, ja tutustuttiin paremmin.

Ei tätä oikein kohteliaasti voi sanoa: se kämppä oli kunnon läävä.

Se oli alueella, missä ei juuri kunnon ihmisiä asunut, niin kukaan ei valittanut mistään vaikka luukutettiin musaa keskellä yötä. Se oli ekassa kerroksessa, niin sinne saatettiin mennä parvekkeen kautta koputtelemaan. Sinne vain mentiin. Se oli meille junnuille enemmänkin kuin kerhotila. Olen kiitollinen, että saatiin hengata siellä niin paljon. Ehkä vältyttiin ongelmiltakin, kun oli paikka missä hengata ja tehdä musaa.

Siellä oli Korstoraation tyypit ja kaikki räppäsi ja heitti freestyleä. Joskus kun pojat nauhottivat siellä, niin kirjoitin niiden kanssa ja äänitin yhden biisin. Olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Totesin, että jo eka kokeilu oli kivaa. Jengi ympärillä oli kannustavaa, niin siitäkin tuli fiilis, että pitäisikö kokeilla enemmänkin räppäämistä.

Veikon kanssa meitä yhdistää rakkaus kaikkea makeaa syötävää kohtaan. Meillä on myös vähän samankaltainen työtapa: kirjoitetaan ja ideoidaan paljon musaa liikkeessä. En osaa istua alas, että alanpa nyt kirjoittaa. Veikko on todella hyvä kirjoittamaan. Kun pitää keksiä kertosäettä, niin Veikolta tulee aina nopeasti, että mites tämä.

Jossain vaiheessa minulla oli fiilis, että minäkin haluan tehdä musaa. Miki oli omassa bändissään ja Veikko omassaan. Pyysin heitä silti mukaan. He olivat tehneet ainoastaan boombapia. Nyt ajatus oli, että tehdään erilaista ja vapaammin. Jotain sellaista, mitä juuri tällä sekunnilla halutaan tehdä.

En sanonut kenellekään ääneen, mutta pääni sisällä olin heti all-in: en halua palata tekemään yhtään videota enkä nettisivua. En uskaltanut myöntää, kuinka iso ja tärkeä juttu se oli mulle. Vasta sitten, kun tämä homma lähti kunnolla, niin pystyin sanomaan, että oon nyt muusikko.

Axel Kalan merkitys Mouhouksen alussa oli tärkeä. En tiedä olisiko bändiä syntynyt ilman Axelia. Kun Axel tuli mukaan, niin aloimme ajatella, että nyt tehdään tätä oikeasti bändinä. Olen tosi kiitollinen, että hän halusi tehdä musaa meidän kanssa. Axel varmaan kertoo itsekin, miksi lähti Mouhouksesta, mutta mä uskon sen liittyvän siihen, että hän halusi tuottaa muillekin ja tehdä soolohommaa. Sitoutuminen bändiin on kuitenkin tosi iso juttu.

Kun Axel ilmoitti lopettavansa, oltiin aluksi että ei hele… Mutta Axel linkkasi meidät yhteen Kiron kanssa, että kokeilkaapa tehdä musaa hänen kanssaan. Ja me tehdään edelleen Kiron kanssa musaa.

Crackstreet Boys -ep:stä oltiin, että tämä on vuosia edellä kaikesta. Jos sillä ei saada levytyssopimusta, niin lopetetaan. Joku jakoi Hellafly-biisin musavideon, joku toinen jakoi sen, ja Perttu Mäkelä eli DJPP näki sen ja tarjosi diiliä meille. Juteltiin muutamalle muullekin, mutta Pertun Etenee-levymerkki tuntui hyvältä. Muistan Pertun sanat: ”Voitte vaikka piereskellä levylle, niin mä julkaisen sen. Älkää pelätkö, ei levy-yhtiö teitä muokkaa mitenkään.” Henkilökohtaisesti tuo oli se, mikä vakuutti.

Olen tyytyväinen meidän saavutuksiin. Se on kiva tunne, kun asiat menee eteenpäin. Kun se on myös duuni, niin tässä elää omaa unelmaansa.

En ole nyt korona-aikana ollut Veikon ja Mikin kanssa juuri tekemisissä muuten kuin työn merkeissä. Ollaan kyllä tehty paljon musaa. Nyt kun ei ole ollut keikkoja, niin on se tuonut kontrastia elämään. On ollut aikaa tehdä muuta, ajatella ja rentoutua. Rundilla eläminen on rankkaa. Se syö henkisesti voimavaroja, kun on koko ajan menossa johonkin. Mutta kun ajattelen sanaa bändi, ensimmäinen mieleen tuleva asia on kiertäminen. En voisi kuvitella tekeväni musaa ilman keikkailua.

