Anna Brotkin käsittelee coversarjassaan tällä kertaa folkiksi komeasti kääntyvää Alison Moyet -biisiä.
Teksti: Anna Brotkin, kuva: Alisonmoyet.com
Yksinkertaista ja yksinkertaisen maagista. Näin ajattelin, kun ensimmäisen kerran kuulin Fin Greenallin avaavan suunsa. Miehen sylissä oli kitara ja yleisössä nauliintuneita katseita. Vuosi oli 2009 ja olin päätynyt keikalle puolivahingossa kaverini raahaamana. Lumouduin totaalisesti. Ilmassa ei soinut surkutteleva itkusilmäfolk vaan jotain paljon intensiivisempää.
Koko Finkin tuotannon yllä leijuu tuo tunnistettava, ainutlaatuinen tunnelma. Se syntyy pysähtyneisyyden ja eteenpäin pyrkimisen, akustisuuden ja sähköisyyden rajapinnassa. Yksinkertaisia sävellyksiä, tyylikkään kylmä soundimaailma. Oleellista on se, että synkkä pohjavire ei ole ruikutusta eikä se sisällä itsesääliä. Se ei ole musiikkia, jota soitetaan suupielet alaspäin päänsilityksiä anellen. Se on betonikaupunkien laitamilla laimentuneen sielun toteavaa synkistelyä. Seksikästä realismia. Maisemaa, jota ei tarvitse Instagramissa muuttaa mustavalkoiseksi, sillä se on sitä jo valmiiksi.
Finkin vuonna 2006 tekemä versio Alison Moyetin vuonna 1984 levyttämästä All Cried Out -biisistä täydentää miehen akustisen soulin maailmaa. On hämmentävää, miten paljon Finkiltä biisi kuulostaa. Siinä on artistille tyypillistä soulvääntöä, komppia ja tavaramerkkistemmoja. Lyriikatkin voisivat olla Finkin kynästä. Kun kuulin biisin ensimmäistä kertaa, en tajunnut sen olevan cover. Niin tyylipuhtaasti se pujahtaa miehen muuhun tuotantoon.
Itse asiassa sekä alkuperäinen että cover seisovat niin tukevasti omilla jaloillaan, kilometrien päässä toisistaan, ettei niitä meinaa mieltää samaksi edes useamman kuuntelukerran jälkeen. Ja sekös ilahduttaa. Miksi tehdä kaksi kertaa sama asia kun voi tehdä jotain ihan muuta?
Myös Moyetin alkuperäisversio on kaikessa äärisentimentaalisuudessaan, syntikkahuumassaan ja kahdeksankymmentälukulaisuudessaan hieno. Hieman pömpöösi? Kyllä. Tunnepiehtaroinnissaan silti aito ja rehellinen? Ehdottomasti. Moyetin ainutlaatuinen ääni on omaa luokkaansa. Sen miehisyys ja outous viehättävät ja saavat kaipaamaan aikaa, jolloin poplaulajat kuulostivat itseltään eivätkä tuottajien luomuksilta.
Moyetin voimaballadia kuunnellessa tekee mieli laittaa käsi nyrkkiin, silmät kiinni ja huutaa vapauden iskulauseita peilipallon alla. Siinä missä Moeyt laulaa vahvasti eroavan naisen suulla, on Finkin asenne toisenlainen. Vähemmän dramaattinen. Jos Alison Moeyt on biisillään brittihovin draamakuningatar, yltää Fink ehkä surusilmäiseksi ritariksi. Efekti on sama. Kumpikaan ei mutise itsekseen, vaan kertoo tarinaa häpeilemättä koko maailmalle, kääntämättä toista poskea. Molempia tarvitaan, sillä kaikki eivät halua huutaa kohtaloaan ilmoille palkeet haljeten.
Alkuperäinen:
Cover:
