Lassi Kinnunen, sankarimme – Eläkeläiset kunnioittaa hurjapäistä hanuristia videolla, Rumba haastattelulla

10.09.2014

Eläkeläiset julkaisi 20 vuotta yhtyeessä musisoineelle Lassi Kinnuselle pyhitetyn karaokehenkisen videon. Me puolestaan esittelemme vuonna 2012 alun perin julkaistun Soitinnurkka-haastattelun toiveuusintana.

Teksti: Saku Schildt, kuva: Tuukka Hämäläinen (Kinnunen vasemmalla)

Lassi Kinnunen on hieno mies. Tämä kävi ilmi muun muassa Rumbassa 3/12 julkaistussa haastattelussa, jossa Kinnunen kertoi soittimestaan, seikkailuistaan sekä Eläkeläisten entisestä ja nykyisesta meiningistä. ”Nykyään otan hanurin pois kaulasta, ennen kuin kaadan kaljatuopin päähän”, Kinnunen kuvailee väitettyä rauhoittumistaan. Lue juttu alempaa.

Ensin kuitenkin esittelemme Eläkeläisten julkaiseman videon, jossa Kinnusen taivalta esitellään liikkuvan kuvan keinoin. Ja kuten asiaan kuuluu, video on tehty uljaaseen karaokemuottiin, joten mukana laulaminenkin onnistuu jo ensi yrittämällä.

Eläkeläiset muuten esiintyy tänään Helsingin Tavastialla, joten jos tanssijalka nykii, suuntaapa sinne!

Ja sitten se haastattelu:

Humpan hurmeinen henkäys

Kun Lassi Kinnunen pistää pirunkeuhkot huohottamaan, rouvasväki pyörtyy ja Peelsepuupi iloitsee. Eläkeläiset-yhtyeen hanuristi julistaa humpan ilosanomaa Hohner Rockordeon Black 48:n avustuksella. Kovia kokenut soitin on nykyään niin hienosäädetty, ettei sitä henno runnoa alkuaikojen malliin.

Toimittanut: Saku Schildt (Soitinnurkka / Rumba 3/12)

”En ole koskaan harjoitellut oikeasti haitarinsoittoa. Koko hanurijuttu lähti liikkeelle, kun soitin koskettimia Kumikamelissa ja halusimme 1980-luvun lopulla laajentaa bändin repertuaaria. Ostin Hakaniemen Ympyrätalon Fazerista kiinalaisen Parrot-merkkisen haitarin, ja opettelin käyttämään sitä keikka-auton takapenkillä. En osaa vieläkään soittaa hanuria molemmilla käsillä, ainoastaan oikealla.

Olen haitarinsoitossa aika paljon Kimmo Pohjosen linjoilla, eli näen hanurin rytmisoittimena. Joutavanpäiväinen lurittelu pitää jättää pois. Kimmo on kyllä tältä osin ymmärtänyt haitarin vähän väärin. Välillä se soittaa kaikenlaisia melodioita, joista kuulee, että se on vielä nuori poika ja sillä on paljon sarkaa kynnettävänä.

Parrot oli mukana pitkään, mutta hanurit eivät ole ikuisia. Ne on tehty pahvista, puusta ja paperista, eikä metalliosia ole nimeksikään. Liityin Eläkeläisiin 1995, ja Parrot kesti sen jälkeen kolmisen vuotta. Se koki kolhuja keikoilla ja vettyi aika pahasti kaljalla läträämisestä.

En osannut aluksi avata soitinta, joten paikkasin sitä vain päältä päin roudarinteipillä. Ekalla Saksan-rundilla 1996 Parrot jäi nukkumapaikkamme eli vebastolla lämmitetyn auton lattialle, ja vebasto hönki siihen kuumaa ilmaa sisälle. Koskettimet sulivat aika pahasti. Kun viimeksi näin soittimen, se roikkui Levy-Eskot-levyliikkeen katossa Joensuussa.

Hohnereista kiinnostuin, kun näin Noitalinna Huraan Hannu Sepposen soittavan sellaisella. Ostelin useita erinäköisiä Hohnereita 1990-luvun lopulla, ja nykyisen Rockordionin hommasin keväällä 2004 Nürnbergin Musik Klier -liikkeestä 260 eurolla. Soittimessa kiinnosti se, kun siinä ei ole vasemmalla puolella soittokoneistoa lainkaan, eli se on suoraviivaisempi ja puolet kevyempi kuin normaali hanuri. Saman vuoden joulukuussa Rockordioniin asennettiin tamperelaisen Harmonikkahuolto Tero Lahden myötävaikutuksella uudet palkeet ja sisäinen Mabel-mikrofoni. Soittimen alkuperäisestä mikistä lähti ihan hirveä sirkkeli.

Keveyden tuomat edut näkyvät monin tavoin. Edellisiä Hohnereita käyttäessäni menin kerran keikalla lavan etuosaan, nostin hanurin pääni yläpuolelle ja pyöritin sitä kuin moukaria. Hanurihan repesi palkeista kahtia, ja toinen puoli lensi Martti Variksen pään vierestä seinään. Rockordeon sen sijaan ei pienestä lennätyksestä ole moksiskaan ja pysyy hyvin koossa. Siinä huomattiin, miten tärkeää painonhallinta on.

Eläkeläisissä on ollut aina ajatuksena, että rima täytyy pitää riittävän matalalla, jotta kaikenlaiset ongelmat on helppo ylittää. Esimerkiksi kerran Saksassa käteni meni rikki, enkä pystynyt operoimaan hanuria kunnolla. Äänimiehemme viritti pölynimurin toimimaan niin, että se puhalsi palkeisiin ilmaa, jolloin hanuria pystyi soittamaan kuin urkuja.

Vuonna 2010 otimme käyttöön langattoman mikrofonijärjestelmän, ja kokonaisuutta laajennettiin langattomalla korvamonitorijärjestelmällä joulukuussa 2011. Langaton tekniikka on osoittautunut korvaamattoman tärkeäksi, se antaa ihan eri tavalla vapautta riehua lavalla.

Enää kiertueet eivät ole hanurille yhtä kovia koettelemuksia kuin joskus. Keikkapaikat ovat isompia, eivät enää hikisiä ja kosteita punk-luolia. Lavallakaan ei lennä enää alkoholia yhtä paljon kuin aiemmin. Nykyään otan hanurin pois kaulasta ennen kuin kaadan kaljatuopin päähän.

Hohnerin kanssa on koettu hienoja hetkiä, hienoimpana varmaan Ilosaarirockin-keikka vuonna 2008 kun soitimme lauantain viimeisenä bändinä. Oli komeaa nostaa hanuri pään päälle 20000 katsojan huutaessa. Siltä keikalta on jopa muistikuvia. Tai ei ehkä ihan koko bändillä.”

Lisää luettavaa