Tampere oli 1980-luvun alussa Suomen hardcorepunk-pääkaupunki. Kaupungissa vaikutti kolme kovaa bändiä, Kaaos, Riistetyt ja Bastards, joista viimeksi mainittu loi maineensa muun muassa synnyttämällä termin ”lukiopunk” ja tekemällä ensimmäisenä suomalaisena hardcore-bändinä ikinä Euroopan-kiertueen. Vuosina 1981–1983 toimineen Bastardsin ura oli lyhyt mutta kiihkeä, eikä bändi ole tehnyt vuoden 1983 jälkeen edes satunnaisia paluukeikkoja. Toukokuussa kuussa yhtyeeltä kuitenkin ilmestyi uusi ep 40 vuoden tauon jälkeen.
Soundin arkisto.
Vuonna 1980 kourallinen tamperelaisia teinipoikia löysi englantilaisen hardcorepunkbändin Dischargen. Se oli jotain ihan muuta kuin lässähtänyt punkrock, josta intoilivat 1980-luvun alussa enää pääasiassa vanhukset eli yli 20-vuotiaat.
Löytö oli mullistava, ja teki hardcoresukupolvelle saman kuin Ramonesin Suomen-konsertit punksukupolvelle toukokuussa 1977: miltei kaikki altistuneet perustivat bändin, tai vähintäänkin tuplasivat olemassaolevien yhtyeidensä tempon.
Hardcore sai aikaan muutakin eriskummallista. Se loi Suomi-brändin, joka kuulosti noviisin korvaan pelkältä kaoottiselta säröpuurolta, mutta alkoi kerätä ihailua Yhdysvaltoja, Brasiliaa ja Saksaa myöten.
Tilanne oli tavallaan ironinen: musiikkigenre, joka syntyi vastareaktiona kaupallistuneelle punkrockille ja uudelle aallolle, nousi hetkellisesti Suomen kansainvälisesti menestyneimmäksi musiikkityyliksi.
Suosion etulinjassa oli kolme tamperelaista yhtyettä: Kaaos, Riistetyt ja Bastards. Ne olivat näennäisesti samankaltaisia yhtyeitä, jotka jakoivat saman kaveripiirin ja soittivat ristiin toistensa kokoonpanoissa. Mutta ne olivat myös ratkaisevasti erilaisia ja jopa eripuraisia yhtyeitä, jotka jakautuivat kolmeen eri leiriin: oli Kaaoksen leiri, Riistettyjen leiri ja Bastardsin leiri.
Leirit eivät olleet samanvahvuisia: Bastards oli ulkopuolinen, joka ei koskaan päässyt tai oikeastaan edes pyrkinyt osaksi Tampereen hardcore-eliittiä. Miksi näin oli, ja mistä Bastardsissa oli lopulta kysymys?
Bastardsin kitaristi Risto ”Rike” Jokela, solisti Heikki ”Sid” Salminen ja basisti Jarmo ”Roitsu” Piekäinen tutustuivat toisiinsa 11-vuotiaina Tampereen Klassillisen oppikoulun ensimmäisellä luokalla.
Rike tuli keskiluokkaisesta taideharrastajaperheestä Tampereen keskustasta. Sid oli lähiölapsi, jonka vanhemmat työskentelivät Finlaysonin tehtaassa. Roitsu eleli yksinhuoltajaäitinsä ja kahden veljensä kanssa vastaperustetussa Hervannassa, joka oli vuokratasoltaan edullinen kerrostalolähiö Tampereen eteläosassa.
Kun punk tuli Suomeen Ramonesin ja Sex Pistolsin myötä vuonna 1976, se löysi tiensä myös Klassilliseen kouluun. Roitsu tussasi välittömästi valkoiseen paitaansa bändinnimiä, ja Sid kiinnitti nahkatakkiinsa rintanappeja. Ne olivat uhmakkaita valintoja 1970-luvun Suomessa, jossa erilaisesta ulkonäöstä joutui helposta kiusatuksi, hakatuksi tai vähintäänkin silmätikuksi.
”Kerran minut kuristettiin luokassa tajuttomaksi ennen oppitunnin alkua”, Roitsu muistelee. ”Kaulassani oli ketju, josta yksi luokkakaveri kiristi niin kauan, että henki lakkasi kulkemasta. Heräsin muutamia sekunteja myöhemmin lattialta, kun opettaja oli jo luokassa. Olisi ollut helppoa kammata tukka tai vaihtaa takki seuraavaksi päiväksi, mutta en vaihtanut.”
Roitsun uhmapäisyys oli osittain Hervannan ansiota. Sen pihoilla ja hiekkalaatikoilla hän tutustui jo varhaisteininä muihin samanikäisiin poikiin, joita punk ja sittemmin hardcore tulivat yhdistämään. Samassa naapurustossa varttuivat muiden muassa Laineen veljekset Raipe (Riistetyt) ja Timpa (Nuket, Hanoi Rocks), Roitsun pikkuveli Jypi (Kaaos, Kohu-63), Kalle Hyötynen (Kaaos, Nuket) ja Timo Lahti (tuleva Bastards-solisti). Parin korttelin päässä asui puolestaan muutaman vuoden vanhempi Arto ”Lättä” Hyytiäinen (Kohu-63), ja monia muita.
”Samoilla pihoilla varttui myös tulevia Tampereen skinejä. Olimme kavereita, ja taisin opettaa jonkun niistä polttamaan tupakkaakin. Mutta sitten jokin ulkopuolinen asia asetti meidät eri leiriin. Se tuntui todella tyhmältä”, Roitsu sanoo.
Skinheadit, joiden alakulttuuri perustui pitkälti väkivallalla uhitteluun, kävivät välillä myös Roitsun päälle. Syyksi riitti punkkarin univormu ja se, että sattui kävelemään treenikämpältä bussipysäkille väärällä hetkellä. Joskus tilanteista selvisi väistämällä, joskus kävi pahemmin.
”Yhden kerran ne koppasivat minut kiinni Hervannan talojen välistä, ja päästelivät tunnin ajan pyöräkellarissa turpaan. Kun veri ei meinannut lakata juoksemasta nenästäni, ne kaatoivat siihen vissyä. Ja sanoivat, että halusivat vaan testata, onko minusta tappelemaan.”
Bastardsin esiaste alkoi muotoutua kesällä 1979, kun Rike tutustui rippileirillä Matti ”Masa” Kärnään. Masa oli punkrockia ja kauhuelokuvia kuluttava teini, joka asusteli siivojana työskentelevän yksinhuoltajaäitinsä kanssa Pyynikintorilla.
