Legendojen kesä 1/4: Patti Smithin sanoitusmaailma on unta, kapinaa ja kuolemaa

Lyriikkablogissa sukelletaan kesän myötä legendaaristen sanoittajien maailmaan. Ensimmäisenä käsittelyssä heinäkuussa Suomessakin esiintyvä punk-pioneeri Patti Smith.

Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: Beni Köhler.

Patti Smithin tuotannossa riittäisi käsiteltävää ainakin yhden kirjan verran. 66-vuotias legenda aloitti uransa jo 1970-luvun alussa ja on tähän päivään mennessä julkaissut 11 studioalbumia, lukuisia runokirjoja, sekä palkitun muistelmateoksensa Just Kids (2010).

Sanoitukset ovat olleet Smithin tuotannon keskeisintä antia alusta lähtien, sillä hän aloitti uransa runoilijana, jolle musiikki tuli mukaan runoesitysten myötä. Tämä näkyi sitten myös Smithin teksteissä, jotka harvoin ovat pop-tyylisen lyhyitä, säkeiltään tasamittaisia ja rakenteellisesti täysin selkeitä.

Pissing in a river watching it rise
Tattoo fingers shy away from me
Voices voices mesmerize
Voices voices beckoning sea
Come come come come back come back

Pissing in a River
(Radio Ethiopia, 1976)

Patti Smithin tuotannosta muistetaan yleensä 1970-luvun tuotanto, mikä alkaa olla vähän nurinkurista, sillä naisrockari julkaissut valtaosan tuotannosta 1990- ja 2000-lukujen aikana. Silti hänen parhaina levyinään pidetään usein debyyttialbumi Horsesia (1975) ja Because the Night -hitillä listat valloittanutta Easteria (1978).

Otin toukokuussa tehtäväkseni kuunnella läpi koko Patti Smithin tuotannon seikkaperäisesti, ja kanniskelin mukanani Complete 1975-2006 -sanoituskirjaa, joka sisältää kaikki sanoitukset lukuunottamatta viime vuonna ilmestynyttä Bangaa (2012). Tämän hengästyttävän tehokuurin kautta minulle avautui kokonaan uusi perspektiivi Smithin tuotantoon – jollei muuten niin siksi, että naisen laulusta on usein hankala erottaa sanoja.

Car stopped in a clearing
Ribbon of life, it was nearing
I saw the boy break out of his skin
My heart turned over and I crawled in
He cried break it up, oh, I don’t understand
Break it up, I can’t comprehend

Break It Up
(Horses, 1975)

Patti Smithin alkutuotanto muistuttaa enemmän runolevyjä kuin rock-musiikkia. Vasta Easterilla voidaan puhua punkista – ja siinäkin kohtaa on kyse ihan jostain muusta kuin Sex Pistolsin ja muiden aikalaisten punk-käsityksestä. Patti Smithille punk on voimaannuttavaa vapauden lietsomista, joka on lähempänä hippi-ideologiaa kuin yhteiskuntakielteistä valitusta. Till Victory ja People Have the Power lienevät tästä parhaat esitykset.

Ei sillä, etteikö Pattilla olisi myös suorempia protestilauluja, kuten New Party, Broken Flag tai Citizen Ship.

It was nothing. It didn’t matter to me
There were tanks all over my city
There was water outside the windows
And children in the streets were throwing rocks at tanks
Ain’t got a passport ain’t got my real name
Ain’t got a chance sport at fortune or fame

Citizen Ship
(Wave, 1979)

Parhaimmillaan Smith on pitkissä, rönsyilevissä teksteissä, jotka vain vaivoin taipuvat kappaleiden muotoon. Monet näistä teoksista ovat Smithin mukaan improvisoituja, kuten Memento Mori, mutta Gung Ho, Land, Constantine’s Dream, Radio Ethiopia ja Radio Baghdad -kappaleista on jo hankalampi sanoa. Yhteistä valtaosalle näistä suurista kappaleista tuntuu olevan, että ne kaikki kuvaavat unia.

