Klamydiasta kärsitty jo 30 vuotta

Terveisiä Rumban arkistoista, se on tuo huonepöly, joka kutittaa.

04.10.2018

Vaasassa 1988 perustettu Klamydia viettää 30-vuotisjuhlavuottaan. Luupäisen suomipunkin vetreä veteraani on ollut tuottelias ja yleisöä on riittänyt, mutta yhtye ei ole koskaan paistatellut ”kriitikoiden suosiossa”. Vai onko? Pengoimme Rumban arkistoista levyarvioita ja haastatteluita Klamydian ensimmäiseltä vuosikymmeneltä.

Hetkinen! Väite tuntuisi pitävän paikkansa: kriitikot ovat suorastaan vaienneet kuoliaaksi yhtyeen ensi askeleet. Klamydia-debyytti Älpee (1990) on jäänyt arvioimatta Rumban sivuilla kokonaan.

Vuonna 1991 erhe on korjattu: vaasalaisbändiä haastatellaan ensimmäistä kertaa Rumbassa ja ensimmäiset ep:t niputtava Tres Hombres (1991) on arvosteltu. Nalle Östermanin kirjoittama arvio menee kokonaisuudessaan näin

Klamydia
Tres Hombres
Stupido Twins
****

Klamydian Älpee oli viime kevään kuunnelluimpia äänitteitä – yhtyeen hulvaton ja hurtti huumori sopi mitä mainioimmin ryyppereissuille, junamatkalle tai ihan vain kotikuunteluun.

Tres Hombres on kooste bändin kolmesta ensimmäisestä ep:stä, höystettynä kappaleella Eläinkunnan ongelmat, joka on aiemmin ilmestynyt yhteis-ep:llä saksalaisen Die Schwarzen Schafe -yhtyeen kanssa.

Klamydian kappaleita ie ole pituudella pilattu – eikä ole tarviskaan; minuuttiin, pariin on saatu mahdutettua kaikki oleellinen. Kasataan muutama riffi, lyödään päälle älyttömät tekstit, Arton tyylikäs (?) ja huoliteltu bassotyöskentely, ja vielä Veskun huoleton ja selkeä artikulointi – tuloksena on mitä raisuinta punkpoppia.

Kappaleita Tres Hombresilla on kahdeksaintoista, levyn yhteispituuden pyöriessä kolmenkymmenenviiden minuutin hujakoilla. Pari lisäbiisiä ei olisi ollut pahitteeksi, mutta hyvä näinkin, sillä vanhoista pikkukiekoista saa tänään pulittaa pitkän pennin.

Kuten jo edellisnumeron Klamydia-haastattelussa todettiin, levy painottuu ykköspuoleen ja kakkossivun alkuun, eli bändin kolmanteen ja toiseen ep:hen. Tässä seurassa debyytti-ep Heja Grabbarin sävellysten lievä kornius paljastuu nopeasti (vaikka Venäläisiä unelmia -biisin kertosäe ”mutta poliisilla on auto / se ruma auto on” kuuluu levyn kohokohtiin). Muita helmiä ovat kakkos-ep:ltä …ja tauti leviää löytyvät Ratkiriemukkaat neekerit sekä Guru.

Klamydialla on potentiaalia herättää laajempaakin huomiota, jopa äitini pitää levystä; ”vaikka ne sanoitukset ovat aivan kauheita, niin kyllä se Vesku osaa laulaa”! Voiko näitä veijareita ottaa tosissaan.

Huh huh, siis neljä tähteä viidestä! No mitäpä siinä Nallen viittaamassa haastattelussa muuta kerrottiin? Rami Kuusisen kirjoittama haastattelu oli otsikoitu: Punkin irwinismiä. ”Klamydia on kaunis esimerkki siitä, kuinka sosiaalisesti työrajoitteiset ja tyystin kunnianhimottomat nuoret voivat löytää itsensä popmusiikin kautta”, ingressissä summataan.