”Kyllä me jo varmaan sen rippileirin aikana suunniteltiin jotain bändejä”, Masa muistelee. ”Sitten kun leiri loppui, tutustuin Riken kautta Hessuun (Sid).”
Kun kolme punkrockista kiinnostunutta 15-vuotiasta löi päänsä yhteen, tuloksena oli luonnollisestikin punkrockbändi. Nimekseen se sai ensin Kähy, sitten Häkäpistooli, sitten Häkäpistols ja lopulta Antikeho.
Antikeho teki yhden demon, muttei koskaan yhtäkään keikkaa. Oli vielä matkaa siihen, että bändi uskalsi edes ajatella ihmisten eteen nousemista.
Bastards sai alkunsa loppuvuodesta 1980, kun Rike, Masa ja Sid tajusivat, että jotain uutta ja ihmeellistä oli tapahtumassa.
Se jokin oli Dischargen toinen ep Fight Back, joka ilmestyi tamperelaisen Epe’s-levykaupan valikoimiin vain pari kuukautta Britannian-julkaisunsa jälkeen. Poko Rekordsin pomon Epe Heleniuksen pyörittämä Epe’s oli suosittu punkkarien hengailumesta, jossa myös tuleva Kaaos-solisti Jari ”Jakke” Hallikainen kävi säännöllisesti pläräämässä levyjä. Jakella oli tähän reilusti aikaa, sillä hän lopetti koulunkäynnin jo kahdeksannella luokalla.
”Kerran kun näin Epe’sissä Jaken, se löi mulle Fight Backin kouraan ja sanoi, että osta tuo, tykkäät. Minä ostin, ja tykkäsin”, Sid sanoo.
Discharge, jonka tyyli perustui suoraviivaisiin sirkkelikitarariffeihin, ilman melodioita huudettuihin lyhyisiin kappaleisiin ja pasifistis-anarkistisiin sanoituksiin, käytännössä hajotti Antikehon. Punkrockin soittaminen jäi kertaheitolla, ja Antikeho muutti nimensä Bastardsiksi. Masa siirtyi laulusta rumpuihin, Sidistä tuli laulaja-basisti ja Rike jatkoi kitaristina.
Jo samana päivänä bändi sävelsi ja sanoitti kymmenisen Bastards-kappaletta, joista ainakin Sotaa jäi elämään. Biisintekometodi muistutti tajunnanvirtatekniikkaa: Sid kirjoitti sanoja samaa tahtia kun Rike sävelsi.
Inspiraation vuolaudelle oli syynsä: Discharge muutti vertailukohtia. Enää ei tarvinnut olla soittotaidoiltaan samaa luokkaa kuin vaikkapa Sex Pistolsin Steve Jones tai Clashin Topper Headon. Vähempikin riitti, kunhan osasi tuottaa melua.
Muutamien treenien jälkeen Sid tajusi, että huutaminen ja basson soittaminen samanaikaisesti oli yllättävän hankala yhdistelmä. Oli etsittävä uusi basisti.
Sellainen löytyi lontoolaisen U.K. Subsin keikalta Tampereen VPK:n talolta 1. toukokuuta 1981. Vuosi oli erinomainen tamperelaisille punkin ja hardcoren ystäville: samana vuonna kaupungissa piipahtivat myös Dead Kennedys ja The Exploited, jotka soittivat tanssipaikka Hepokatissa nykyisen kaupunginkirjaston Metson vieressä.
U.K. Subsin keikalle saapuivat kaikki punkista vähääkään tajuavat, myös Riken ja Sidin vanha koulukaveri Roitsu. Kun Rike ja Sid pyysivät häntä Bastardsiin, Roitsu suostui, vaikka oli aiemmin soitellut vain vanhaa venäläistä kitaraa ja balalaikkaa, jossa kielet olivat metrin korkeudella. Bassoa hän ei omistanut.
”Muistaakseni sain sitten Hessulta punaisen basson, missä olivat vain puuosat ja kielet jäljellä. Mikit ja kaikki olivat lähteneet hevonkuuseen. Hessu sanoi, että harjoittele tuolla”, Roitsu sanoo.
Soitinten alkeellisuuteen nähden Bastards treenasi varsin hulppeissa puitteissa. Se sai Riken isän suhteilla treenikämpän vanhan jugend-talon kivikellarista Näsilinnankadulta, samasta talosta missä Jokelat asuivat. Treenikämppä ristittiin Huvikummuksi, ja Bastards alkoi harjoitella siellä 2–3 kertaa viikossa. Rajoitteita treenaamiselle asetti ainoastaan yläkerran vauvanvaateliike.
”Muistaakseni teimme vauvanvaateliikkeen kanssa sopimuksen, että emme soita arkisin ennen klo 17:ää, emmekä lauantaisin ennen klo 14:ää”, Sid muistelee.
Vauvanvaateshoppailijat eivät olleet ainoita, joita ydinkeskustan paraatipaikalla pyörivät punkkarit välillä häiritsivät. Kun Riistetyt treenasi muutama vuosi myöhemmin samassa treenikämpässä, talonmies tuli syyttämään heitä yön aikana kellarin betoniluiskalle ilmestyneestä ulosteläjästä. Kun bändi kiisti teon vetoamalla treenikämpällä olevaan vessaan, talonmies ilmaisi asenteensa punkkareita kohtaan kuolemattomalla one-linerilla:
”Kyllä minä punkkarin paskan tunnistan!”
Keväällä 1982 Bastards rohkaistui lähettämään treenikämpällä äänittämänsä kasettidemon helsinkiläisen Propaganda Recordsin Heikki Vileniukselle. Samannimistä zineä toimittava Vilenius oli perustanut pienlevy-yhtiönsä vuotta aiemmin, ja jo seuraavana vuonna yhtiö saavutti käytännössä monopoliaseman suomalaisen hardcorepunkin julkaisijana.
Vilenius piti demosta, ja kesäkuun 19. päivä hän lähetti Bastardsin Kangasalan Ruutanassa sijaitsevaan Pro-Studioon äänittämään ensimmäistä seiskatuumaista ep:tään Maailma palaa ja kuolee.
Studiossa ei kauaa vitkuteltu: Bastards äänitti seitsemässä tunnissa 19 kappaletta, joista kymmenen laitettiin ep:lle ja yhdeksän Propaganda Recordsin ensimmäiselle kokoelma-lp:lle Russia Bombs Finland. Kokoelman biiseistä neljä oli Antikehon materiaalia.
