Kolumni: Sallittua roskaa, kiellettyä nautintoa

17.01.2013

Iida Sofia Hirvonen kirjoittaa kolumnissaan guilty pleasure -ajattelutavan ongelmallisuudesta ja musiikkinörttien rajoitteista.

Teksti: Iida Sofia Hirvonen, kuva: Big Machine

Vietän koti-iltaa tietokoneen ääressä. Spotifyssa odottaisi kasa viiden tähden levyjä, kuten Swansin mestariteos The Seer. Lopulta on keskiyö, syön suklaajäätelöä ja kuuntelen Taylor Swiftin We Are Never Ever Getting Back Togetheriä.

Kappale koukuttaa, vaikka se herättääkin vastenmielisiä mielleyhtymiä amerikkalaiseen valtavirtakulttuuriin. En pysty lainkaan samaistumaan musiikin kohderyhmään. Mutta tässä minä, tunnekylmä massojenkammoksuja, istun ja vapaaehtoisesti ihastun vuoden myydyimpään biisiin. Ihan vilpittömästi ja ilman ironiaa! En olisi itsestäni uskonut!

Tekisi mieli taputtaa itseäni selkään ja julistaa kappale facebookissa tämän vuoden ”guilty pleasureksi”. Niin en kuitenkaan tee, sillä todennäköisesti saisin vastineeksi vain myötäilevää nyökyttelyä. Tietenkin kaikki musiikkinörtit fanittavat tänä vuonna ”salaa” Taylor Swiftiä. Syyllisyyden tunne on yhteinen.

Guilty pleasure, tuo kielletyn nautinnon termi on kehitetty kulturellejä, valkoisia heteromiehiä varten. Sen vallassa Asiantuntija saa antautua roskapopin vietäväksi. Tunne on ylellinen, sillä se edellyttää kehittynyttä makua. Kaikilla ei ole siihen varaa.

Asiantuntijat rakastavat epäilyttävien mieltymysten tunnustamista internetissä. Kun naputtelen Twitteriin hakusanan ”#guiltypleasure”, ajaudun loputtomaan virtaan, johon pulpahtelee minuutin välein ”listening to bonjovi in my underwear”-ja ”omg, i admit it, i just LOVE Justin Bieber” -tyyppisiä päivityksiä.

Spotify kannustaa käyttäjiään tekemään kaikesta musiikinkuuntelusta julkista. Avoimuus on muuttunut normiksi. Jaa kuuntelusi, niin kaikella on hauskempaa! Fiilistellään yhdessä!

Raportoinnin vimmassa kielletyn nautinnon käsite kuitenkin tyhjentyy merkityksistään. Internet-aikana kyse ei ole asiantuntijan häpeällisestä suhteesta artistiin. Käsitettä käyttämällä piilotetaan halveksiva asenne sen aitoa kohderyhmää kohtaan.

Teinipop-artistien “tosifanien” maku ja kokemusmaailma vaikuttavat musiikkinörttien mielestä alhaisilta, eikä heidän valintoihinsa voi siksi luottaa. Etenkin teinitytöt ovat epäilyttävä kuluttajasegmentti, koska he elävät hormonien ja tunteiden vallassa. Indiebändi joutuu mustalle listalle yleensä siinä vaiheessa, kun siitä tulee tyttöjen suosikki. Musiikkinörtti ei voi kuitenkaan myöntää ääneen, ettei hän ymmärrä tai arvosta teinityttöjen kuuntelutottumuksia tippaakaan.

Musiikkinörtti ei myöskään luota testosteroninkatkuisiin heviäijin, aggressiivisiin lähiönuoriin, haiseviin hippeihin eikä suklaata nautiskeleviin keski-ikäisiin naisiin. Hän uskoo ainoastaan kaltaistensa sanaa. Hän välttelee purkkapoplevyä siihen asti, kunnes arvovaltainen kriitikko antaa sille siunauksensa. Vaikka Pitchforkin mielestä rap on tämän hetken viileintä musiikkia, älä unohda, että kunnon räppärit ovat misogynistisiä öykkäreitä.

Tunnepitoinen lähestymistapa herättää musiikkinörtissä torjuntaa ja kateutta. Asiantuntija ei voi koskaan tuntea sitä, mitä ensimmäistä kertaa parisuhteestaan eronnut amerikkalainen teini kokee Taylor Swiftiä kuunnellessaan.

“Hyvä pop on hyvää poppia. Kyllä minä laadukkaan biisin tunnistan”, musiikkinörtti toteaa ja uskottelee silloin nauttivansa täysillä populaarikulttuurista. Hän ei kestä sitä mahdollisuutta, ettei koskaan voisi eläytyä vilpittömiin poptunteisiin.

Lopulta kiellettyjen mieltymysten paljastaminen on vain yksi makutottumuksilla pätemisen muoto. Nörtti ei pääse itsetietoisuuttaan pakoon. Ei, vaikka hän kuinka julistaisi rakastavansa Taylor Swiftiä.

Artikkeli on julkaistu Rumbassa 12/12.

Lisää luettavaa