”Toi Vesa on aika kova tekeen noita biisejä”, alkuperäisbasisti Arto Laaksoharju pääsi jo bändin alkutaipaleella selittelemään kovaa julkaisutahtia. Hän selittelee myös yhtyeen hällä väliä -asennetta:

”Se johtuu siitä, että yhteen aikaan tää homma (punk) meni niin vakavaksi, kaikki oli otsa rypyssä, saarnas milloin mistäkin; me ajateltiin vähän piruuttaan tehdä nää sanatkin tällälailla.”

Klamydia julkaisi samana vuonna myös Los Celibatos -albumin. Sen arviota ei löytynyt, mutta bändi pääsi uudistuneen kokoonpanonsa kanssa uudestaan haastaateltavaksi. Bändi oli joutunut perumaan keikkoja Veskun kurkkuongelmien takia.

”Vesku laulaa liikaa kurkulla. Sen pitäisi opetella kokonaan uusi laulutapa, jos se meinaa saada äänensä kestämään”, rumpali Riku Purtola kertoi huolissaan. Ilmeisesti Vesku on opetellut uuden laulutavan, sillä sulosoinnut irtoavat kurkusta vielä 27 vuotta myöhemminkin, hyvä!

Bändiltä tentataan myös kotikaupungistaan Vaasasta.

”Ei se ole hassumpi kaupunki, esimerkiksi Seinäjoki on paljon pahempi paikka”, Riku puolustaa. ”Vaikka onhan Vaasa vähän ankea ja välillä kuolleen, aavekaupungin oloinen.”

”Mutta vaasalaiset on homeperseitä”, silloin bassoa soittanut, nykyisin kitaristina toimiva Jakke Helin lisää Los Celibatos -levyn Vaasalaiset on… -kappaletta mukaillen.

”Mä olen töissä Vaasan elävän musiikin yhdistyksessä ja me järjestetään kolme bändiä ympäri Suomea joka viikkoa soittamaan meidän klubille. Ne tilaisuudet olisi missä muualla tahansa loppuunmyytyjä, mutta ei Vaasassa; vaasalaiset jää mieluummin kotiin katsomaan Dallasia.”

1992

Seuraavana vuonna Klamydia perusti levymerkkinsä Kråklundin ja julkaisi sen kautta Pää kiinni painajainen -albuminsa. Markku Halme arvosteli levyn peräti neljän ja puolen tähden veroiseksi.

Klamydia
Pää kiinni painajainen
Kråklund
****½

Klamydian musiikillinen ilmaisu ei ole oman levy-yhtiön myötä olennaisesti muuttunut, mitä nyt pienen askeleen verran verrattoman Kollaa kestään suuntaan – levyn ainoa laina on vinha suoritus Kollaan Kirjoituksia kellarista -kappaleesta, mutta myös monen muun biisin lalumelodiassa on selviä jälkiä Kollaa-tyyppisestä punk-kaihosta. Särögeneraattori on väännetty lujemmalle ja kaasupoljinta painettu hieman rivakammin, mutta asenne on ihan sama: ”ei mitään uutta / ei taidetta hiuksia halkovaa / sen saman pyhän yksinkertaisuuden väärin soitin taas”.

On ihan oikein olla tyhmä, jos sen tekee hauskasti, tiukasti ja tosissaan (ei vakavissaan). Ja on kiva laulaa remuenglantia osuvammin kuin Remu itse, kuten kappaleen Hani do you cän?? nimestäkin voi hyvin päätellä. Klamydia tekee yhä tarttuvia ja teräväsärmikkäitä tyhmyyden ylistyksiä – ja biisien väleissä miehet naureskelevat sille, miten vaikea kaikki 19 on toteuttaa vinyylinarvoisina suorituksina. Tai sitten he naureskelevat sille, etteivät ne parhaimmillaankaan saisi Heikki Heikinheikin hyväksyntää. Tai sille, että vaikka punk on kuollut, he vaan porskuttavat hautausmaalla. Ruumiiden valiotkaan eivät varmasti kääntyile haudoissaan.