Nopea äänitysaikataulu oli osittain pakon sanelema, sillä Bastards maksoi studiokulunsa itse. Palkkioksi se sai sata ep:tä.
Maailma palaa ja kuolee on erinomainen hardcore-levytys, joka jatkoi rujoine soundeineen ja alle minuutin mittaisine biiseineen samoissa jalanjäljissä kuin Kaaoksen ja Riistettyjen esiasteen Cadgersin vajaa vuosi aiemmin ilmestynyt split-ep Kytät on natsisikoja / Kaaosta tää maa kaipaa.
Kaaoksesta ja Cadgersista poiketen Bastardsin kappaleet käsittelivät pääasiassa sotaa, mikä oli vuoden 1982 maailmantilanteessa yleinen huoli. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen kilpavarustelu kävi kuumana, ja ydinsodan uhka tuntui todelliselta.
Kylmän sodan tunnelma haluttiin ikuistaa myös ep:n kanteen. Niinpä Rike ja Sid hipsivät erään koulupäivän jälkeen saksien kanssa Tampereen pääkirjastoon, joka sijaitsi tuohon aikaan Keskustorin laidalla. He leikkelivät salaa kuvia historiankirjoista, ja tekivät niistä kollaasin, johon päätyivät ristillä roikkuva Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan, Ison-Britannian pääministeri Margaret Thatcher ja Iranin islamilaista vallankumousta johtanut ajatollah Khomeini.
Noin kuukausi ep:n äänitysten jälkeen Bastards soitti ensimmäisen keikkansa Lempäälän Puntala-rockissa. Ensimmäistä kertaa järjestetty Puntala-rock oli vuonna 1982 vielä pienimuotoinen kylätapahtuma, jossa soitti kourallinen pirkanmaalaisia punkbändejä. Bastardsin esiintyminen oli monelle yleisön jäsenelle ensikosketus hardcorepunkiin.
Sen huomasi. Kun Bastards nousi lavalle esittämään primitiivisen settinsä, kuulijoiden suu loksahti auki hämmennyksestä. Keikalta säilyneessä nauhoitteessa kuuluu, kuinka eräs yleisön jäsen päivittelee yhtyeen soittavan samaa biisiä yhä uudestaan ja uudestaan.
”Punkiin orientoituneen yleisön oli vaikea ymmärtää, minkä takia biisit saattoivat kuulostaa vähän samanlaisilta”, Sid naurahtaa.
Puntala-rockin keikka jäi Sidin ensimmäiseksi ja viimeiseksi esiintymiseksi Bastardsin laulajana. Keikan jälkeen hän lähti vanhempiensa kanssa mökille, ja kun hän palasi sieltä, hänelle ilmoitettiin, että bändissä laulaa nykyään Timo ”Lahti” Lahti.
Tapaus oli ensimmäinen osoitus siitä, että Rike suhtautui Bastardsin vakavammin kuin muut yhtyeen jäsenet.
”Kaikkien täytyisi muistaa, että punk on musiikkiakin, ei vain kohkausta ja melua”, hän sanoi Soundi-lehden haastattelussa vuonna 1983.
Rike, jolla oli vahvin visio Bastardsin musiikillisesta linjasta, oli tullut siihen johtopäätökseen, ettei Sidin omaleimainen laulutyyli sopinut yhtyeeseen. Roitsun Hervanta-kaveri Lahti, joka oli äännellyt rukouksen verran jo Bastardsin ep:llä ja Puntalan-keikalla, vaikutti enemmän Discharge-tyyliseltä laulajalta. Lisäksi hän näytti hardcore-uskottavalta niitteineen ja pystytukkineen.
”Ulkoiselta habitukseltaan Hessu oli ramo: siniset farkut ja nahkatakki. Minä ja Lahti oltiin enemmän katu-uskottavia – myös bändin ulkopuolella”, Roitsu sanoo.
Hän muistelee Riken järjestäneen treenit samaan aikaan kun Sid oli maalla. Laulajaksi pyydettiin tuolloin treenikämpällä notkunut Lahti.
”Treenien jälkeen Rike oli sitä mieltä, että Lahti on parempi laulaja, ja siinä vaiheessa oli aika heivata Heikki pois. Mielestäni se ei ollut oikein, mutta en ollut päätäntävaltainen tässä asiassa”, Roitsu sanoo.
Laulajanvaihdoksen jälkeen Rike ehdotti Sidille paikkaa Bastardsin toisena kitaristina. Se oli kaunis mutta kuolleena syntynyt idea: kun kaksi ei-niin-taitavaa kitaristia yritti soittaa keikalla supernopeaa hardcorea, lopputulos kuulosti melkoiselta puurolta.
Sid päätti lähteä Bastardsista. Siihen tarjoutui mahdollisuus marraskuussa 1982, kun Jouni ”Jone” Vaarala erosi Kaaoksesta.
”Silloin Jakke kysyi, että tuut sä meille. Minä menin, ja soitin lopulta Kaaoksessa kitaraa vuoden 1984 loppuun asti.”
Sidin mukaan potkuista ei jäänyt katkeraa oloa, vaikkei hän ratkaisusta pitänytkään.
”Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa: kitaristin paikka Kaaoksessa oli minulle askel eteenpäin. Tykkäsin kyllä paikastani Bastardsin keulassa, mutta ekan keikan jälkeen todellisuus valkeni: jouduin soittamaan keikan suht tukevassa humalassa, koska en uskaltanut mennä lavalle selvinpäin. En kokenut silloin, enkä edelleenkään, että olisin valovoimainen bändin keulakuva.”
Sidin myötä Bastards menetti tärkeimmän tekstittäjänsä. Lahti ei ollut kiinnostunut kirjoittamaan lyriikoita, mikä tarkoitti, että jatkossa Riken vastuu Bastardsin biisintekijänä kasvaisi entisestään.
”Totuuden nimissä minä ja Lahti emme edes tienneet, mistä Bastardsin biiseissä lauletaan”, Roitsu sanoo. ”Lahti joutui tietysti opettelemaan ne tekstit, mutta ei me koskaan puhuttu, mitä sanat tarkoittivat.”
Bastardsin tulevaisuuden kannalta tämä ei lupaillut hyvää. Riken visioissa bändin solistin piti olla omistautunut, koko bändiä kannatteleva voima, joka eläisi ja hengittäisi itse kirjoittamiaan tekstejä vähän samaan tapaan kuin Laman Epe Kronholm.
