En ole enää pitkään aikaan jaksanut kuunnella jokaista uutta The Fallin levyä. 2000-luvulla niitä on ilmestynyt vuoden tai kahden välein, ja suurin osa kuulostaa aina samalta kuin edellinen. Juuri se on Fallissa ihanaa.
Pelkkä ajatus bändin levyjen olemassaolosta ilahduttaa, sillä viimeisinä vuosinaan Fall pelkistyi itsensä ideaksi – aivan kuin laulaja Mark E. Smithin toteamus siitä, kuinka reilut kuusikymmentä jäsentä erotettuaankin hän yksin on Fall. Lopulta todella oli vain Mark E. Smith -niminen kumileimasin, joka jätti jälkensä vain
siirtyäkseen kirjoittamaan lisää solipsistista soopaa.
Paras kuvitus Smithin kaikesta irrallisuudesta on pätkä BBC:n dokumenttia viimeisistä John Peel -sessioista, joissa Smith känisee yksin äänityskopissa luurit päässä. Hän lukee litaniaa paperinivaskasta – peräisin jostain ehtymättömästä pöytälaatikosta – ja varmaankin kuulee kuulokkeista bändinsä soiton. Yhtä hyvin siellä voisi olla hiljaisuutta, sillä laulutaidoton Smith kuuntelee vain itseään, keskittyneenä omaan lausuntaansa ja johonkin merkilliseen kaavaan, jonka mukaan tietyt sanat on painotettava.
Videoklippi paljastaa, kuinka paljon Smithissä on oraattoria, poliittista puhujaa. Napoleon-kompleksiset wannabe-diktaattorit varmaan harjoittelevat peilin edessä päivästä toiseen vastaavaa puheen pitämistä.
Smith oli kyläidiootti, joka ilmestyi huutamaan kesken messun. Hänen väitetty provokatiivisuutensa oli lopulta verrattain kilttiä: samaa ilmaisun karkeutta kuin kovakouraisella linotypialla ladotuissa, välimerkkejä koriste-elementteinä hyödyntävissä tukkuliikkeiden mainoksissa, joiden leikkelyä levynkansikollaaseiksi Smith 1980-luvulla harrasti.
”Pidän lainausmerkeistä siellä, missä niitä ei tarvita”, Smithillä oli tapana sanoa.
Mitä Smith lopulta yritti sanoillaan ilmaista?
The Annotated Fall -sivuston keskustelut pureutuvat yksittäisten sanojen kirjoitusasun vaihteluihin tietyn Fall-kappaleen sisällä tai yrittävät tulkita laihan lagerin ja paksun kansankielen paikoin käsittämätöntä sekoitusta.
Sanoitusten semiotiikasta ja sisäpiiritiedosta muodostuu ensyklopedinen valikoima moniselitteistä poplyriikkaa, mutta kevytkäyttäjälle Smithin tekstien viehätys on yksinkertaisesti sanojen rakastamisessa ja estetisoinnissa: paljon konsonantteja, lyhenteitä ja teräviä, vaikeasti toisiinsa sointuvia tavuja. Ikään kuin Smith olisi tietoisesti valinnut koruttomalle äänelleen mahdollisimman kömpelöitä foneettisia yhdistelmiä, joita sylkeä ulos kaljan ja amfetamiinin soseuttamina ysköksinä.
Fallin leimallisesti kirjallinen luonne ja ”älykköys” on lopulta apinan sanakirjanluentaa ja sivujen repimistä. Yhtyeen nimenkin historia käy parodiasta: se nimettiin Albert Camus’n mukaan The Strangeriksi, mutta nimestä päätettiin sittemmin luopua. Sen jälkeen bändi nimettiin Camus’n mukaan The Falliksi.
Älyllinen Smith oli siten kuin keskiluokkainen mies yleensä on: äänekkäästi itseään esille tuova päällehuutaja, viimeisen sanan vaatija ja kaiken itseään kompleksisemman arvon elitisminä kieltävä. Michael Clarken balettiryhmän soundtrackiksi kirjoitettu I Am Kurious Oranj (1988) opetti, ettei Smith lopulta kyennyt Lou Reedin tai Iggy Popin tavoin minglaamaan intelligentsian kanssa kadulta tuotuna koristeena. Hänen alemmuudentuntonsa yläluokan edessä peittosi ainoastaan hänen ylemmyydentuntonsa työväenluokkaa kohtaan.
