Pop-essee: Hitot täydellisyydestä! Hiphop on juuri nyt kiinnostavampaa kuin rock ja pop

Populaarimusiikin kiinnostavimmat uudet äänet tulevat tällä hetkellä hiphopin puolelta, Markus Hilden kirjoittaa pop-esseessään.

Muistan termin ”täydellinen popkappale”, jota käytettiin paljon etenkin silloin, kun elektroninen popmusiikki oli pinnalla: Britney Spearsin Toxic (2003) oli täydellinen popkappale, samoin Kylie Minoguen Can’t Get You Out of My Head (2001). Täydellisestä rockhitistä kävisi esimerkiksi The Killersin Somebody Told Me (2004).

Viime vuosikymmenen kuluessa täydellisen kappaleen ideaali kulutettiin hiljalleen loppuun eri genreissä: Arctic Monkeysin I Bet You Look Good on a Dancefloor (2006) oli täydellistä indierockia, Lady Gagan Bad Romance (2009) täydellistä poppia ja Usherin Yeah (2004) täydellistä bile-r&b:tä.

Mitä tehdä täydellisen jälkeen?

Ei ole lainkaan yllättävää, että populaarimusiikin kiinnostavimmat uudet äänet ovat jo vuosia tulleet hiphopin puolelta: Kendrick Lamar, Drake, The Weeknd, Future ja Kanye West. Heidät haastaa yhtäältä veteraanien sukupolvi, kuten kehutun 4:44-albumin julkaissut Jay-Z ja Eminem, ja toisaalta uudet tulokkaat, kuten Lil Uzi Vert, Cardi B, Xxxtentacion, Logic ja 21 Savage.

Teoston ja Musiikkituottajat ry:n lokakuussa julkaistun tutkimuksen mukaan Eminem on 16–24-vuotiaiden suomalaisten mielestä mieluisin ja henkilökohtaisesti tärkein musiikintekijä. Se kertoo Eminemin hyvyydestä, mutta ennen kaikkea siitä, millaisen aseman hiphop on musiikkityylinä saavuttanut vuosien saatossa.

Eminem aloitti 1990-luvun lopulla ja on jo nyt kasvattanut kokonaisen sukupolven hiphop-artisteja ja musiikkifaneja. Stanin tarinankerrontaa ihastellaan yhä, samoin Without Men flow’ta ja Rap Godin hengästyttävää sanankäyttöä (101 sanaa 16 sekunnissa). The Eminem Show -albumin (2002) ’Till I Collapse -kappaletta ei koskaan julkaistu virallisena singlenä, mutta silti sillä on 343 miljoonaa kuuntelua Spotifyssa – tuplasti enemmän kuin esimerkiksi yhdelläkään Foo Fightersin kappaleella ja enemmän kuin yhdelläkään Michael Jacksonin kappaleella.

Tätä kirjoitettaessa Suomen Spotifyn top sadassa on yhdeksän yhdysvaltalaista rap-artistia (ja muiden vierailijoina aika monta lisää). Heidän lisäkseen kärjessä on popin suuntaan kumartava Post Malone, jonka 21 Savagen kanssa tekemä jättihitti Rockstar kiteyttää hiphop-artistien statuksen tänä päivänä: he ovat areenatason rocktähtiä.

Heistä suurin on kiistämättä Kendrick Lamar. Damn-albumi (2017) ja ennen kaikkea sen iso hitti Humble ovat nostaneet Lamarin tähteyden Euroopassa aivan uudelle tasolle. Damn on yli puoli vuotta ilmestymisensä jälkeen yhä Suomen virallisella albumilistalla yllettyään parhaimmillaan kolmanneksi. Hänen Euroopan-kiertueensa areenakeikat myytiin loppuun minuuteissa.

Lamar on älykköräppäri, mutta hänen suosionsa perustuu ennen kaikkea musiikin oivaltavaan helppouteen. Sekä Humble- että DNA-hitit rakentuvat tiukan yksinkertaisen gangstarap-hokeman ympärille, ja Loyaltyn kujeilevan kertosäkeen esittää henkilö, joka pyydetään mukaan aina, kun halutaan saada radiohitti pop- tai r&b-genreissä: Rihanna.

