Bowie-fani Jose Riikonen pyytää mitä nöyrimmin, ettei vanha kameleontti muuttuisi nostalgiakoneeksi. Samalla hän listaa neljä todistetta siitä, että rockin ikonilla on ollut tarjottavaa myös 1990- ja 2000-luvuilla.
Teksti: Jose Riikonen
Keskustelimme eräänä iltana kollegani kanssa, ja päätimme kirjoittaa sinusta jutun. Jutun pääkysymykseksi kiteytimme: ”Missä on David Bowie?”
Syynä oli huoli siitä, ettei sinusta ollut pitkään aikaan kuulunut mitään. Vuosien ja vuosien ajan minä ja kollegani olimme kuunnelleet musiikkiasi, lukeneet sinusta kertovia artikkeleja ja katselleet sinusta kertovia dokumentteja, mutta ne alkavat loppua kesken. Et nimittäin tunnu tekevän enää mitään muuta kuin uusintajulkaisuja.
Kuten monille muillekin, voidaan kai sanoa, että olet meille merkittävä ihminen.
Jutustamme ei tullut mitään, sillä olisimme joutuneet mitä todennäköisimmin rahoittamaan työmme omasta pussistamme ja julkaisemaan tuotoksemme jonkin sortin omakustanteena. Sillä sinunkin, David, pitää se myöntää: et ole ollut viime aikoina erityisen relevantti. Viimeisimmästä albumistasi on 10 vuotta. Tuskin massoja olisi kiinnostanut, mitä puuhailet nykyään.
Kuinka innostuimmekaan, kun ilmoitit 2013 8. päivän tammikuuta (siis syntymäpäivänäsi, täytit 66 vuotta), että aiot julkaista uutta musiikkia. Samassa rytäkässä julkaisit uuden kappaleen, Where Are We Now’n. Se on hyvä laulu, kiitos siitä.
Heräsi lisää keskustelua. Jotkut olivat hämmentyneitä siitä, että innostumme sinun tekemisistäsi tänä vuonna. Kuultiin kommentteja siitä, kuinka et ole ollut relevantti artisti peräti kolmeenkymmeneen vuoteen.
Tässä väitteessä on totuuden siemen, mutta täysin todenmukainen se ei ole. Siksi päätin kirjoittaa pienen jutun myöhempien aikojesi albumeista. Sellaisista, jotka tuotannostasi usein unohdetaan.
Myönnettäköön, David, että itsekin kipuilin tämän artikkelin kanssa. Enhän ole suurkuluttanut albumirepertuaaristasi sitä osaa, joka on julkaistu vuoden 1983 Let’s Dancen jälkeen. Jouduin kuuntelemaan uudelleen albumeitasi ja kertaamaan kirjallisuuttakin (David Buckley kirjoitti Strange Fascination -kirjassaan sinusta mainiosti), jotta mieleeni palautuisivat huippuhetkiesi jälkeiset tekoset.
Lopulta raakkasin kaikki 1980-luvun tuotoksesi listani ulkopuolelle. Uskallan sen sanoa, koska veikkaan, David, että olet kanssani samaa mieltä: Let’s Dancen jälkeiset albumisi samana vuosikymmenenä ovat melkoista sontaa (lukuun ottamatta upeaa yksittäistä Absolute Beginners -kappalettasi. Mistä sinä sen luovuutesi huonoimpina aikoina repäisit?).
Siirryin eteenpäin. Nämä alla ruotimani neljä albumiasi uudelleen kuunneltuani vakuutuin siitä, että olet toden totta ollut relevantti mies myös lähimenneisyydessä.
Toivottavasti maalisuussa julkaistava The Next Day -albumisi olisi ennen kaikkea kompromissiton.
Toivottavasti olet itsesi lisäksi kuunnellut hyviä yhteistyökumppaneita albumiasi tehdessäsi, sillä silloin olet aina ollut parhaimmillasi: ammentaessasi lähipiiristäsi kaiken ammattitaidon ja luovuuden ja kietoessasi sen oman visiosi mukaisesti.
Toivottavasti pystyt hiljentämään sinussa syvällä asuvan liiallisen laskelmoijan, sillä parhaimmillasi olet ollut silloin, kun mielesi on saanut lentää.