Lahden karisma oli erilaista: hän oli ujo ja herkkä poika, josta etenkin tytöt pitivät. Tämä avitti osaltaan sitä, että Bastardsin suosio alkoi kasvaa.
Vuosina 1982-1983 Bastards keikkaili satunnaisesti pääasiassa maakuntien ikärajattomissa keikkapaikoissa ja työväentaloilla. Kun lauma epämääräisiä punkkareita rantautui pikkukaupunkien kaduille, vastaanotto ei aina ollut paras mahdollinen.
”Muistan yhden tapauksen, kun tultiin Orivedelle junalla”, Masa sanoo. ”Meitä oli ehkä kymmenkunta tyyppiä, ja ajateltiin, että käydään asemaravintolassa yksillä ennen keikkaa. Kun päästiin ovelle, portsari oli heti vastassa. Se sanoi, että tänään meillä on harvinaisen korkea ikäraja, 24, näyttäkää paperit.”
Myös junien konduktöörit suhtautuivat välillä punkkareihin penseästi. Kun Bastards matkusti vuonna 1982 Naantaliin yhteiskeikalle Kaaoksen kanssa, heidät sijoitettiin istumaan eläinvaunun lattialle – näyttihän osa porukasta vanhan vitsin mukaan kuin eläintarhasta karanneilta.
Kotikaupungissaan Tampereella Bastards soitti vain kerran koko uransa aikana. Kaupungissa ei ollut paikkoja, joihin noin 20–50 hengen yleisöjä vetävä rujo hardcorebändi olisi kelpuutettu. Päästäkseen rock-klubille olisi pitänyt lähteä Helsingin Tavastialle, mutta Tavastiakin oli vielä 1980-luvun alussa paikka, jonne punkbändeillä ei ollut asiaa.
Ajan hengestä kertoo paljon se, että helsinkiläinen Lama teki vuonna 1982 Tavastialle omistetun kappaleen, jossa se kutsui klubia natsipaikaksi:
”Sisäänpääsy on kuin lääkärintarkastus / Sun on paras olla hymyilemättä / Muuten ne väittää et sä oot kännissä / Jos sä oot joku vitun punkki älä yritäkään / sillä mursu ei suvaitse sua pätkääkään / Me ollaan pannassa Tavalla / mut vitut me haluta soittaakaan missään vitun natsipaikoissa”.
Yksi harvoista paikoista, joihin hardcoreväki oli tervetullutta, oli Helsingin Ruoholahdessa sijainnut Lepakko. Joulukuun 3. päivä 1982 Propaganda Records järjesti paikassa ensimmäisen suuren hardcorepunk-tapahtuman, jossa esiintyivät muiden muassa Tampereen kolmikko Bastards, Kaaos ja Riistetyt, porilainen Appendix, vilppulalainen Rattus, vantaalainen Kansan Uutiset, mäntyharjulainen Nukketeatteri ja helsinkiläinen Sekunda.
Kommunistinen sanomalehti Kansan Uutiset teki tapahtumasta parin aukeaman reportaasin, jossa se kuvaili värikkäästi uutta hardcore-alakulttuuria ja sen edustajia:
”– – Ja sisällä on niitä kamalia, pelottavia punkkareita yllään mustaa nahkaa, peukalonpäänkokoisilla niiteillä lohikäärmeennahaksi panssaroitua, kapeita housuja, riekaleisia, ehjiä, täyteen kirjailtuja, kolhonkokoisia maihinnousukenkiä, kettinkejä ja hakaneuloja.
”– – Pienessä konserttisalissa humisee yhteinen hurmos. Laulaja karjuu kurkku suorana mikrofoniin ja bändi yrittää möykätä hänet kuulumattomiin. Yleisö töytäilee lavan reunustalla ja pari yrmyä teettelevää nuorta miestä marssii ramppia ees taas kiukkuisen näköisenä ja tönii katsojia olkapäistä. Bändi sylkee yleisöä ja yleisö sylkee bändiä, mutta se ei näytä huolestuttavan ketään.”
Propagandan Lepakon-keikka oli osoitus siitä, että hardcorepunk oli kasvanut omaksi ilmiökseen ja levinnyt ympäri Suomea.
Zinekulttuurin, kirjeenvaihdon ja kasettitreidauksen ansiosta suomibändien maine alkoi pian levitä myös ulkomaille. Muiden muassa arvostetut yhdysvaltalaiset punkzinet, Maximumrocknroll ja Flipside, julkaisivat omat Suomi-teemanumeronsa ja suitsuttivat suomihardcorea arvosteluissaan. Se näkyi kysynnässä: suuri osa Propaganda Recordsin levyistä myytiin 1980-luvulla ulkomaille.
Vastatakseen kasvaneisiin odotuksiin Bastards suuntasi jälleen studioon. Jo ennen Lepakon-keikkaa se oli käväissyt Popeda-kitaristi Costello Hautamäen JeeJee-studiossa äänittämässä pienenä kasettipainoksena julkaistun Harhaa-nauhan. Yhtye ei kuitenkaan ollut tyytyväinen kasettiin, ja alkoi suunnitella ensimmäistä virallista pitkäsoittoaan.
Järjetön maailma -lp tehtiin keväällä 1983 Tampereen JJ-studiolla. Tuottajaksi tuli Costello Hautamäki ja äänittäjäksi proge/blues-mies Heikki Silvennoinen. Erotuksena aikaisempiin Bastards-levyihin Järjetöntä maailmaa tehtiin peräti 40 tunnin ajan. Sinä aikana yhtye sai nauhalle 24 biisiä, joista 19 julkaistiin lp:llä ja kaksi Propagandan myöhemmillä kokoelmalevyillä.
Lisääntynyt studioaika kuuluu lopputuloksessa: Järjettömän maailman soundit ovat hardcore-levyksi poikkeuksellisen kirkkaat ja biisirakenteet aiempaa monimutkaisempia. Toisten mielestä tämä oli hyvä ja toisten mielestä huono asia. Muiden muassa Soundi ja Suosikki ylistivät levyä yhdeksi Suomen parhaista hardcore-levyistä. Rumbassa taas arveltiin enteellisesti, oliko Bastardsista tulossa jo vähän liiankin rock.
Muuttuneelle tyylille oli syynsä. Ensimmäisen ep:n jälkeen Bastards ei enää tehnyt biisejä yhdessä, vaan käytännössä koko Järjetön maailma -levy on muutamaa sanoitusta lukuun ottamatta Rike Jokelan säveltämä, sanoittama ja sovittama.