Meidän keikat on tosi energisiä. Pakko sanoa, että oon aina nauttinut jokaisesta keikasta. Vaikka minulla olisi kuinka huono päivä, niin lavalle mennessä fiilis muuttuu aina hyväksi. Olen ehkä se, joka meistä riehuu ja pomppii eniten, mutta sekään ei ole mitään sovittua: kun meidän biisit soi, niin mun on vain pakko tehdä niin!

Ehdittiin ennen koronaa soittaa levynjulkkarikeikka. Se oli mulle henkilökohtisesti todella tärkeä. Olin itse The Circuksessa katsomassa Asap Rockya vuosia sitten ja se oli siisteintä ikinä. Sillä keikalla päätin, että alan räppäriksi. Tuolle samalle lavalle pääsy oli yksi täyttymys omalta bucketlistiltäni.

Muutin Helsinkiin kuukausi sitten. Se helpottaa asioita uran kannalta. Laskelmoin ja mietin asioita, mitkä hyödyttäisi, mutta en sano niitä ääneen ikinä. Olen omassa kuplassani eläjä, niin tällaiset lockdownit ei hirveästi muuta mun elämää, olen tosi paljon kotona muutenkin. Koetan pitää itsestäni huolta, liikkua ja nähdä lähipiiriäni.

Miki Hankomäki alias Monako

Synnyin Jyväskylän Kuokkalassa vuonna 1994 ja siellä olen koko elämäni asunut. Se on Jyväskylän suurin lähiö ja aika sisäsiittoinen paikka. Pyörittiin aina vain siellä, eikä lähdetty keskustaan, toisin kuin muiden Jyväskylän pikkupaikkojen nuoriso teki.

Kuokkalassa elettiin ihan omia räppifantasioita. Oltiin sitä mieltä, että ulkopuoliset ei saa tulla. Juostiin ostarin pihalla vartijoita karkuun. Lämmiteltiin tuulikaapeissa, kun kenenkään kotiin ei haluttu mennä. Hengailtiin pyörävarastoilla ja yritettiin pysyä lämpimänä siellä kylmässä Kuokkalassa.

Vuosituhannen taitteessa kerrostalorivistön vanhemmilla pojilla oli Eminem-buumi. En ymmärtänyt siitä vielä mitään, enkä tiedä oliko se isojen poikien painostusta, mutta siitä se räpin kuuntelu lähti. Eka levy, minkä sain, oli D12:n Devil’s Night. Sitten tuli Limp Bizkit, Linkin Park ja suomiräppiä kuten Pikku G ja Rockin’ da North.

Adi L Hasla oli Kuokkalasta ja vaikutti kokoonpanossa C-Talo. YP Recordz -tyypit oli vielä vanhempia. Niitä pidettiin Kuokkalassa esikuvina, melkein jumalina. Kun freestyle-hommat yleistyi, ne yhdisti Kuokkalan eri sukupolvia. Yhtäkkiä oltiin hiphop-porukka, ja kaikki teki musaa toistensa kanssa.

Muuten Jyväskylän skenestä luukutettiin paljon Area ja Krisoa. Niillä oli aina hyvää läppää, ja niiltä opittiin sellaista nokittelua ja vähän itselleenkin nauramista. Olen tykännyt kirjoittaa itse samanhenkisesti, ilman mitään kovistelua. Jyväskylän meininki on ollut aina hyvä, kaikki tuntee toisensa ja ollaan samaa isoa porukkaa.

Olin itse niin ujo, etten uskaltanut mennä mukaan räppäilemään, ellen ollut miltei tajuttomassa tilassa. Kaverien palautteesta sain itsevarmuutta, ettei tarvinnut olla niin pleksit. Aloin tutustua paremmin Rehtiveehen skeittiparkilla ja päädyttiin tekemään biisi skeittauksen pilaamista kengistä. Sitten perustettiinkin Rehtiveen ja kolmen muun kuokkalalaisen kanssa Area 52 -kokoonpano.

Aluksi en uskaltanut mennä omille keikoille. Parin keikan jälkeen muut oli, että jos haluat olla bändissä, niin kyllä sinun pitää tulla keikoille. Ennen seuraavaa keikkaa tärisin viikon enkä saanut unta, pelotti ihan helvetisti. Kun sitten lavalla sain sanotuksi ensimmäisen sanan mikrofoniin, tuntui että minut on luotu tähän. Edelleenkin isommilla keikoilla jännittää niin paljon, että laatta meinaa lentää, mutta ekan sanan jälkeen… vau! Kaikki tämä on ollut merkittävää tulevaisuuden kannalta.