Ja ennen kaikkea, David, toivon seuraavaa. Älä koskaan tee sitä, mitä monet muut ikääntyneet raskaan sarjan artistit ovat tehneet – ryhdy jukeboksiksi. Pysy mieluummin vaikka varjoissa, mutta älä järjestä konsertteja, joissa hoilotat vain menneiden aikojen hittejäsi. Älä julkaise levyjä vain siksi, että sinun on päästävä taas uudelle kiertueelle.
Sanoivat, ettet ole kolmeenkymmeneen vuoteen ollut relevantti. Päinvastoin. Sinä olet ikäluokkasi ainoita, jotka ovat edelleen edes jollain tavalla taiteellisesti relevantteja.
Kiitos kaikesta, David, ja hyvää jatkoa.
Rakkaudella: Jose Riikonen
Neljä todistetta siitä, että David Bowiella on ollut myös myöhempinä vuosinaan tarjottavaa popmaailmalle:
Outside (1995): Korkealentoista taidetta
Bowie palasi yhteen Berliini-trilogian aikaisen tuottajansa Brian Enon kanssa ja ryhtyi töihin. Kuten nimi kertoo, Bowieta ja Enoa kiehtoi ulkopuolisuuden käsite ja etenkin niin sanottu ulkopuolisten taide. Tästä syystä Bowie ja Eno hakivat inspiraatiota erikoisista paikoista.
Bowie ja Eno vierailivat Wienin lähellä olevassa Gugginin mielisairaalassa, jossa asui ja työskenteli monia taiteilijoita. Bowieta kiehtoi, kuinka näillä taiteilijoilla ei ollut rajoja, joita monille taiteilijoille asetetaan esimerkiksi kaupallisten tai sosiaalisten paineiden muodossa.
Bowie uskoi, että näiden taiteilijoiden motivaatio kumpusi jostain aivan muualta kuin niin sanotun tervejärkisen, yhteiskunnan jäsenenä toimivien taiteilijoiden. Postmodernia angstia huokuvalta Outsidelta voi löytää myös viittauksia moderniin filosofiaan.
Syntyi levy, jolla Bowie haluaa olla poptähden sijaan taiteilija. Albumi meinaa pahimmillaan kompastua tekotaiteelliseksi hölmöilyksi (sanotukset ovat paikoin melkoista hölynpölyä), mutta avoimella asenteella, keskittyen ja ihmetellen, Outsidesta saa paljon irti. Se on modernia (tai postmodernia) musiikkitaidetta. Vuoden 1995 melodioihin ja perusasioihin palanneessa brittipophuumassa sen on täytynyt tuntua todella ulkopuoliselta.
Bowie, ikuinen ulkopuolinen, tuntuu totisesti hämyisen musiikin varjoissa olevan jossain tämän maailman tuolla puolella, enemmän kuin koskaan aiemmin.
Avainkappaleet:
The Motel
Heart’s Filthy Lesson
Outside
Earthling (1997): Viisikymppinen virkistyy diskoilemaan
Outsidea seurannutta Earthlingiä on kritisoitu laskelmoiduksi albumiksi. Pääosin tämä johtuu siitä, että albumilla kuullaan vaikutteita noihin aikoihin suositusta drum and bass -musiikista.
Kritiikkiä aiheutti myös uskottavuusongelma. Bowie oli 50-vuotias. Mitä kommentoitavaa hänellä olisi nuorten suosimaan musiikkityyliin? Miksi keski-ikäinen ukko halusi hiippailla nuorisodiskomaailmaan?
Myös albumin nimeä ja sen viittauksia Bowien aiempaan uraan kritisoitiin. Bowie ikään kuin alleviivaa avaruusmiesimagoaan albumin nimellä muistuttaakseen sen aikaisille kuuntelijoille, että ”Hei! Muistatteko minut! Olen merkittävä, koska olin aikoinaan merkittävä!”
Oliko albumi siis nolo paluu menneisyyteen vai hapuileva askel tulevaisuuteen?
Ei kumpaakaan, sillä Earthling on mainio albumi. Se hakee vaikutteita monista musiikkityyleistä. Laskelmoiduksi ja noloksi kritisoitu drum and bass -lainailu saa taiteellisesti pirteällä päällä olevan Bowien kynsissä hienoja sävyjä. Minkään tietyn musiikkityylin sijaan paras sana kuvaamaan levyä on ”energinen”.
Albumi sekoittaa Prodigyn häiritsevää, piristepäistä tempoilua vanhemman valtiomiehen tyylikkyyteen. Albumilla rinta rinnan kuullaan sekä Nine Inch Nailsin tapaista raakaa industrialrockia ja kokeellista poppia.