Asetelma aiheutti toisinaan närää bändin sisällä. Rikeä ärsytti, etteivät muut jakaneet vastuuta biisinteossa tai muissakaan asioissa. Osa bändiläisistä taas ajatteli, että Rike ohjaili Bastardsia jo vähän liikaakin.
Toisaalta juuri Rike oli se ihminen, joka sai asioita tapahtumaan. Ilman häntä Bastardsia ei olisi ollut olemassa.
Vuoden 1983 kuluessa Bastardsin tekemisen meininki oli sen verran kiihkeä, että se pistäytyi studioon vielä toisenkin kerran. Nyt vuorossa oli englanninkielinen, Euroopan ja Yhdysvaltojen markkinoita varten tehty Siberian Hardcore, joka sisälsi osittain samoja biisejä kuin Järjetön maailma, mutta uusina sovituksina.
Levyn julkaisi punklafkana aloittanut mutta 1980-luvun puolivälissä monien punkkarien yllätykseksi äärioikealle kallistunut saksalainen Rock-O-Rama. Sen painosmäärät olivat tuohon aikaan suuria, 5000–10 000 kappaleen luokkaa. Bastards ei kuitenkaan koskaan saanut Siberian Hardcoresta penniäkään.
Vuoteen 1983 mennessä oli tullut selväksi, että Tampere oli suomalaisen hardcorepunkin pääkaupunki. Helsingissä ei ollut vastaavaa skeneä, eikä oikeastaan bändejäkään. Toki kaupungissa vaikutti Lama, mutta se kuului punkin ensimmäiseen aaltoon, eikä sen kohdalla päästy ikinä yksimielisyyteen, oliko bändi punkia vai hardcorea.
Laman jäsenillä oli Helsingissä aivan oma piirinsä, johon kuului muun muassa niin sanottuja apuri-punkkareita. Paikallisen raikulipojan Esa Apurin mukaan nimetyssä ikuisen vapun porukassa hengasi esimerkiksi Unicef-yhtyeen jäseniä, jotka olivat kuuluisia provokatiivisesta käytöksestään.
”Ne olivat vähän pelottaviakin tyyppejä, joista nuori tamperelaispoika pysyi mielellään kauempana”, Sid hymähtää.
Tampereen hardcore-väellä oli omat, erilaiset piirinsä. Ne jakautuivat käytännössä sen mukaan, kuuluiko Kaaoksen, Riistettyjen vai Bastardsin lähipiiriin. Tilanne oli vähän samanlainen kuin jääkiekon SM-liigassa 1970-luvulla: oli päätettävä, kannattiko Ilvestä, Tapparaa vai KooVeetä. Lopulta kaupunkiin mahtui vain kaksi mestaria: KooVee tippui 1980-luvulla divisioonasarjaan.
Bastardsin sulkeminen Kaaoksen ja Riistettyjen piirin ulkopuolella alkoi pikkuhiljaa pienlehtien sivuilta, jossa bändit ryhtyivät naljailemaan toisilleen. Tilanne kärjistyi Bastardsin ja Kaaoksen yhteiskeikalla Naantalissa 1982.
”Kaaos soitti ennen Bastardsia, ja vei sen jälkeen mukanaan puolet yleisöstä metsään dokaamaan. Ne selkeästi veivät yleisön Bastardsilta, vaikka kaiken järjen mukaan niiden olisi pitänyt toimia juuri päinvastoin”, Sid muistelee.
Miksi näin tapahtui? Ja miten oli edes mahdollista, että niinkin pieni ja keskenään samanhenkinen porukka, jossa melkein kaikki soittivat jossain vaiheessa toistensa kanssa, onnistui ajautumaan napit vastakkain?
Syitä on useita. Ensinnäkin 1980-luvun alun hardcore-pioneerit olivat hyvin nuoria. Alle 20-vuotiaana ihmisen maailmankuva on usein mustavalkoinen – etenkin kun on kyse ekslusiivisesta alakulttuurista, jota hardcore tuolloin oli.
Toisekseen Kaaoksella, Riistetyillä ja Bastardsilla oli jokaisella omat tyylinsä ja omat vahvat johtajansa, jotka eivät antaneet periksi asioissa.
Bastards ei ollut, eikä halunnutkaan olla, tyylipuhdas hardcorebändi, eikä sen pomo Rike koskaan ollut pesunkestävä punkkari. Yhtye teki muita bändejä monimutkaisempia, jopa rockimpia kappaleita, ja sen sanoituksissa vastustettiin sotaa ja uskontoa erotuksena Kaaoksen ja Riistettyjen henkilökohtaisempiin teksteihin, joissa muun muassa juostiin pakoon poliiseja.
Riistetyt oli Bastardsia suoraviivaisempi Dischargen perinteenjatkaja, jolla oli eksentrinen mutta hardcore-solistina erinomainen keulakuva Lasse ”Lateri” Aaltonen. Osa yhtyeen jäsenistä lipsahti 1980-luvun puolivälissä sifonkirockin maailmaan, mutta ennen sitä Riistetyt sementoi asemansa Tampereen kovimpien hardcorebändien joukossa tekemällä levyt Laki ja järjestys (1982) ja Skitsofrenia (1983).
Kaaoksen soundiin vaikuttivat Dischargen lisäksi etenkin Bristolin alueen anarkistiset bändit Disorder, Chaos UK ja Amebix. Tyyliin kuului, että äänensärkijä käännettiin yhdelletoista ja päälle puettiin maalilla tuhrittu niittirotsi, hihamerkeillä parsitut housut ja jämerät saappaat.
Kaaoksen ylin auktoriteetti ja ainut pysyvä jäsen oli solisti Jakke Hallikainen. Tietyllä tapaa hän oli Tampereen hardcore-skenen edelläkävijä, joka kertoi jo 16-vuotiaana muille, mitä bändejä kuunnella tai vältellä. Jakella oli paljon tietoutta etenkin Englannin bändeistä, sillä hän teki useampaa pienlehteä ja sai sitä kautta promolevyjä englantilaisilta pienlevy-yhtiöiltä.
Jaken asema skenessä näkyi myös kirjepostin määrässä: hän sai niin paljon yhteydenottoja muilta punkkareilta, että joutui välillä jakamaan kirjeitä bändikavereilleen, koska ei jaksannut vastata itse kaikkiin.
