”Se albumi, joka kannattaa mapittaa ja arkistoida onnistuneimpana dokumenttina” – Depeche Moden Violator 30 vuotta

Syntikkapopin klassikko julkaistiin päivälleen 30 vuotta sitten.

Depeche Moden seitsemäs albumi Violator julkaistiin 19. maaliskuuta 1990 eli päivälleen 30 vuotta sitten. Yhtye oli kasvattanut suosiotaan varmasti, mutta Violator ja levyä ennakoineet singlet singauttivat sen uusille tasoille. Esimerkiksi käy vaikkapa losangelesilaiseen levykauppaan albumin julkaisun yhteyteen sovittu nimmarointisessio, joka päättyi mellakaan, kun paikalle saapui toistakymmentä tuhatta fania enemmän kuin mihin oli varauduttu.

Rumbassa Violatorin arvioi tuoreeltaan Timo Pennanen. Hän vainusi klassikon potentiaalin ja kirjoitti, että ”tähänastisessa Depeche Mode -tuotannossa Violator on juuri se albumi, joka kannattaa mapittaa ja arkistoida yhtyeen soundin tasa- ja täysipainoisimpana sekä tuotannoltaan onnistuineimpana dokumenttina”. Tähtiä Pennanen antoi 4,5 ja toivoi, ettei Depeche Mode koskaan julkaise täydellistä levyä. Arvio on luettavissa kokonaisuudessaan alta.

Lukusuositukseksi annamme myös Samuli Knuutin artikkelin Depeche Moden syntisistä nuoruusvuosista. Seksiä, huumeita ja hermoromahduksia sisältävä, Rumbassa 2013 julkaistu artikkeli löytyy tästä klikkaamalla.

Depeche Mode
Violator

Mute

Depeche Mode on mielestäni kymmenenkin vuoden jälkeen yhä keskenkasvuinen yhtye, sekä hyvässä että pahassa. Jokaiselta sen levyltä jaksaa odottaa jollei radikaaleja muutoksia niin ainakin selvää kehitystä, ja osa toiveista jää aina hampaankoloon. Tasainen kehitys on tuonut monenlaista maallista ja yllättävienkin tahojen arvostusta, mutta saavutettavaakin vielä on: hitunen lisää itsevarmuutta ja paljon karismaa.

Usein ruikutetaan, kuinka Depeche Mode on aikamme väärinymmärretyin yhtye. Höpsis, väitteeseenhän sisältyy se mahdoton oletus, että se olisi ymmärrettävissä jotenkin ”oikein”. Minun näkemyksellinen, tasaiseksi hioutunut ja kristallinkirkas Depeche Mode -kuvani on tuskin yhteneväinen yhdenkään muun näkemyksellisen jne. Depeche Mode -kuvan kanssa. Tähänhän Martin Gore tietääkseni juuri kiivaimmin pyrkii: mahdollisimman laajaan tulkinnanvaraan, ristiriitoihin ja pirstoumiin. Ihailtavaa.

Tietysti voimme havaintoavaruudestamme poimia lukemattomia ”vääriä” tulkintoja, mutta niitä löytyy samalla mitalla yhtyeen kannattajien kuin vastustajienkin pääkopista. Laajimman Depeche Mode -faniesiintymän kasanneet saksalaiset eivät kuulemma onnistu tajuamaan niinkään alleviivattua itseironiaa kuin kahden viimeisimmän albumin nimet – he taitavat sitten saada levyistään irti jotain aivan muuta kuin minä, jolle tuo sarkasmi ja suoranainen huumori on ratkaiseva osa viehätystä. Eikä haittaa yhtään, vaikka osa noista hauskuuksista olisikin kuviteltua, väärinymmärrettyä.

Violator on koottu perin tutuista elementeistä. Jonkun Blue Dressin tekstin tunnistaisi Goren kynänjäljeksi, vaikka näkisi sen ensi kertaa Savon Sanomien henkilökohtaista-palstalla nimimerkillä ”Iltatuulen viesti”. Tähtiä pitää silti jakaa hövelisti jo siksi, että tähänastisessa Depeche Mode -tuotannossa Violator on juuri se albumi, joka kannattaa mapittaa ja arkistoida yhtyeen soundin tasa- ja täysipainoisimpana sekä tuotannoltaan onnistuneimpana dokumenttina. Se sisältää myös kaksi (kenties useampiakin) poikkeusellisen hienoja singlejä. (Enjoy the Silenceahan on huvittavasti syytetty New Order -kopioksi, vaikka sen ainoa yhteys on tuo epävireisen persoonallinen, jo useille Cure-albumeille matkittu kitarasoundi.) Dave Gahanin ääntä on herkimmillään yhä vaikeampi erottaa Martin Goren pehmohyräilystä – niiden delikaatista yhteissoinnista voisi ottaa enemmänkin irti. Rassaavampi angstivaihde lipsahtaa päälle vain oivan pelkistetyssä päätösraidassa Clean.

Ja taas jäämme odottamaan seuraavaa, parempaa, myyntiennätykset rikkovaa, maailman mullistavaa, täydellistä Depeche Mode -albumia. Toivottavasti sellaista ei koskaan tule.

Timo Pennanen