”Meidän tehtävä ei ole moralisoida” – haastattelussa Haloo Helsinki!

Haloo Helsinki! palasi parin vuoden tauoltaan kypsempänä ja julkaisi albumin, joka käsittelee aiempaa enemmän yhteiskunnallisia teemoja. Varsinaisia kannanottoja nelikon suusta ei edelleenkään kuulla.

Milja Linna

Kaatuivatko kaksoistornit öljylähteen tähden, kysyy Elli Haloo eli Elisa Tiilikainen yhtyeensä uuden albumin avauskappaleella. Tiilikainen ja muut Haloo Helsingin jäsenet, Jere Marttila, Leo Hakanen ja Jukka Soldan, olivat 9–11-vuotiaita, kun kaksi lentokonetta lensi World Trade Centerin pilvenpiirtäjiä päin 11. syyskuuta 2001. Ylimääräisten uutislähetysten seuraaminen ja vanhempien kanssa aiheesta keskustelu on ikuistunut muistiin muille, mutta Tiilikainen epäilee mielensä sulkeneen tuon 20 vuoden takaisin päivän muistoista.

”Olen kyllä sen jälkeen tutkinut asiaa paljon”, Tiilikainen sanoo.

Salaliittoteoriat kiinnostavat Tiilikaista, ei vain WTC. Asioiden tutkiminen, useammasta perspektiivistä pohtiminen ja omien päätelmien löytäminen kiehtovat häntä. Lisäksi kiinnostukseen liittyy romanttiselta kuulostava ulottuvuus: mitä jos.

Tunnettuja salaliittoteorioita listaava Foliohattukauppias-kappale on tulkittu joissain leireissä ”hörhöille” naureskeluksi, toisaalla sokeasti auktoriteetteja uskovien kritiikiksi. Tiilikainen on tulkinnoista ”huonona”.

”Se ei ole pilkkalaulu mihinkään suuntaan, vaan näitä asioita tutkaileva. Teksti on kirjoitettu vuosi sitten, ja sen jälkeen salaliitot ovat saaneet ihan uuden poreilun. Suunta on nyt ikävämpi. Aihe lietsoo hirveästi vihaa.”

Älä pelkää elämää -albumin yksi kantavista teemoista on Tiilikaisen mukaan saattaa ihmisiä keskustelemaan toistensa kanssa. Levyn päättävässä nimikkokappaleessa ”ääripäät tulee toimeen keskenään”.

”Se on ehkä jopa vähän sarkastinen heitto, mutta siinä on sellainen lapsenomainen usko, että hei, jonain päivänä… Provosoituminen ei auta, eikä luovuttaa saa. Uskon kysyvään filosofiaan, en siihen, että mennään valmiiden vastausten kanssa pöytään.”

Qanon-vyyhdistä, koronadenialismista tai rokotteeseen liittyvistä väestönharvennusteorioista puhuminen saa Marttilan vetämään käsijarrusta.

”Me edustamme musiikkiamme. Jokaisella meistä on omat mielipiteemme rokoteasioista ja koronasta, mutta ei meidän tehtävä ole bändinä ottaa kantaa. Voimme julistaa jotain teemoja kappaleissamme, mutta meidän tehtävä ei ole moralisoida tai kertoa mikä on oikein tai väärin”, hän sanoo.

Marttilan mukaan Haloo Helsinki! seisoo ihmisyyden, inhimillisyyden ja suvaitsevaisuuden puolella. Ainoa koronaan liittyvä statement kuuluu: keikoille halutaan.

”Kulttuuriala on kokonaisuutena kohdannut vastoinkäymisen, joka on jatkunut suhteettoman pitkään. Kaikki kulttuuri, mitä Suomessa tehdään, on arvokasta. Nyt ei kaivata kulttuurialan eriarvoistamista eikä sisäisten jännitteiden luomista.”

Älä pelkää elämää -albumilla puhutaan myös esimerkiksi ilmastonmuutoksesta (Lady Domina) ja rauhaan tähtäävästä aktivismista (Kerran kuussa). Tiilikaisen teksteissä on ollut aiemminkin yhteiskunnallisia aiheita, mutta tällä kertaa niitä on enemmän ja suoremmin.

”Olen tullut rohkeammaksi kirjoittajaksi, ja uskallan puhua tekemistäni yhteiskunnallisista havainnoista. Mä uskon ihan oikeasti siihen, että musalla voi vielä muuttaa maailmaa. Musiikki voi saada ihmiset heräämään ja ajattelemaan”, Tiilikainen sanoo.

