Kalle Ahola on yrittänyt rakentaa Don Huonojen jälkeistä soolouraansa jo viiden levyn ajan. Käytössä on ollut niin songer-songwriter-meininki kuin raskaammatkin soundit. Tällä kertaa Ahola kokeilee kasaripoppia. Uuden 1989-levyn vaikutteiksi on listattu Depeche Mode, Duran Duran ja The Cure.
TF: En pysty välttämään mielikuvaa, että tämä kuulostaa siltä että Neljä ruusua haluaa tehdä semi-ironista 1980-luvun poppia.
AB: Todella väsynyt biisi. Alku voisi olla joku hyvä huumoriveto Meiju Suvakselta. Mutta sitten tuleekin tosissaan oleva Kalle Ahola huokailemaan.
TF: Tämä on suurin piirtein sitä mitä mä odottaisin Neumannin soololevyltä. Laulusuoritus saa kylmät väreet ja sillä ihan väärällä tavalla. Tuo nakutuskitara on ainoa asia, mistä edes vähän pidän tässä. Synamelodiassa on ripattu Blondien Call Me -klassikkoa.
AB: Sanoituksellisesti tässä on keksitty yksi asia, ja siitä tehdään kolme minuuttia variaatioita. Sitten varmaan jälkikäteen sanotaan, että biisi kertoo yksinäisestä miehestä, jota elämä runnoo.
TF: Mutta eikö Kalle Ahola olekin sanoittajana Yrjänän koulukuntaa? Laitetaan peräkkäin sanoja jotka kuulostaa hienoilta ja jälkeenpäin keksitään joku selitys.
AB: Kalle kuulostaa tässä siltä, että se makaa jossain sairasvuoteella ja laulaa viimeisillä voimillaan.
TF: En ole koskaan mitenkään erityisemmin pitänyt sen lauluäänestä, mutta on se aikaisemmin sentään pysynyt nuotissa. Onkohan Ahola laulanut tämän laskuhumalassa?
Hurts: Miracle
Brittiläinen synapopduo Hurts julkaisee toisen albuminsa maaliskuussa. Äärimmäiseen tyylikkyyteen viritetty ulkoinen habitus on ainakin kunnossa. Kolme vuotta sitten julkaistulta debyyttilevyltä nousi useampiakin hittejä. Onko tässä uusi Wonderful Life?
AB: En ole koskaan päässyt tähän suomalaisten Hurts-innostukseen mukaan.
TF: Onhan se aika sairasta, että ne on suositumpia täällä kuin omassa kotimaassaan. Tässä biisissä on hyviä koukkuja, mutta kertsi on liian tavanomainen.
AB: Hurts on tehnyt jo useamman samanlaisen biisin. Liian coolia ja sisäsiistiä. Tekisi mieli nähdä niiden hiukset sotkussa. Voisko ne promokuvissa vetää vaikka kamaa naamat mustelmilla?
TF: Tai puhua haastatteluissa typeryyksiä roskaruoasta ja olla tosi äijiä?
AB: Tai heittää jotain rasistisia kommentteja?
TF: Sillä tavalla bändi voisi leimautua aika nopeasti uusnatseiksi, ainakin tuolla ulkonäöllä.
AB: No sittenpähän heillä olisi se joku ristiriita, joka toisi särmää. Että ”ei saakeli, saako tästä tykätä?”
TF: Ellie Goulding on levyllään hyvin yhdistänyt vakavaa ja ei niin vakavaa puolta. Hurtsilta puuttuu se hömppä kokonaan. Tämä on liian varman päälle pelattu.
AB: Olisi kyllä kivaa että joku Suomessa tekisi tällaista musaa. Selkeästi tilausta olisi.
TF: Suomessa on totuttu, että on jotain raskaita rockbändejä, rääväsuisia suomiräppäreitä ja vihaisia naisrokkareita. Mutta sellainen että ollaan puvut päällä ja tukat siististi, ei niinkään yleistä. Ehkä täällä pelätään, että sillä tavalla tulee saman tien turpaan nakkikioskilla, koska näyttää liian gayltä.
Artikkeli on julkaistu Rumbassa 3/13.