Tuukka Hämäläinen perehtyy lyriikkablogissaan tällä kertaa Joy Divisionin sielunveljiin.
Teksti: Tuukka Hämäläinen, Kuva: Warner
Musiikin genremääritelmät vaivaavat minua. Post-neo-avangarde-proge-kraut-art-ska-alkuiset luokittelut eivät tietyssä pisteessä tarkoita enää mitään. Määritteet menevät ristiin ja yhtyeiden Wikipedia-artikkeleissa täytyy pikkuhiljaa olla listattuna kymmenen eri tyylilajia.
Aiemmin yritin löytää AOR:n yhteistä nimittäjää sanoituksista, ja nyt teen saman postpunkille. Nimensä puolesta postpunk viittaisi johonkin punkin jälkeen syntyneeseen, mutta se arvio menee metsään heti alkuunsa. Yksi varhaisimpia postpunkiksi leimattuja yhtyeitä on Television, joka perustettiin jo 1973.
Torn curtain reveals another play.
Torn curtain, Such an expose!
I’m uncertain when beauty meets abuse.
Torn curtain loves all ridicule.
Tears, tears rolling back the years
Years, flowing by like tears.
Torn Curtain, (Marquee Moon, 1977)
san. Tom Verlaine
Monivaikutteinen Television tuntuu kuitenkin päätyneen postpunk-kategoriaan vain siksi, ettei se oikein asetu mihinkään laatikkoon. Sanoituksellisesti Tom Verlainen biisit ovat kyllä samaa jatkumoa kuin Joy Division ja muut 1980-luvun yhtyeet. Maailma on armoton ja julma, miltei dystooppinen, ja surusta tehdään kaunista.
Ensimmäisen kerran postpunk-termiä käytettiin (ilmeisesti) vasta 1977, kun Sounds-lehti kutsui Siouxie and the Banshees -yhtyettä postpunkiksi.
This limbo is no place
To be a digit in another space
In another crowd
I’m nameless bound
Overground from abnormality
Overboard for identity
Overground for normality
Overboard for identity
Overground (Scream, 1978)
san. Steven Severin
Kuten verisukulaisessaan goottipunkissa, on kuolema usein läsnä myös postpunkin sanoitusmaailmassa. Perspektiivi on voi tosin usein olla historiallinen, kuten Joy Divisionin loistavassa Atrocity Exhibitionissa. Kuten maailmansotien jälkeisessä kirjallisuudessa, tiedostetaan postpunkissa ihmiskunnan väkivaltainen menneisyys.
You’ll see the horrors of a faraway place,
Meet the architects of law face to face.
See mass murder on a scale you’ve never seen,
And all the ones who try hard to succeed.
Atrocity Exhibition (Closer, 1980)
san. Ian Curtis
Yksi lyyrisesti kunnianhimoisimpia ja taidokkaimpia postpunkkareita on kiistatta Echo and the Bunnymenin nokkamies Ian McCulloch. Hänen tekstinsä eivät mitenkään säännönmukaisesti yritä kertoa tarinaa ja ovat täynnä tulkinnanvaraisia osia. Esimerkiksi tunnettu Killing Moon on hyvinkin hämärä ja abstrakti sanoitus, jossa kuolemankin tuntuu olevan vain metaforinen keino.
McCullochin parhaana tuotoksena voisi pitää Thorn of Crownsia, jonka tekstistä tulee lähinnä mieleen surrealistinen runo. ”Crown of Thorns” -ilmaisun kääntäminen järjettömäksi ilmaisuksi kuvaa suhtautumista kieleen: sanoilla voi tehdä mitä tahansa. Postpunkia tässä on sen sijaan vain tunnelma.
You set my teeth on edge
You set my teeth on edge
You think you’re a vegetable
Never come out of the fridge
C-c-c-cucumber
C-c-c-cabbage
C-c-c-cauliflower
Men on Mars
April showers
You are a dying breed
You are a dying breed
You once was an Inca
Now you’re a Cherokee
Thorn of Crowns (Ocean Rain, 1984)
san. Ian McCulloch
Vuonna 1982 perustettu The Smiths lasketaan useimmiten jo alternative rockiksi, joka kehittyi postpunkista, mutta itse olisin valmis laskemaan Smithsin samaan kastiin edellän mainittujen kanssa. Morrisseyn sanat ovat kuitenkin liian iso pala purtavaksi tässä yhteydessä. Todetaan vain, että Smiths-ajan tekstit ovat fantastisen kyynisiä, mutta samalla myös leikillisiä ja ironisia.
Toisin kuin monet aikalaisensa, Morrissey tempoilee tunnetilojen välillä luottaen realistiseen ja ”elämänmakuiseen” lopputulokseen. Ajatellaanpa vaikka Girlfriend in a Coma -kappaleen suhtautumista aiheeseensa. Jo duurivoittoisen säkeistön nopea muutos melodramaattiseen kertosäkeeseen heijastelee sanoitusten kahtiajakoisuutta.
Girlfriend in a coma, I know
I know it’s serious
Girlfriend in a coma, I know
I know it’s really serious
There were times when I could
Have murdered her
(But you know, I would hate
Anything to happen to her)
Girlfriend in a Coma (Strangeways, Here We Come, 1987)
san. Morrissey
Postpunkin manttelinperijöinä mainitaan usein sellaiset alternative-yhtyeet kuin The Strokes, The Killers, Editors ja Interpol nauttivat suurtakin menestystä. On kuitenkin epäselvää kuinka voimakas yhteys nykyisellä alternativella on postpunkin lyyriseen maailmaan.
Sanoituksellisesti postpunk tuntuisi todella nimensä mukaisesti kuvaavan sitä, mitä tulee punkin jälkeen. Jos punk on kapinaa, raivoa ja anarkiaa, on postpunk nujerrettu ja vastarinnan hylännyt. Postpunkkari yrittää elää lohduttomassa ja epäreilussa maailmassa, ja turvautuu kärjistyksen ja ironian keinoihin. Tämä on tietysti vain karkea yleistys.