Marttila käyttää ilmastonmuutosta esimerkkinä aiheesta, jolla Haloo Helsinki! voi herätellä ihmisiä pysyttelemällä kuitenkin yleisellä tasolla.

”Yksilötasolla on lukemattomia vaihtoehtoja toimia, jos halutaan pitää planeetastamme parempaa huolta. Ei löydy yhtä totuutta. Eikä asiaa voida langettaa yhden yksilön harteille, että aijaa, haluat pelastaa maapallon, no tässä sulle paksu mappi, ota nämä kaikki haltuun. Ei sellainen asenne johda mihinkään. Me uskomme efektiin, että pienet hyvät teot antavat hyvää myös sun ympärillä oleville ja kertaantuvat luonnollisesti”, Marttila sanoo.

Marttila vierastaa myös ajatusta, että Haloo Helsingin pitäisi valjastaa esimerkiksi sosiaalisen median kanavansa kannanottoihin ja valistamiseen.

”Arvostan suuresti niitä, jotka ottavat vastuuta ja haluavat vaikuttaa asioihin sitä kautta. Koen haasteelliseksi, että meidän pitäisi tasapainoilla taiteemme ja sosiaalisen median vaikuttamisen kanssa. On hienovaraista, missä vaiheessa hyvänkin asian julistaminen kääntyy oman joukon painostamiseksi. Somessa myös tehdään paljon päätöksiä oletuksen perusteella, vaikka pitäisi panostaa keskusteluun”, Marttila sanoo.

Tiilikaiselle musiikki on luonteva ilmaisumuoto: kuolemasta kirjoittaminen ei jännitä, ilmastonmuutoksesta laulaminen ei ole vaikeata. Henkilökohtaiselle Instagram-tililleen hän sanoo kirjoittaneensa useita ”pitkiä maailmanparannuspostauksia” – jotka on sitten jättänyt julkaisematta. Sosiaalisen median ympäristö ”turhauttaa”.

”Pidän muutenkin tärkeämpänä sitä, että joku voi saada meidän kappaleista jotain, kuin että näkisitte mun arkipäivät Insta-storyissa”, Tiilikainen sanoo.

Viittaus Instagram-tarinoihin liittyy Pelikaani-kappaleeseen, jossa Tiilikainen laulaa arkeensa ja elämäänsä vaikuttavista mielenterveysongelmista. Rumban parin vuoden takaisen Ellips-haastattelun yhteydessä hän mainitsi paniikkihäiriönsä, mutta nyt hän ei availe ”diagnoosejaan tarkemmin”.

”Joistain biiseistä voi vetää johtopäätöksiä. Vaatii keneltä tahansa uskallusta tuoda niitä asioita julki, mutta niistä kirjoittaminen on terapeuttista itsellenikin. Olen liikuttunut, kuinka paljon olen saanut viestejä Pelikaani-kappaletta koskien: kiitos, nyt puhut meidän äänellä. Sehän on parasta mitä voi odottaa.”

Päivämäärä 8. huhtikuuta 2011 liittyy Haloo Helsinkiin enemmän kuin haastattelun alussa mainittu tapaus, mutta sen muistelu saa kvartetin tuijottamaan tyhjyyteen. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Leo Hakanen avaa suunsa:

”Ei mitään hajua.”

Kymmenen vuoden takainen päivämäärä on Maailman toisella puolen -singlen ilmestymispäivä. Kappale aloitti Haloo Helsingin nousun Suomen popkentän isoksi peluriksi ja oli muutenkin käänteentekevä yhtyeen uralla. Mutta siitä ei alun perin pitänyt edes tulla singleä.

”Olimme kahdestaan Ellin kanssa NRJ:llä promoamassa Kokeile mua -singleä, kun juontajat kysyivät, että haluaisimmeko vetää lähetyksessä jonkun akkaribiisin ex tempore”, Hakanen kertoo.

Studion nurkasta löytyi ”karmivassa kunnossa” ollut akustinen kitara, jonka Hakanen viritti suurin piirtein soittokuntoon. Hakanen ja Tiilikainen totesivat, että Maailman toisella puolen olisi tarpeeksi ”helppo rallatus leirinuotioversiona” esitettäväksi.

”Sen jälkeen toinen juontajista alkoi itkeä, eikä siitä tullut loppua millään. Lähetyksen jälkeen NRJ oli ilmoittanut levy-yhtiölle, etteivät ne ota sitä varsinaista singleä soittoon vaan tuon biisin”, Hakanen sanoo.