1993

Seuraavana vuonna tapahtui läpimurto: Masturbaatio ilman käsiä (1993) nousi Radiomafian listan kolmanneksi ja Suomen virallisen albumilistan kakkoseksi ja myi lopulta kultalevyyn oikeuttavan määrän.

”Sitten kun ollaan ykkösenä voi samantien lopettaa koko homman”, Riku uhkasi kyseisenä vuonna heti haastattelun aluksi.

”Siinähän lopetat, mä ainakin jatkan edelleen. Klamydiasta on tullut mun työmaa ja mukavampaa työät mä en pysty edes kuvittelemaan”, Vesku toteaa.

”Tuntuu käsittämättömältä, että tää meidän homma on mennyt tähän malliin – Suomi on taatusti koko maailmassa ainoa maa, jossa Matti Nykänen, Sepi Kumpulainen ja Klamydia voivat mennä läpi.”

Tuotteliaisuus nousi tälläkin kertaa puheeksi. Studiossa oli todella kuhnailtu…

”Melkein hävettää, että uuden levyn tekemiseen kului studiossa 25 tuntia – siinähän on jo yli tunti biisiä kohti. Seuraavaa levyä tehtäessä meidän täytyy ehdottomasti olla nopeampia”, Riku kertoo.

Ja taas: neljä tähteä viidestä. Kriitikkona Markku Halme, arvio alla.

Klamydia
Masturbaatio ilman käsiä
Kråklund
****

Ei ihme, että tämä myy. Sanoitukset vetoavat ns. keskivertoääliöihin täydellä teholla, eikä ns. ajattelevamman ihmisenkään tarvitse sulkea korviaan – kohderyhmänä on siis koko väestä, ehkä hanuristimummoja lukuun ottamatta.

Aiheet ja niiden käsittelytavat ovat äärimmäisen matalaotsaisia ja kliseisiä; osansa saavat niin teollisuusvartijat, meteorologit, luontoaktivistit, natsit, lappalaiset kuin epäonnistuneet makaronitkin. Sanat nassahtavat silti usein hyvinkin sattuvasti kohdalleen, ja harmittomassa hauskuudessaan tämä on ajoittain melkein nerokasta höpinää.

Musiikillisesti Klamydia tanssii sillä tutulla tehomoottoroidun iskelmän ja hc:n väliin viritetyllä nuoralla, jos moista paksua köyttä nuoraksi edes sopii nimittää. Bändin svengi on entistä hurjempi ja vaivattomampi, soitto on tarkkaa ja saumatonta. Kaihoisat kuorolaulutkin soivat kuin suoraan poptaivaasta tipahtaneina.

Äläkä lopeta kuuntelua heti päätösbiisin tauottua, sillä viiden minuutin äänettömyyden jälkeen ilmoille kajahtaa riemastuttavan aivoton, rumpukoneen säestämä yritys saada suut tottelemaan Snow’n Informer-hitin tekstiä. Kun vuori ei tule Muhammedin luokse, täytyy Muhammedin ryhtyä onomatopoeetikoksi, ja mikäs sen vinkeämpää.

1994

Uusi vuosi ja uusi Klamydia-levy. Jos arvosanaa käyttää mittarina, Tippurikvartetti (1994) ei yltänyt edellislevyjen tasolle. Ari Korpi mätkäisi albumia kolmella tähdellä.

Klamydia
Tippurikvartetti
Kråklund
***

Klamydia tekee levyn päivässä ja kaksi parhaana – yhtye on keskinyt punkpopautomaatin, josta singahtaa nappia painamalla uutta materiaalia työstettäväksi. Kukaan tuskin odotti Klamydian muuttuvan mihinkään suuntaan, eikä yhtye ole reseptiään vaihtanutkaan.