Kaaoksen ehkä leimallisin ominaispiirre Bastardsiin ja Riistettyihin nähden oli se, alkoholi hallitsi yhtyeen tekemistä. Mutta yhtä lailla viinanhuuruisuus määritteli koko Tampere-82-skeneä. Samaan aikaan kun Yhdysvaltojen punkkarit piirtelivät Minor Threatin jalanjäljissä X-kirjaimia kämmenselkiinsä, Tampereen hardcore-bändit läträsivät 20-prosenttisella Sorbuksella, kiljulla ja kaljalla. Päihteettömyyttä korostava straight edge -liike rantautui Suomen punkpiireihin marginaaliliikkeenä vasta 1990-luvun alussa.
Riken suhtautuminen Bastardsiin oli sen verran omistautunutta, että hän soitti jokaisen keikan selvinpäin. Välillä hän yritti suitsia myös bändikavereidensa juomista, mikä ärsytti Roitsua ja Lahtea.
”Minä ja Lahti taisimme olla bändin kovimmat juomamiehet”, Roitsu sanoo. ”Se ei varmaankaan tuntunut kivalta Rikestä, joka oli tosissaan. Mutta ei me jaksettu välittää: olimme bändissä vain pitämässä hauskaa.”
Aina juominen ei kuitenkaan ollut vain hauskanpitoa. Etenkin Lahti oli niin ujo, että tarvitsi ryypyn jos toisenkin vain noustakseen lavalle.
Tämä oli osittain enteellistä: kavereiden edessä soittamisen olisi pitänyt olla helppoa, mutta Tampereen hardcore-skenessä ei koskaan tiennyt, saiko osakseen tukea vai vittuilua.
Vittuiluun vaikutti useampikin seikka. Yksi niistä oli se, että enemmistö Bastardsin jäsenistä kävi lukion. Tämä oli silloisissa nuorisopunkpiireissä erityisen tuomittava ja petturimainen teko.
”Riistettyjen Lateri ihmettelee, miten ylioppilaat voivat olla punkkeja. Kyllä me olemme punkkeja, jos punk on sitä miten me sen käsitämme. Jos punkit huutavat vain ’poliisit vittuun’ ja hajottavat paikkoja, emme edes halua olla punkkeja”, Rike ja Masa sanoivat Soundin haastattelussa 1983.
Ammattikoulun autonasentajalinjan valinnut Roitsu sanoo, ettei aina itsekään tajunnut lukiopunkkareiden järjenjuoksua.
”En aina ymmärtänyt niitä Riken filosofioita. Kun oli joku haastattelu tulossa, se sanoi, että kerrotaan meidän olevan poliittinen mutta ei puoluepoliittinen bändi. Joissakin asioissa se vähän leijui tai oli fiksumpi kuin minä ja Lahti osattiin olla. Ei me oltu julistamassa mitään sanomaa.”
Lukiopunkkari-vittuilu liittyi laajempaan kysymykseen sosioekonomisesta taustasta. Kaaoksen ja Riistettyjen näkökulmasta Bastardsissa soitti liian hyvistä oloista tulevaa porukkaa. Erityisesti Riken keskiluokkainen tausta herätti ärtymystä.
”Jokela ei ollut koskaan punkki, vaan yläluokan pelkuri ja bisnemies. Se oli vittumaisin rikkaitten kakara mitä olla voi”, Kaaoksen Jakke tylytti Mika Saastamoisen Parasta lapsille -punkhistoriikissa (2007).
Bensaa vastakkainasettelun liekkeihin antoi sekin, etteivät kaikki Bastardsin jäsenet näyttäneet punkkareilta englantilaiseen tyyliin. Hardcore-univormun valitseminen oli vielä 1980-luvulla eräänlainen tulikoe, jossa pukeutuja asetti itsensä alttiiksi häirinnälle.
”Nykyään ulkonäöllä ei pysty hämmästyttämään ketään. Mutta silloin hardcore oli uusi movement, ja poliisi saattoi ottaa maijan kyytiin vaan sen perusteella, jos ulkonäkö ei miellyttänyt. Saattoi joutua yöksi putkaan, vaikka oli selvinpäin. Ja nakkikioskilla ihan tavalliset duunarit tulivat soittamaan poskea”, Masa kertoo.
Masa ei koskaan pukenut ylleen hardcore-univormua, kuten ei Rikekään. Rikeä pukukoodit ärsyttivät jopa siinä määrin, että hän kirjoitti aiheesta Pelle-nimisen kappaleen vuonna 1983:
”Nahkarotsissa ainakin viissaataa niittiä / Bändilista selässä on taas vaihtunut / Hei et sä oo kuullut et niitit ei enää oo muodissa? / Ja sä tuut selittään mulle miltä punkin pitää näyttää / Et sä tosiaan helyjes seasta huomaa mikä vitun pelle sä oot”
Roitsu arvelee, että Tampereen-bändien keskinäisten ristiriitojen suurin syy oli lopulta vastavoiman puuttuminen.
”Helsingissä ei ollut vastaavaa bändiryhmittymää kuin Tampereella. Eikä Oulussa, Jyväskylässä, Kuopiossa eikä Turussa. Niissä oli ehkä yksi bändi. Jos on neljä ihmistä, ne voivat tulla jotenkin toimeen keskenään. Mutta jos on kahdeksan ihmistä, ruvetaan jo leiriytymään.”
Roitsu antaa esimerkin: mikäli 1980-luvun alun Suomessa olisi ollut helsinkiläisiä ja turkulaisia hc-bändejä, ja ne olisivat soittaneet keikan tamperelaisten hc-bändien kanssa, tamperelaiset olisivat yhdistyneet, koska heillä olisi ollut vastassaan eri skeneä edustavat helsinkiläiset ja turkulaiset.
”Meiltä puuttui 1980-luvun alun Tampereella se vastavoima, joka olisi yhdistänyt meidät.”
Syksyllä 1983 Bastards oli tilanteessa, jossa se sai fanipostia eri puolilta maailmaa, mutta ei päässyt Suomessa keikalle edes kotikaupunkiinsa Tampereelle.
Yhtye päätti tehdä jotain, mitä yksikään suomalainen hardcore-bändi ei ollut aikaisemmin tehnyt: se järjesti itselleen Propaganda Recordsin Heikki Vileniuksen avustuksella noin kymmenen keikan Euroopan-kiertueen Italiaan, Saksaan ja Tanskaan.