Jannen ja Veikon kanssa ensikohtaamisten muistelu ei anna kovin hyvää kuvaa minusta… Mutta käytännössä Mouhous on syntynyt Veikon kämpässä luuhaamisen ansiosta. Tai kämpän, se oli enemmänkin kuin joku nuorisotila. Me ollaan Veikon kanssa heittäytyjiä, jotka tekee lapsellisia juttuja. Janne on helvetin hyvä tyyppi ja fiksu kaveri, jolta saa aina hyviä neuvoja. Janne opetti meitä kuuntelemaan uudempaa soundia, kuten träppiä ja tällaista.

Veikko ja Janne tekivät pöllittyyn biittiin jonkun version Promilleflow-biisistä. Ne soitti mulle sen baarissa, ja kysyin heti että pääsisinkö mukaan. Yhtäkkiä tuli monia uusia ideoita ja päätettiin perustaa bändi.

Tarkoituksena oli aluksi suututtaa jengiä, kun Jyväskylä oli niin räppikaupunki, missä kuunnellaan vain sitä ysäriräppiä. Haluttiin muuttaa soundia. Samalla se oli hauskanpitoa ja lomailua Area 52:sta ja Korstoraatiosta. Kun saatiin Mouhouksen eka ep valmiiksi, kelattiin että siitä tuli niin hyvä, että joku huomaa meidät. Päätettiin, että jos kahden viikon kuluessa kukaan ei ota yhteyttä, niin ei jatketa tätä bändiä.

Tiedän, että tämä kuulostaa liiotellulta tarinalta, mutta tasan kahden viikon päästä kolmesta levy-yhtiöstä tuli yhteydenottoja. DJPP tiesi mistä naruista vedellä ja löi heti ensimmäiseksi Hennessy-pullon pöytään.

Näihin aikoihin aloin nähdä muusiikin eri tavalla. Olin antanut oman panokseni Area 52:lle, ei ollut enää mitään lisättävää. En halunnut enää räpätä bissenjuomisesta rappusilla graffitin edessä. Mouhouksen kanssa tuntui, että homma vain kehittyy ja muuttuu mielenkiintoisemmaksi. Tuntui myös törkeältä vanhaa bändiä kohtaan, että joutui jättää keikkoja välistä uuden bändin kiireiden takia. Ajattelin, että kyllä ne pärjää ilman minua.

Kierrettiin muutama vuosi niin, että melkein joka viikonloppuna oli keikkoja. Siinä ei ehtinyt nähdä muita kavereita. Keikkailu syö energiaa, eikä sitä sitten jaksa arkena oikein mitään. Elämä kasaantuu niihin keikkaryppäisiin ja kiertämisen ympärille. Kyllä siinä alkoi bändikaverien naamat kyllästyttää ja jutut loppumaan. Bäkkärillä ei ollut enää mielenkiintoisia keskusteluita, vetäydyttiin omiin tiloihin.

Vaikka keväällä tullut lockdown vitutti aluksi aika isosti, niin jälkeenpäin ajateltuna se oli hyvä, että sai lomailla. Saatiin pitää pientä etäisyyttä toisiimme. Kun muutin keväällä Helsinkiin, niin Jyväskylästä muutti samalla muitakin ystäviä. Pidettiin yhdessä lautapeli-iltoja ja muuta, oltiin koronaa piilossa. Mä suhtauduin tähän lomana ja otin ilon irti. Nyt on taas helppoa olla yhdessä Mouhous-jäbien kanssa ja uutta musiikkia on syntynyt.

Debyyttialbumin julkaisun jälkeen olin vähän epävarma siitä, mihin suuntaan pitäisi lähteä. Mutta nyt kun kuuntelee uusia biisejä, olen aika saatanan varma, että ne on hyviä. Ei tässä ole mitään hätää sen suhteen.

Me ollaan alusta asti tehty sellaista musaa, mistä tykätään. Ollaan pysytty tavoitteissa, seistään biisien takana ja tykätään edelleen niistä. Tärkeintä minulle itselleni on se, ettei olla kyllästytty toisiimme ja osteta kertsejä tuolta jostain levy-yhtiöltä. Mä olen bändissä kahden Suomen parhaan räppärin kanssa, niin en voi muuta kuin yllättyä aina, että tulipas taas hulluja juttuja!