Ja huumori kukkii edelleen. Huipulla tuulee paljastaa, minkä takia suomalainen alppihiihto ei ota noustakseen kansainväliselle tasolle – paskatunkio kun ei vastaa harjoittelupaikkana maailman johtavia hiihtokeskuksia. Kitaristi on vähälahjaisen kuusikielistä näpräävän epätoivoinen vuodatus ammattinsa vaikeudesta. Tunnelbana Pojkar vaihtaa kielen toiseksi kotimaiseksi, mutta eipä taida Klamydia vielä tällä esityksellä tunkea Ruotsin listalle.

Muutamaan otteeseen Klamydia heittäytyy vakavaksi. Anteeksi on katuvan koulukiusaajan pahoittelu uhrilleen ja Loma pursuaa globaalia vihaa maapallon epäkohtia vastaan. Minäminäminä on Vesku Jokisen sapekas prukaus itserakkaan yksilön kaikkitietävästä etevyydestä ja sinänsä herkullista vittuilua – kyllähän meistä jokainen tuntee vähintään yhden minäminäminä-tyypin.

Klamydia on thnyt myös muutaman mukavan popmelodian. Hassut esineet, Se ei kuulu sulle ja Oman onnen mies osoittautuvat kelvolliseksi voimapopiksi, Vastaantulija taas on jo iskelmää lähentelevää Suomi-rockia.

Oma lukunsa on Vesku Jokisen nimiin pistetty Nykilaulu, joka on yksi yhteen John Denverin sävellys ja Peter, Paul & Maryn hitti Leaving on a Jetplane.

1995

Vuonna 1995 Marko ”Vuokko” Vuorimaa lähti Klamydiasta, Jakke Helin siirtyi bassosta kitaran varteen ja Hannu ”Hantta” Viinamäki liittyi bändiin basistiksi. Edellisvuoden notkahdus on korjattu: Siittiöt sotapolulla nappasi jälleen neljä tähteä Rumban Markku Halmeelta.

Klamydia
Siittiöt sotapolulla
Kråklund
****

Masturbaatio ilman käsiä -levyn myötä Klamydia nousi huipulle, mutta sen jälkeen asiat ovat tainneet mutkistua. Idioottitarttuvassa Saksaan-avauksessa muistellaan vielä maailmanvalloitusta, mutta Aitoo asiaa valittaa jo siitä, miten kehnosti maassamme omankielistä pörinää arvostetaan: ”jonkun meistä pitäis kai olla hinttari tai tehdä itsari / tai vetää niin paljon kamaa että puremakalusto suusta tipahtaa / niin sitte kelvataan”.

Saas sitten nährä miten kahden vuoden tauko on vaikuttanut myyntipotentiaaliin. Ajat ovat aavistuksen verran muuttunueet, mutta Siittiöt sotapolulla on samaa vanhaa takuuräminää, yhä kulkevammaksi ja svangaavammaksi hioutunutta hölmöilyä. Tuskinpa fanit ovat tilausosoitettaan vieläkään muuttaneet – tai niin aikuisiksi kasvaneet, ettei ”en ylös nouse tästä punkasta vaikka itkisitte, pierisitte pieniä herneitä”.

Ihan tekijöiden kiusaksi pitää painottaa, että ajoittain karhaen ärinän takaa loistaa ilmiselvä Yömäisyys. Hyvä esimerkki on hempeyskuoron tukema Säikkyrapulakoppi, varsin osuva kuvitteellisen seuraavan päivän paratiisin kuvaus. Mihin ne kaikki katosi? puolestaan on pohjimmiltaan ilmiselvää Popeda-boogieta, eikä tätä ole edes tarkoitettu moitteeksi. Hienoimmat raidat ovat tiedä-miltä saksalaispumpulta lainattu Boys-punkpoppi Mammahälytys sekä Luumäkien jo peittyneillä laduilla surffaavat Lumihauta ja Eugenin potta. Kehnoja ei olekaan. Vanhan aallon punk ei ole kuollut.