Sen suuremmin kiertuetta ei järjestelty saati järkeilty, ja lokakuussa Bastards lähti interrail-kortit takataskussaan ja soittimet kainalossaan kohti Milanoa. Aluksi tunnelma oli riehakas: bändi osti Tanskan ja Saksan väliseltä lautalta reippaasti viinaa, ja soitteli sen voimalla junassa italialaista partisaanilaulua Bella Ciao.
Ongelmat alkoivat, kun bändi pääsi Milanoon. Siellä Roitsu tajusi kadottaneensa interrail-korttinsa.
”Sehän aiheutti sitten sen, että matkakassani kosahti samantien. Piti alkaa kerjätä rahaa ja matkustaa pummilla. Muistaakseni soitettiin jotain ekstra-keikkojakin, että saatiin vähän ekstra-fyrkkaa”, Roitsu sanoo.
Hän ei ollut bändin ainut tyhjätasku. Lahti oli käytännössä varaton jo Bastardsin noustessa Tampereen-junaan.
”Elettiin sitten sen mukaisesti, eli kädestä suuhun. Kiitos paikallisille kestityksistä, että pysyimme kiinni ruoan ja kaljan syrjässä”, Roitsu sanoo.
Rahaongelmista huolimatta Bastardsilla pyyhki Italiassa hyvin. Aamulehdelle antamassaan haastattelussa 1983 Rike kiitteli erityisesti sitä, että italialainen yleisö oli paljon avoimempaa ja riehakkaampaa kuin suomalainen. Lisäksi punkkarit olivat vanhempia, yli kaksikymppisiä, ja olipa joukossa jopa 30–40-vuotiaita ihmisiä! Monet heistä olivat selvinpäin.
”Suomalaisethan vastaavassa tilanteessa ryömisivät kännissä. Esimerkiksi Milanon keikalla oli niin mahtava tunnelma, ettemme ole nähneet yhdenkään ulkomaisen bändin keikalla täällä samaa vauhtia. Yksikin kundi nousi lavalle ja sukelsi yleisön joukkoon – ihan oikeissa sukellusvehkeissä”, Rike kertoi Aamulehdelle, joka luonnollisestikin kiinnostui kotikaupunkinsa pojista heti, kun he pääsivät keikalle ulkomaille.
Milanon, Bolognan, Carpin ja Piacenzan vallatuissa taloissa soitettujen keikkojen jälkeen Bastardsin matka jatkui Berliiniin. Siellä yhtye soitti isossa fasisminvastaisessa konsertissa, joka oli varjotapahtuma kaupungissa samaan aikaan pelattavalle Länsi-Saksan ja Turkin väliselle jalkapallo-ottelulle. Konsertti oli Kreuzbergissa, jossa asui erityisesti punkkareita ja turkkilaisia maahanmuuttajia. Nämä arvelivat, että uusnatsit tulisivat pelin jälkeen riehumaan alueelle, ja myös poliisi varustautui yhteenottoihin.
”Matkalla Kreuzbergiin panssaroitu poliisiauto pysäytti meidät kadulla ja halusi katsoa basso- ja kitaralaukkuihimme. Ne taisivat olla pikkuisen pettyneitä, kun niissä olikin vaan soittimet”, Masa muistelee.
Yhteenottoa ei lopulta tullut, tai ainakaan Bastards ei jäänyt seuraamaan sitä, sillä sen piti jatkaa matkaa seuraavalle keikkapaikalle. Yhtyeellä oli lisäksi tärkeämpää tekemistä: oli se aika kuukaudesta, kun työttömyyskorvaukset napsahtivat tilille, ja nyt rahalle oli todellakin käyttöä! Oli vain yksi ongelma: miten työttömyyskorvaukset saataisiin Suomesta Saksaan?
Erinäisten vaiheiden jälkeen Bastards sai säädettyä järjestelyn, jonka seurauksena rahat lähetettiin Suomesta Hampurin aseman poste restanteen. Yhtye kuitenkin saapui Hampuriin liian myöhään: kun se yritti penätä rahojaan, se sai kuulla, että rahakuori oli jo palautettu takaisin Suomeen.
”Silloin meillä oli jo kiire Tanskaan, joten ei siinä sitten muu auttanut kuin jatkaa rahan pummaamista. Ja lopettaa syöminen. Oltiin Lahden kanssa useampi päivä syömättä. Masa, joka on hyvä ihminen, osti välillä kaupasta vähän isomman annoksen ja tarjosi vuoron perään minulle ja vuoron perään Timpalle”, Roitsu sanoo.
Tässä kohtaa Bastardsin rivit alkoivat rakoilla. Osalla yhtyeen jäsenistä oli jo ennestään henkilökemiaongelmia, eikä niitä helpottanut se, että nelikko vietti kokonaisen kuukauden toistensa seurassa pienessä tilassa, yöjunissa nukkuen ja rahavaikeuksista kärsien.
Yhtye päätti perua viimeisen keikkansa Madridissa. Se olikin järkevä veto, sillä kiertue oli suunniteltu vähintäänkin erikoisesti: Tanskasta olisi pitänyt lähteä Espanjaan, vaikka yhtye oli vain pari viikkoa aiemmin ollut keikoilla Pohjois-Italiassa.
Bastards palasi Suomeen. Pian sen jälkeen Roitsu jätti yhtyeen.
Päätös ei ollut täysin spontaani: Roitsu oli sopinut jo ennen kiertuetta, että myisi bassonsa kaverilleen Kalle Hyötyselle heti, kun palaisi Suomeen.
Roitsu suostui kuitenkin soittamaan vielä yhden keikan Bastardissa. Se oli bändin ensimmäinen ja viimeinen esiintyminen Tampereella, Yo-talolla. Keikka meni hyvin, sillä Euroopan-kiertueen jäljiltä Bastards oli kovemmassa iskussa kuin koskaan aiemmin. Silti yhtyeen lopettaminen alkoi tuntua kaikista järkevältä päätökseltä.
”Ainut asia, mikä olisi voinut muuttaa kaiken, olisi ollut, jos me oltaisiin päästy Englantiin kiertueelle”, Masa sanoo.
Bastardsille oli sovittu 17 keikan Englannin-kiertue Sceptics-yhtyeen lämmittelijänä tammikuulle 1984. Pääbändistä johtuvista syistä kiertue kuitenkin peruuntui.
”Olimme aika innoissamme siitä kiertueesta. Jos se olisi toteutunut, kuka tietää, mitä olisi tapahtunut. Mutta kun kiertue peruuntui, tuli fiilis, että eiköhän tämä ollut tässä. Ei ollut enää motivaatiota jatkaa”, Masa sanoo.