Vasta tarpeeksi etabloituneita rakenteita kohdatessaan Smith otti tuopin käteensä ja alkoi ölistä. Se oli itsesuojelullista halpahallikamaa. Viimeisinä vuosinaan Smith olisi saattanut muuttua toisen oman luokkansa nousulle sokean valkoisen brittimiehen, Morrisseyn tavoin sietämättömäksi vihapuheautomaatiksi, jolle viimeinen yritys provosoida on kääntyä itseään heikompia vastaan.
Musiikillisesti Fall oli aina rutinoituneesti outo. Aluksi se oli kömpelöhkö, venkoilussaan ei niin kovin kiinnostava postpunk-ryhmä. Myöhempi northern rockabilly on ajoittain yhtä tympeää kuin The Smithsin farkkurokki: ei huonoa, saati loistavaa. Vain kivipesty taustakangas tekstittäjälleen.
Hex Enduction Hourin (1982) aikoihin Fall sai aikaan pari ajankuvaklassikkoa teollisen Britannian vieraantuneesta, ylityylitellystä protestistäänestä. Kuin Wire Chairs Missingin (1978) aikaan tai Gang of Four energisimmillään, kaikkien merkkien viitatessa Public Image Ltd -tyyppiseen hitaaseen hiipumiseen.
1990-luvulla tulivat suotta vähätellyt, rujojen, anonyymien konesoundien levyt, jotka olivat kuin Psychic TV:n ja Primal Screamin välinen jatkojohdon pätkä. Mutta näiden risteykseen mahtui myös yhtyeen aliarvostetuinta musiikkia tuottanut jakso, johon sisältyi kaupallinen flirtti ja fanipohjan sabotaasi. Kitaristi-lauluntekijä Brix Smith Start toi Falliin amerikkalaisen grooven ja hittipotentiaalin, joka jäi hyödyntämättä. Pitkälti siksi, että Markille tuo kaikki edusti syvempää emotionaalista taistelukenttää hänen omien epävarmuuksiensa suhteen.
Brix ei ollut ainoastaan unohdettu elinvoima ja Smithin ohella tärkein biisinkirjoittaja Fallin historiassa. Hän loi yhtyeelle yleisökosketuksen, joka perustui uskallukseen laskea suojaukset hetkeksi.
Hit the Northin videolla on harvinainen, ehkä ainoa todistettu, sekunnin mittainen hetki, kun Mark E. Smith hymyilee kameralle. Vilpittömästi ja ilman itsetietoista virnistystä. Sen ympärille haluaisi rakentaa tarinan yllättäen ilmaa siipiensä alle saavasta bändistä, kompromisseista ja pettymyksestä. Tarinan siitä, kuinka ihminen vaikuttaa olevan onnellisimmillaan, kun hän oppii lopulta päästämään irti konfliktihakuisuudesta ja nauramaan tyhmälle vitsille. Mutta jos tuo narratiivi perustuu roolille, joka ei ole luonteva, se ei tule kestämään.
Ehkä Smith oli lopulta eniten elementissään, kun hän ”esitti” outsideria. Murjottaminen saattoi olla rakennettu imago – ja rakennettu imago puolestaan aidointa, mitä hänellä oli.
Mark E. Smith oli luovuttaja, joka tajusi lopulta, että hän voi olla vain Fall. Hän voi sylkeä suustaan omaa automaatiotaan ja muuttua omaksi karikatyyrikseen: pilvelle huutavaksi ja nyrkkiään puivaksi vanhaksi mieheksi.
Fallissa parasta oli, että se oli jo valmiiksi kaikki ne bändit, jotka myöhemmin halusivat olla Fall. Mark E. Smithissä parasta oli, että hän pystyi muuttumaan siksi karikatyyriksi, joka halusi olla. Kuva vaikeasta ihmisestä on rakastettavampi kuin vaikean yhtyeen musiikki
Lisäksi Smith on kirjoittanut ainoat tuntemani jalkapalloaiheiset kappaleet, joihin ei-jalkapallofanikin voi samaistua. Sekin on jotain.