1996

Uusi vuosi, vanhat kujeet. Vuonna 1996 Klamydia julkaisi Klamysutra-albuminsa, joka – ja nyt kirvelee – sai Rumbassa Susanna Klaarilta kahden tähden torppauksen.

Klamydia
Klamysutra
Kråklund
2

Kakka on kiva asia. Sillä voi leikkiä tai tehdä aiheesta vaikka lauluja kanssaihmisten iltojen iloksi. Sitä paitsi, kakka myy Suomessa hyvin. Tätä tosiasiaa käyttävät hilpeästi hyväkseen harvat ja valitut, Klamydia tautisen joukon etunenässä. Jotta tätä levytystä pystyisi objektiivisesti kuulostelemaan, täytyisi olla joko parin promillen kännissä, aivokuollut tai vaasalainen. Kieltäydyn kunniasta olla mikään edellämainituista, joten suljen pois loogisen ajatteluni ja syvennyn hetkeksi (joka osoittautui turhan pitkäksi) tunkiontuoksuiseen Suomi-punkkiin.

Klamydian ties monesko pitkäsoitto on taattua sitä ihteään ja tästähän fanit tykkää. Vatsahapposhow aloittaa pariminuuttisten esiinmarssin kyseenalaistaen elintarvikkeiden säilöntämekanismit. Sanoituspuolella bändi näyttää kestyyntyneen, tavaraa työnnetään entistä vähemmän erinäisiin ruumiinosiin, kylmää kyytiä saa tällä kertaa satanismi, jokunen maataloustyöväline ja onhan siellä muistettu kaikkia ”sisäpiirissä pyöriviä ryppyotsaisia kriitikoitakin”. Kenen omatuntoa kolkuttaa?

Musiikillisesti paketti on puuduttava, mutta on tällä silti hetkensä, jos osaa antaa anteeksi naiiviuden ja alapäähuumorin. Klamydia on tyylinsä valinnut ja siinä kunniakkaasti pitäytynyt, vaikka uskottavuus on matkan varrrella kokenut kovia kolauksia bändin itsensäkin kritisoiman ”kehäkolmoslaisuuden” takia. Pohjalaisuus olisi varmaan eduksi Klamysutraa opiskellessa, mutta saa tämä silti aikaan ajoittaisia naurunpyrskähdyksiä. Ja meneehän Klamydia kuuleman mukaan Saksassakin kuin niille kuuluisille kuumille kiville, joten varokaa, kohta meissä kaikissa asuu pieni vaasalainen!

1997

Vuoden 1997 haastattelussa Vesku Jokinen on löytänyt Klamydian ”sen jutun”.

”Yksinkertaisuus. Kun sen saa toimimaan hyvin on se huomattavasti vaikeampaa kuin minkäänlainen monimutkainen kitarajuttu tai… yleensäkään mikään juttu.”

Haastattelussa puhutaan myös Klamydian taistelusta radiosoitosta, tai paremminkin sen puutteesta. Yhtye oli ollut napit vastakkain Radiomafian kanssa.

”Periaatteessa se helvetinmoinen huutaminen autto. Nykyään ne huomioi helvetisti meidän ja Levy-yhtiön bändejä. Mutta mun mielestä Radiomafian soittolista on vielä helvetin ykspuolinen koske mitä se sellainen touhu on, että valitaan levyltä joku yks biisi jota sitten veivataan joku viikon päivät sen sijaan että otettaisiin joku levy jota soitettaisiin tai toimittaja vois itte valita mitä se soittaa siltä”, Vesku kommentoi.

Levy, jonka tiimoilta bändiä haastateltiin, oli Tango Delirium (1997). Albumilla vierailee Vicky Rosti, joka oli Klamydian mukaan hypännyt epäröimättä kelkkaan. ”Eihän tässä oo pillua, kyrpää eikä paskaa – kyllä mä tän voin vetää”, Rosti oli kommentoinut Veskun mukaan.