I had a dream Mr. King
If you’ll beg my pardon
I was trespassing
A sacred garden
And the blossoms fell
And the dropped like candy
And nature cried Gandhi Gandhi
And nature cried Gandhi Gandhi

Gandhi
(Trampin’, 2004)

Unesta kertoo myös varhainen Chiklets, ja ylempänä lainattu Break It Up on sekin saanut alkunsa unesta, jossa Smith näki Jim Morrisonin osallisena jonkinlaiseen rituaaliin. Banga-albumin Constantine’s Dreamissa unet viedään niinkin pitkälle, että eri hahmojen (kertojan, Pyhän Franciscuksen ja Piero della Francescan) unet näyttäytyvät sisäkkäisinä – siis yksi näkee unta että toinen näkee unta että…

Unien ja kapinan ohella Smithin toistuvia teemoja ovat katoavaisuus ja kuolema. 1990-luvun vaihteen molemmin puolin nainen menetti paitsi aviomiehensä Frederick D. Smithin, myös veljensä Todd Pollard Smithin, kosketinsoittajansa Richard Arthur Sohlin sekä valokuvaajaystävänsä Robert Mapplethorpen. 2000-luvun vaihteen tienoilla menehtyivät myös Smithin vanhemmat. Eipä siis ihme, että elämän rajallisuus on näytellyt keskeistä roolia naisen myöhemmässä tuotannossa.

We waltzed beneath God’s point of view
Knowing no ending to our rendezvous
We expressed such sweet vows

Oh till death do us part
Oh till death do us part

My Madrigal
(Gone Again, 1996)

Smith on kuitenkin kuolemaa käsitellessään lohduttava, jopa toiveikas. Hän ei vain ryve menetyksissään, vaan laulaa lempeästi elämän katoavaisuudesta ja jatkuvuudesta. Etenkin Gone Again -albumin (1996) lopettava Farewell Reel ja Gung Hon (2000) Grateful ovat tällaisia sympaattisia näkökulmia kuolemaan ja menetykseen.

Jotain samaa on myös äitisuhdetta ruotivassa Mother Rose -biisissä, joka on julkaistu Trampin’ -albumilla (2004) vain kaksi vuotta Smithin äidin kuoleman jälkeen. Kappaleessa äidin ja tyttären välinen hoitosuhde käännetään kauniisti päinvastaiseksi, kun tytär joutuukin pitämään huolta vanhasta äidistään.

Mother with stories
Told and retold
She felt our hearts
Heard our sighs
And turned to gold
Before our eyes
She rose into the light

Mother Rose
(Trampin’, 2004)

Lopulta onkin kiinnostavaa, ettei Patti Smith ole menettänyt uskoaan Jumalaan (isolla tai pienellä j:llä). Hyvin jyrkän kristillisen kasvatuksen saanut Smith jätti järjestäytyneen uskonnon taakseen jo teini-ikäisenä, ja aloitti debyyttialbuminsa sanoilla ”Jesus died for somebody’s sins, but not mine.”

Kokonaan Smith ei kuitenkaan uskontoa hylännyt, ja myöhemmin hän on esimerkiksi kirjoittanut, kuinka taide kuuluu lopulta Jumalalle. Samaa sanomaa julistaa nähdäkseni myös Seven Ways of Going, ja kultin suorittamasta joukkomurhasta inspiraationsa saanut Last Call ei sekään vastusta uskontoa, vaan ihmisten keskinäistä johdattelua ja hallintaa.

I’ve got seven ways of going seven wheres to be
Seven sweet disguises, seven ways of serving Thee
Lord, I do extol Thee for Thou hast lifted me
Woke me up and shook me out of mine iniquity

Seven Ways of Going
(Wave, 1979)

En voi vastustaa kiusausta muodostaa TOP5-listaa Patti Smithin albumeista tämän tehokuurini perusteella. Tämä viisikko nousi itselleni tärkeimmiksi:

1. Wave (1979)
2. Gung Ho (2000)
3. Easter (1978)
4. Peace and Noise (1997)
5. Trampin’ (2004)

Loyalty rests in the heart of a dog
Don’t set all your eggs in the back of a frog
You can lick it twice but it won’t lick you
And salivating salvation gone so long so

Banga
(Banga, 2012)