Lamarin nostaa muiden yläpuolelle kuitenkin yhteiskunnallinen kantaaottavuus. Esimerkiksi Damn-albumilla hän räppää poliisien väkivallasta mustia kohtaan ja vihaa avoimesti Donald Trumpia. Fear-kappale kertoo nimensä mukaisesti pelosta, ja siinä Lamar esittää pelon lapsen, nuoren ja aikuisen suulla osoittaakseen, että me kaikki pelkäämme jotain. Biisi onnistuu resonoimaan aivan erityislaatuisesti. Lamar ei ole taitavin räppäri, mutta ilman muuta empaattisin ja vaikutusvaltaisin.

Hiphop kiinnostaa juuri nyt ennen kaikkea siksi, että se kertoo yhä arkielämästä ja yhteiskunnasta toisin kuin rock ja pop, jotka on kiillotettu säihkyväksi jo aikoja sitten. Rockissa uutisointi keskittyy siihen, miten mukava mies Dave Grohl on, miten kivaa Arctic Monkeysilla oli studiossa tai miten monella yksityiskoneella Bono lensi pelastamaan maailmaa.

Kiinnostavin musiikki ei aina ole kivaa.

Esikoisalbumillaan The Slim Shady LP (1999) Eminem tai hänen alter egonsa tappoi lapsensa äidin (Kim), ihannoi huumeita (My Fault) ja kuljetti Kimin ruumista lapsensa kanssa (’97 Bonnie and Clyde). Se oli kuin kauhuelokuvasta.

Tänä vuonna emo-rapin kauhukakaraksi nimitetyn Jahseh Onfroyn eli Xxxtentacionin erinomaisen 17-albumin kappaleet kestävät pisimmilläänkin alle kolme minuuttia ja kertovat muun muassa itsemurhasta ja masennuksesta. Onfroy nousi suosioon istuessaan vankilassa tuomiota raskaana olleen tyttöystävänsä pahoinpitelystä. Djbooth-julkaisu kieltäytyi arvioimasta 17-levyä, koska ei halua tukea hiphopin misogyniaa.

Onfroy on antisankarisukupolven – eli sukupolven, joka hakee samaistumispintaa nimenomaan popkulttuurin pahiksista – ongelmanuori. Hiphop on hänelle pakokeino, ja kappaleissaan hän kertoo avoimesti ongelmistaan – toisin kuin esimerkiksi The Weeknd ja Future, jotka joko ovat kieltäytyneet puhumasta huumeongelmistaan tai glorifioineet niitä.

Kaikessa kaoottisuudessaankin Onfroy tarjoaa nuorille yhden kanavan purkaa omaa pahaa oloaan, koska hän on niin rehellinen ja sanoo, että elämä on paskaa. Bad Vibes Forever -indiemerkin alla julkaistu 17 ylsi Suomen listan neloseksi alkusyksystä.

Eminem, Xxxtentacion ja Kendrick Lamar ovat erinomaisia esimerkkejä siitä, miten autenttisuus, tarinankerronta ja oma ääni ovat merkittäviä tekijöitä suosion luomisessa.

Kun nyt tarkastellaan muuta vuosituhannen vaihteen populaarimusiikkia, voi sen sanoa olleen jopa ärsyttävän pinnallista (mikä ei tarkoita samaa kuin huono). Monien sen ajan supertähtien kuunteleminen on nykyisin vaikeaa. Koska olet esimerkiksi viimeksi altistunut Limp Bizkitille, Nellylle tai Creedille?

Myös esimerkiksi Britney Spears tuntuu jääneen ikuisesti taiteilemaan lipsynkkaamisen, huulileikkausten ja nyt kolmekymppisten faniensa teinifantasioiden limboon, jossa fanikannan muutosvastarinta on kovempaa kuin artistin halu kehittyä musiikintekijänä. En voisi kuvitellakaan vasta 36-vuotiaan Britney Spearsin enää inspiroivan ainuttakaan nuorta aloittamaan musiikintekoa.

Siitä ”täydellisestä popkappaleesta” huolimatta.

44-vuotiaan Eminemin voin.

Pop-essee julkaistu Rumbassa 4/17.