Tähdet olivat saaneet väistyä ja levyt arvosteltiin asteikolla 1–10. Tango Delirium sai Lamppu Laamaselta arvosanaksi 8.

Klamydia
Tango Delirium
Kråklund
8

Albumin avaa Herra Morkkis, jonka kitara sopisi vallan hyvin vaikkapa Rainbow’lle. Luvassa on siis siistiä Klamydiaa, ja vaikka aloitusbiisissä on krapula juomatta ja ahistaa niin vitusti, niin se ei kuulosta ollenkaan hirveän pahalta. Viimeistään neljäs biisi Musta Jaksa kertoo, että lystiäkin on tulossa. Vai mitä tuumaatte kortsusta, joka ei pode ahtaanpaikankammoa ja laulaa Veskun äänellä: ”Yhtä vain sulta pyydän, jo etukäteen kiitän: älä pyllyyn lykkää, vaikka siitä joku tykkää…”.

Satans fjonga on norjalainen blackmetalbändi, jonka tosi raskas basisti Runar ei diggaa enää turskaa vaan syö kivimurskaa. Kappale alkaa toki takaperinpuheella…

Se, joka sattui katsomaan Listaa viikko sitten, näki ja kuuli, kuinka Vicky Rosti yhtyi kurkkua käyttäen Tiukka bluusi -lauluun, johon on lainattu suoraan (nopeutettuja) osia Popedan Sukset (vaikeata tämä hiihtäminen) -biisistä. Näin ollen Pate Mustajärven pitäisi olla mukana tuolla eikä Huutaa saa!!! -raidalla.

Kosketus on tarina aina yhtä pimeästä insestistä… Yö ei pelasta eikä lohduta. Tämä laulu kuulostaa aivan Yöltä. Syitä saattaa olla parikin: Albumia on ollut äänittämässä ja miksaamassa omassa studiossaan Yö-kitaisti Jani Viitanen ja taustalaulajana toimii Yö-rumpali Frogley.

Mutta vielä tuohon oikein hyvään huumoriin. Nimikappale Tango Delirium on himskatin hauska ja värikäs kuvaus tangolaulajasta, jonka kasvot ovat valkoiset, silmät punaiset, huulet siniset, hampaat keltaiset, ja jonka silmien alla on mustaa ja housuissa ruskeaa. Kokonaiskuva on kuitenkin harmaa. Siis tämän tangolaulajan, ei tämän Tango Deliriumin.

1999

Zulupohjalta (1999) oli ensimmäinen levy, jolla ei kuultu ainuttakaan Toni Pitkäsalon tekstiä.

”Tekstinteko jäi mun, Hantan ja Jaken harteille, ja meillä ei ole ihan niin päätön huumorintaju kuin Pitkäsalolla. Varmaan ensimmäistä kertaa Klamydian historiassa toi levy on täysin meidän näköinen”, Vesku kertoi haastattelussa.

Kuten yllä olevista arvioista voi todeta, Klamydia on Rumbassa saanut verrattain lämpimän vastaanoton. Kriitikot saavat levyllä kyytiä, ja tästä tiedustellaan myös haastattelussa.

”Kriitikot ovat kovia kritisoimaan kaikkea, koska ovat kriitikoita: miksei kriitikoitakin voisi kritisoida? Meitä kriitikot eivät ole koskaan heilautelleet mihinkään. Mä olen pitänyt peruspilarina sitä, että jos teiädn lehdessä haukutaan joku levy, niin se on todennäköisesti aika hyvä (naurua). Meitä ne ei oo heilautelleet mihkään, mutta monia muita on”, Vesku kommentoi.

