Parvekkeelta parketille, pää edellä – Massive Attackin mestariteos Mezzanine 20 vuotta

"Yhdessä vajaa vuosi aikaisemmin ilmestyneen OK Computerin kanssa Mezzanine esittelee ihmiskunnan välitilassa, hetkeä ennen kuin tietotekniikka mullistaa arkemme lopullisesti", kirjoittaa Samuli Knuuti 20 vuotta täyttäneestä Massive Attackin albumista.

Massive Attackin kolmas ja merkittävin albumi täytti perjantaina 20.4. kaksikymmentä vuotta.

Popmusiikissa ”rakkauden kesä” on jo päättynyt niin monta kertaa, että välillä tulee pohtineeksi miksi emme koskaan koe rakkauden kevättä. Ensimmäinen rakkauden kesä päättyi 60-luvun lopussa, kun hippikulttuuri taantui gurun palvonnaksi ja olemassa olevien olojen passiiviseksi hyväksynnäksi. Arcadia muuttui Altamontiksi.

Toinen rakkauden kesä alkoi 80-luvun lopussa acid housen myötä ja päättyi grungen huumehöyryiseen itsetuhoon. Kolmatta rakkauden kesää on vaikeampi määritellä – se oli 90-luvun puoliväli brittipoppeineen ja triphoppeineen, hiphopin murtautuminen listojen kärkeen, fiilis että popissa yhä kaikki on mahdollista –, mutta helppo on sanoa mihin se suvi päättyi.

Päätöspiste on Massive Attackin kolmas albumi Mezzanine, joka kerralla osoitti vääräksi syytökset siitä että bändi tekee kahvilamusiikkia, kaloripitoista ja täyteläistä lattea tuikean espresson sijaan. Jo avausraita Angelin vainoharhaisista rytmeistä kuulee, että jos tämä edes on triphoppia, se ei ole hyvä trippi jolle albumi meidät vie. Kun taas Dissolved Girl särkyy möyriviksi kitaroiksi, tajuaa ettei tämä levy ole bileet korvien välissä, vaan se mielentila joka iskee bileiden jälkeen. Yhtye oli selvästi vohkinut pari lukua entisen bändikaverinsa Trickyn kirjasta, mutta siinä missä Trickyn levyillä oli taipumus ajautua sakeaan ja läpitunkemattomaan pimeyteen, Massive Attack tajusi musiikissaan melodian ja tilan merkityksen – myös negatiivisen tilan.

Massive Attackin edellisalbumit sisälsivät Unfinished Sympathyn ja Protectionin kaltaisia idyllisiä hetkiä, teknon aikaan päivitettyä soulia, mutta Mezzaninella ainoa myönnytys kauneudelle on Elizabeth Fraserin laulama Teardrop. Se on toismaailmallinen ja utooppinen mestariteos, jolle antaa anteeksi jopa sen että se on vuosien varrella annettu useaan mainokseen ja noin joka toiseen saippuaoopperaan. Jos se jää Fraserin joutsenlauluksi, kuten vahvasti näyttää, ainakin hän poistui näyttämöltä kuin Odette Tsaikovskin baletissa. (Ajatella, että toinen ehdokas biisin laulajaksi oli Madonna; bändin jäsenten äänestyksessä vokalisteista Fraser voitti kaksi yhtä vastaan.)

Mezzaninen raskaus toi Massive Attackille uusia ja yllättäviä faneja. Sen hitaat ja painostavat rytmit, arvoitukselliset tekstit ja kaikkinainen vainoharhan ja psykoosin tunnelma kumosivat harhan, ettei elektroninen musiikki voi koskaan olla yhtä synkkää ja rankkaa kuin kitarapohjaiset genret. Kuten Consequence of Soundin Sasha Geffen on asian hyvin kiteyttänyt: jos punk oli kuin kasvojen edessä heilutettu stiletti, Mezzanine oli aseen piipun kylmä metalli niskaan painettuna.

Osuva on myös albumin nimi. Suomenkielistä vastinetta sille ei ole, mutta ”mezzanine” tarkoittaa useimmiten sisäparveketta tai arkkitehtonisista syistä rakennettua välikerrosta. Yhdessä vajaa vuosi aikaisemmin ilmestyneen OK Computerin kanssa Mezzanine esittelee ihmiskunnan välitilassa, hetkeä ennen kuin tietotekniikka mullistaa arkemme lopullisesti. Albumi onkin varoitus, sormenheristys, päänpuistelu, mutta sen tahdissa voi silti tanssia. Tai ainakin yrittää.

Mezzanine kivesi tietä Burialille, The Matrixin kaltaisten elokuvien kyberpunk-estetiikalle ja goottiselle hiphopille. Oli aika taas pelätä tulevaisuutta. Bileet olivat päättyneet, ja psykoosi kolkutti jo ovelle.