Earthling on pirteä ja itsevarma albumi, jolla 50-vuotias Bowie ei suinkaan yritä vaikuttaa nuoremmalta, vaan osoittaa, että ikä on pelkkä numero. Näin energistä, innovatiivista ja aikansa suosittuja tyylejä tyylikkäästi kommentoivaa musiikkia pystyy tekemään vain mieleltään nuori ihminen.
Avainkappaleet:
I’m Afraid of Americans
Seven Years in Tibet
Battle for Britian (the Letter)
Hours… (1999): Paluu perinteiseen popmusiikkiin
Kun Bowie-fani laittoi vuonna 1999 Hours-albumin soimaan, hän taisi olla ällikällä rusikoitu.
Vuosien kokeellisuuksien jälkeen avausraita Thursday’s Child on hyvin perinteistä popmusiikkia. Biisi kuulostaa siltä, kuin vanha ihminen olisi luovuttanut, ja hymyilisi edessä olevalle kuolemalle. Elämä on hoidettu, nyt on hyvä mennä.
Bowie ei siis suinkaan tehnyt jatkoa uudelle ”kokeellinen taiteilija” -suunnalleen, päinvastoin. Tietokonepeli Nomad Soulin ääniraidalle pitkälti päätynyt albumi on levollinen, hieman sisäänpäin kääntynyt ja tumma. Se on melodioiden juhlaa, jossa väsyneen kuuloinen (Bowien ääni on albumilla selkeästi vanhentunut) mies laulaa väsyneitä lauluja.
Ehkä Bowie halusi näyttää olevansa edelleen melodioiden mestari? Ehkä hän halusi todistaa pärjäävänsä edelleen perinteisen popmusiikin maailmassa? Tai ehkä hän ei enää jaksanut poukkoilla tyylikokeiluineen sinne tänne ja kyllästää ajatuksiaan aina vain uusilla vaikutteilla ja tyylikokeiluilla?
Samantekevää, sillä albumi on muutamaa hutia lukuun ottamatta täytetty hienoilla poplauluilla.
Hours olisi voinut olla hyvä lopetus ehkäpä kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimman poptähden uralle. Se katsoo menneisyyteen hymyillen ja hieman haikeasti, ja tervehtii tulevaisuutta rauhallisesti. Se on levollinen ja melankolisuudessaan lämminhenkinen. Se on Bowielle hyvin poikkeuksellista.
Avainkappaleet:
Thursday’s Child
Seven
Something in the Air
Heathen (2002): Tumma ja realistinen tilinpäätös
Heathen on niin tumma, että se imee kaiken valon itseensä. On väitetty, että 9/11-terroristi-iskut olisivat vaikuttaneet albumin lauluihin, mutta Bowie on kiistänyt tämän.
Ennemminkin albumi kuulostaa 55-vuotiaan miehen realistiselta tilitykseltä. Bowie ei ole luovuttanut, mutta hän on hyväksynyt oman kuolevaisuutensa ja vanhuutensa. Hänen Entertaiment Weekly -lehdelle antamansa haastattelukommentti kertoo kaiken oleellisen:
”Olen realisti. Tiettyyn ikään tullessasi sitä ei enää saa TV-aikaa. Nuorten on tapettava vanhat. Niin elämä toimii. Niin kulttuuri toimii.”
Tämä kommentti kaikuu halki Heathenin. Levyn kannessa Bowien on tasan tarkkaan ikäisensä näköinen puvussaan ja taakse kammatuissa hiuksissaan. Heathen ei ole lämmin kuten Hours, kokeellinen kuin Outside tai energinen kuin Earthling, mutta tummassa ja tyylikkäässä aikuispopissaan se on erittäin vavahduttava.
Heathen on itsensä hyväksyneen miehen albumi. Se ei kuitenkaan ruikuta, vaan toteaa asiat tyylikkäästi. Se on vanhuuden hyväksymisessään luonnollista jatkoa Hours-albumille sillä erotuksella, että Heathen on edellistäänkin komeampi levy.
Bowiella voi edelleen olla takataskussaan loistavia lauluja, mutta mitä suurimmalla todennäköisyydellä hän ei tule enää koskaan oleman samanlainen trendsetteri kuin nuorena. Niin elämä toimii, ja Heathen kertoo sen kauniisti ja koruttomasti.
Avainkappaleet
Slip Away
Slow Burn
Heathen (The Rays)