Vesku ottaa esiin Samuli Knuutin kirjoittaman arvion vaasalaisten uusimmasta singlestä. Siinä Knuuti kirjoittaa, että ”Homma on niin matalaotsaista, että nämä miehet lyövät todennäköisesti kävellessään päänsä polviinsa.”

”Vittu mä nauroin!”, Vesku hekotteli.

No niin, single oli haukuttu, entäpä pitkäsoiton saama vastaanotto. Antti Karisalmi lätkäisi Zulupohjalta-levylle arvosanaksi 2. Auts, oliko vaasalaisten vitsi vanhentunut.

Klamydia
Zulupohjalta
Kråklund
2

Niille, joille Popedan karvapersehuumori on liian laimeaa, löytyy Vaasan räävitön Klamydia. Orkesterin yhdestoista albumi Zulupohjalta on bändin mukaan paluu juurille, ainakin se on kouluesimerkki suomalaisen navanalushuumorin maksimoinnista ja rokin valjastamisesta hampaattomaan esimurrosikäiseen provosointiin.

Zulupohjalta on tiivistymä 80-luvun suomirockin kotimaisimmista elementeistä: Klamydia niputtaa tyynesti Yön melankolian, Inkisen ininän, Paten fallisuuden ja Irwinin oluthuurut ja vääntää lopputuloksen luumäkimäiseen Ramones-formaattiin. Tuotos kuulostaa surulliselta. Sini Pirjo-, Golanin leski- tai Talipäät taputtaa -hoilotuksen soidessa tulee vilpittömästi ikävä vuosikymmenen takaisen humppahevibändi O.S.S.Y:n kyseenalaista huumoria.

Klamydia on uskollinen Ramonesin soitukuluille eikä pyri laulumelodioidenkaan suhteen mihinkään suunnattomaan omaperäisyyteen. Mutta ilmeisesti resepti puree, ärsyttävä ajankohtaishuumorpläjäys Letoisa Lewinsky -single on myynyt kultaa ja Klamytologia-kokoelma peräti kolmekymmentä tuhatta.

2001

Ilmeisesti vika ei kuitenkaan ollut ainoastaan kriitikoissa. Klamydialle poikkeuksellisen pitkän, peräti kahden vuoden levytystauon jälkeen Vesku tunnusti haastattelussa:

”Kaksi edellistä levyä olivat sellaista suomirock-paskaa, että rupesi oikein itseäkin vituttamaan.”

Pääkaupunkiseudun ja maaseudun välistä kuilua revitään auki Veskun asemoidessa bändiään:

”Meidän musiikki ja tekstit ovat niin maanläiheisiä, että maaseudulla elävien on helpompaa samaistua niihin kuin kaupunkilaisten. Helsingissä ollaan sisäänpäinkääntyneitä ja paikallinen huumori on paljolti sisäpiirihuumoria. Perussääntö on, että luonnollisista asioista, kuten seksistä ja kännissä törttöilystä tehtyä huumoria pidetään siellä tyhmänä. Tämä on ikuisuuskysymys.”

Antti Lähde lähestyi Klamytapit-albumia (2001) varsin analyyttisesti. Jokin oli muuttunut, mutta se ei taatusti ollut Klamydia. Arvosana oli edellislevyn lailla 2.

Klamydia
Klamytapit
Kråklund
2

Vaasalainen Klamydia-yhtye soittaa humoristisilla teksteillä koristeltua, vahvasti amerikkalaisen Ramones-yhtyeen ilmaisusta ammentavaa punkpoppia. Huomattavan määrän kaupallisesti erittäin hyvin menestyneitä äänitteitä omalle Kråklund-levy-yhtiölleen tehtaillut Klamydia nauttii tietyissä piireissä vankkumatonta kulttimainetta, mutta varauksetonta kansansuosiota yhtye ei ole toistaiseksi kyennyt saavuttamaan.