Seurasi lumipalloefekti: Mediat kirjoittivat radiojuontajan reaktiosta. Ihmiset kiinnostuivat, että mikäs tällaisen aiheuttanut biisi onkaan. Muutkin radiokanavat poimivat soittolistoilleen singlen sijaan Maailman toisella puolen -kappaleen. Kirkasotsaisen innokasta riffivetoista rockia pääosin soittaneen yhtyeen keikoille alkoi löytää yhä useampi.

”Tässä olisi voinut ihan yhtä lailla käydä sellainen one hit wonder -ilmiö, mutta tuo uusi kuulijakunta antoi myös meidän muulle tuotannolle mahdollisuuden”, Marttila sanoo.

”Tuo hetki edustaa minulle sitä, että Haloo Helsinki! muuttui monipuolisemmaksi, ei vain musiikin osalta mutta myös muilla osa-alueilla. Tuosta alkoi meidän itsevarmuus tehdä musiikkia laidasta laitaan ja leikitellä eri genreillä. Tajuttiin, että musaa voi miettiä aika rennolla otteella ilman tarvetta selittää sitä aina johonkin karsinaan.”

Maailman toisella puolen oli Haloo Helsingin säveltämä ja sanoittama, toisin kuin moni muu kappale vielä tuolla kolmannella albumilla. Marttila kuvailee sen saamaa vastaanottoa viimeiseksi buustiksi luottaa omiin kykyihin tehdä ja tuottaa musiikkia.

Yhtye kirjoitti hittejä ja asetti tavoitteita ja tavoitteiden jälkeisiä tavoitteita. Haloo Helsinki! ajoi määrätietoisuudellaan itsensä reunalle.

”Kun ihmiset tuli sanomaan, että joku meidän tekemä juttu oli makea tai joku keikka oli hieno, huomasin vain nyökytteleväni. Ei enää sisäistänyt niitä asioita, mitä oli saavuttanut, koska koko ajan meni kohti seuraavaa etappia”, Marttila sanoo.

Vuonna 2018 Haloo Helsinki! tiedotti jäävänsä ennalta määritellyn mittaiselle tauolle. Päätös ei ollut yksimielinen: Hakanen ei pitänyt ajatuksesta, Marttilaakin jännitti.

”Tauosta keskustelu oli ristiriitainen tilanne, vaikka väitän että jokainen meistä sisimmässään tiesi sen olevan välttämätön. Mutta oli pelottava ajatus, että tämä asia, joka on luonut meille 15 vuoden ajan rutiinit, arjen ja elämään, yhtäkkiä katoaa”, Marttila sanoo.

”Ryhmässä toimiminen vaatii kompromissien tekoa, ja sitä tässä on opeteltu 15 vuotta. Oli kiva huomata, että omat ajatukset eivät ole automaattisesti parhaita”, Hakanen sanoo.

Kukaan nelikosta ei jäänyt kotiinsa makaamaan: Marttila ja Hakanen tekivät musiikkia ja kiersivät klubeja Stereo-projektillaan. Tiilikainen kasasi ympärilleen Ellips-progebändin. Jukka Soldan jäi kiertämään tutuksi tulleita päälavoja JVG:n rumpalina.

”Siinä sai kiinni kaiken sen, mikä oli unohtunut suorittaessa Haloo Helsinkiä. Teki hyvää, kun porukka ympärillä vaihtui. Siitä tullut henkinen hyvinvointi ja kasvu olivat tärkeitä, jotta voisi taas nauttia omastakin bändistä”, Soldan sanoo.

Nelikko kertoo, että tauolta palasi ennakkopeloista huolimatta yhtye, jonka yksilöt viihtyivät taas toistensa seurassa. Tauon aikana tehtyjen projektien tuoma perspektiivi oli kasvattanut heitä myös ihmisinä. Keskinäinen kommunikaatiokin oli kypsempää.

Marttila ja Hakanen kertovat oppineensa uusia tapoja työskentelyyn muilta artisteilta, joita kohtasivat Stereon myötä. Tiilikainen sanoo Ellipsin tuoneen itseluottamusta, rohkeutta ja pakotti ottamaan jälleen vastuuta, josta sanoo luistaneensa Haloo Helsingin taukoa edeltäneinä vuosina uupumuksen vuoksi.

Arvokkain opetus koko yhtyeelle oli kuitenkin se, että jatkossa Haloo Helsinki! tekee yhden asian kerrallaan. Nyt se on Älä pelkää elämää -albumi.

”Ei olla tällä kertaa tehty 10-vuotissuunnitelmaa”, Tiilikainen sanoo.

”Vaalitaan hyvää fiilistä ja keskitytään siihen, mitä nyt on”, Marttila päättää.