Bastards soitti viimeisen keikkansa Rovaniemellä joulukuun 6. päivä 1983. Keikka oli tavallaan paluu lähtöruutuun, sillä korvaavaksi basistiksi lavalle tuli Bastardsin alkuperäinen solisti Sid.
Samanaikaisesti keikka oli uuden alku: illan aikana esiintyivät Bastardsin lisäksi Kaaos ja Riistetyt, ja vieläpä niin, että molemmissa bändeissä soitti jäseniä Bastardsista.
Sid oli jo tuttu mies sekä Kaaoksesta että Bastardsista. Mutta nyt myös Rike teki uuden peliliikkeen: hänet nähtiin lavalla Riistettyjen riveissä. Pesti oli avautunut, kun Riistettyjen kitaristi Kari ”Perry” Vilenius lähti armeijaan.
Riken siirtyminen Bastardsista Riistettyihin oli lopullinen naula Bastardsin arkkuun. Myöhemmin samana vuonna yhtye hajosi.
Bastardsin jälkeen Rike Jokela soitti parin vuoden ajan Riistetyissä. Hän teki bändin kanssa Raiskattu tulevaisuus -levyn (1984), jota solisti Lateri on kuvaillut pikemminkin Bastardsilta kuin Riistetyiltä kuulostavaksi levyksi.
1980-luvun kuluessa Riistetyt muuttui erinäisten vaiheiden seurauksena Pyhiksi Nukeiksi ja myöhemmin Nuket-yhtyeeksi. Niiden perustana oli Laterin ja Juha ”Nappi” Nabbin perustama, Killing Jokesta ja The Lords of The New Churchista vaikutteita ottanut Holy Dolls -yhtye. Bändien uravaiheet ja henkilökemiat olivat riemastuttavan sekavia, ja esimerkiksi Nappi totesi myöhemmin Mika Saastamoisen Parasta lapsille -kirjassa, ettei aina edes tiennyt, missä yhtyeessä kulloinkin soitti.
Pyhien Nukkejen ja Nukkejen kanssa Rike sai toteuttaa muutaman vuoden ajan haavettaan täysipäiväisestä rockmuusikkoudesta. Mutta sitten tie nousi pystyyn: päästäkseen seuraavalle tasolle Pyhien Nukkejen ja Nukkejen olisi pitänyt saada hitti, jolla ne olisivat pistäneet kampoihin aikalaiskilpailijoilleen Dingolle ja Yölle. Se oli melkoinen haaste, sillä porilaisbändit olivat niin biisimateriaaliltaan kuin suosioltaan aivan omassa sarjassaan.
Rike päätti luopua bänditouhuista. Hän hakeutui valosuunnittelijaksi tanssiteatteri Mobitaan Tampereelle, kunnes muutti Helsinkiin ja alkoi opiskella tv-töitä ja elokuvausta. Nykyään hän on elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja, joka on ollut tekemässä esimerkiksi tv-sarjoja Karppi, Pulkkinen ja Itse valtiaat, ja elokuvia Juoppohullun päiväkirja ja Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu.
Masa Kärnä ja Sid Salminen perustivat Bastardsin loppuaikoina Protesti-nimisen duon, joka teki yhden ep:n.
”Se oli sellaista melua ja möykkää, johon ei liittynyt sen suurempia suunnitelmia. Oltiin vaan oltu Hessun kanssa molemmat bändeissä, joissa oli tietty liideri, joka teki kaikki biisit. Haluttiin tehdä vähän erilainen juttu”, Masa sanoo.
Vuonna 1984 Masa liittyi basistiksi Skitzo-nimiseen bändiin, jonka muita jäseniä olivat muiden muassa hiljattain hajonneen Tampere SS:n Miki Vuolle ja Make Saari. Bändi ei koskaan keikkaillut, mutta teki yhden ep:n, jonka Fight Records julkaisi postuumisti vuonna 2000.
Skitzon kuihduttua kasaan Masa perusti Jakke Hallikaisen ja Juha Nabbin kanssa post-punkahtavan Kuolleet Kukat -yhtyeen. Hän ehti olla mukana bändin ensimmäisellä demolla ja ensimmäisellä keikalla Vaasassa, kunnes lähti armeijaan.
Masan musiikillinen ura loppui tähän. Armeijasta palattuaan hän perusti Aseman Antikva -nimisen levykaupan, joka muutti 1990-luvulla nimensä Swamp Musiciksi ja on yksi harvoja Tampereella yhä toimivista levykaupoista.
Sid soitti Kaaoksessa vuoden 1984 loppuun saakka. Sen jälkeen hän kävi armeijan ja opiskeli itsensä insinööriksi. Nykyään hän tekee atk-insinöörin hommia Alma Mediassa Finlaysonilla. Myös bändihommat ovat jatkuneet.
”Soittohommani ovat nykyään harrastesoittelua, mutta koko ajan olen soittanut jossain. 1990-luvulla tutustuin korkeakoululla itseäni 10 vuotta nuorempiin tyyppeihin, joiden kanssa ajauduin bändiin nimeltä Hoover Dam. Sen hajottua perustettiin osittain samojen jätkien kanssa Hallava, joka on toiminut vuodesta 2001”, Sid kertoo.
Roitsu Piekäinen ei enää Bastardsin jälkeen tarttunut bassoon. Yhtyeen palattua Euroopan-kiertueelta hän meni töihin autojen varaosaliikkeeseen, ja on tehnyt vastaavanlaisia hommia siitä lähtien. Nykyään hän asuu Hyvinkäällä ja työskentelee autokorjaamotöissä pääkaupunkiseudulla.
Timo Lahden bändiura jatkui Bastardsin jälkeen sekalaisissa autotallibändeissä, kuten CNT:ssä ja Capital Crimessa. 1990-luvun lopulla hän siirtyi soittamaan bassoa Kohu-63:seen.
Bastardsin jäsenet eivät ole juurikaan nähneet toisiaan bändin hajoamisen jälkeen. Hiljattain Rike, Sid ja Masa kerääntyivät kuitenkin pitkästä aikaa yhteen äänittämään uutta musiikkia. Tuloksena syntyi kolmen biisin ep, jonka Propaganda Records julkaisi toukokuussa 2022.
Maailmantilanne ei ole tässä välissä paljoakaan muuttunut. Kun Bastards teki ensimmäistä ep:tään vuonna 1982, koko maailma pelkäsi Neuvostoliiton ja USA:n välistä konfliktia. Kun yhtye teki uusinta ep:tään, Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.