Klamytapit-albumi tuskin tulee muuttamaan yhtyeen asemaa kotimaisella musiikkikentällä. Syitä on monia. Ensinnäkin, Klamydian musiikillinen ilmaisu on harmillisen yksiulotteista. Sävellyksellisesti yksinkertaiset kappaleet eivät erotu toisistaan riittävän hyvin. Keskenään samankaltaisia sointukulkuja, sävelkulkuja ja sovitusratkaisuja on selvästikin liikaa. Klamytapit-albumin soundimaailmakin on varsin toisteinen. Säröefektoidun sähkökitaran, basson ja rumpujen ulkopuolista instrumentaatiota ei juuri esiinny.

Laulaja ”Vepsu” Jokisen lauluääni on kiitettävän tarkka ja selvästi kouliintunut, mutta miehen laulutapa ei ole erityisen kaunis. Yhtyeen muiden jäsenten soittotaidoissa olisi toivomisen varaa, vaikkakaan varsinaisia soittovirheitä ei (ehkäpä sovituksellisten ratkaisujen myötä) esiinny.

Lyriikat, jotka ovat pääosin laulaja Jokisen käsialaa, pureutuvat harmillisen usein poliittisesti epäkorrekteihin aiheisiin ja vahvasti alatyylinen sanasto karsii potentiaalista kuulijakuntaa. Seksuaaliset poikkeavuudet, alkoholi, ns. ”huono elämä” ja ulkomaalaiset kansallisuudet ovat toistuvia teemoja. Osaa kappaleista (esim. Pappas fitta ja Ryssä mun leipääni syö) voi pitää jopa suoranaisen rasistisina, homo- tai ksenofobisina.

Ulkomusiikillisista tekijöistä mainittakoon yhtyeen imago sekä levyn kansitaide. Kumpikaan ei miellytä. Klamydia pyrkii kollektiivina korostamaan yhteenkuuluvuudentunnetta (mikä sinsänsä on kannustettavaa), mutta valitettavasti sen saavuttamiseen käytetään epämiellyttäviä keinoja, ts. alkoholin nauttimista, kiroilua sekä yleistä ”öykkäröintiä”. Levyn kansitaide puolestaan on ykskantaan rumaa ja heikkotasoista. Brittiläisestä Teletubbies-lastenohjelmasta inspiroitunutta grafiikkaa ei ole toteutettu taidokkaasti. Se näyttää peräti kiireessä hutaistulta.

Positiivisinta Klamydian Klamytapit-albumissa on yhtyeen musiikista huokuva vilpitön ilo ja riemu – uskoa omiin tekemisiin riittää Tuntuu kuitenkin, että yhtyeen musiikissa on liikaa puutteita, jotta voisin siitä koskaan vilpittömästi innostua. Näiden seikkojen valossa ei Klamydialle tällä kertaa heru kuin kaksi pistettä kymmenestä.

30 vuotta

Tämän jälkeen Klamydian palstamillimetrit Rumban sivuilla alkoivat kutistua. Vuonna 2013, kun Rumba täytti 30 vuotta, julkaistiin Vesku Jokisen ja Teemu Bergmanin yhteishaastattelu.

”Olen perus-suomalainen keesipäinen juntti, jolla on ruohonjuuritason ajatukset monessa asiassa. Ja perus-suomalaisuudella en tarkoita tätä nykyistä puoluetta! Minulla voi olla Suomen lippu naamassa, selässä tai perseessä, mutta se ei tee minusta natsia”, Vesku laukoi.

Nyt viisi vuotta myöhemmin 35-vuotias Rumba onnittelee 30-vuotiasta Klamydiaa! Bändin 30-vuotisjuhlakeikat ovat 19.10. Tampereen Pakkahuoneella, 20.10. Helsingin Kaapelitehtaalla, 9.11. Lahden Messukeskuksessa ja 24.11. Vaasan jäähallissa. Rumbassa on käynnissä lippuarvonta Tampereen- ja Helsingin-keikoille.

Lisää luettavaa