Absoluuttinen nollapiste
Vaunusali, Korjaamo
13.03.2026
Teksti ja kuvat: Mikael Mattila
Absoluuttinen nollapiste venyttää kummallisella tavalla aikaa.
Yhtye täyttää tänä vuonna “200 vuotta”, sillä sen kukin jäsen tulee 50 vuoden ikään. (Siitä se nappasi myös maaliskuiselle kiertueelleen nimen. Aiempia kiertueitaan se on nimennyt muun muassa muotoon Oi, ottakaa korppua ja Emmie sulle puhunu.) Se ehti olla poissa kymmenisen vuotta, jos kesällä 2022 Aawastock-festarilla kuultua Nimi muutettu -albumin 20-vuotisuutta juhlistanutta pistokeikkaa ei lasketa.
Kun keikalla ilahtuu majesteetillisen Piste ihmisessä -kappaleen ensitahdeista ja ajattelee, miten kyseessä on yksi myöhäiskauden hienoimmista teoksista, järkyttyy heti perään tajutessaan, että tuosta “myöhäiskaudestakin” on jo liki 20 vuotta. Kappale ilmestyi vuonna 2007. Nollapisteen jätkät olivat silloin yli 30-vuotiaita, ja tuntuivat jo silloin suomirockin läpi nuohonneilta konkareilta.
Sellaista se kai on, kun yhtye julkaisee ensilevyn ennen jäsentensä lakkiaisia (Neulainen Jerkunen, 1994). Ja sellaistakin se kai on, kun jostakin pandemian alusta käynnistynyt, varmasti myös kaikenlaisilla “kontekstin romahtamisen” kaltaisilla dosenttisanolla määritelty, yhtä aikaa hypernopealla ja silti näennäisen muuttumattomalla, digitaalisella “loputtomalla nykyisyydellä” ryyditetty todellisuuskokemus sotkee ihmisaivojen käsityksen ajan kulusta.
Näin ollen, ja latteuden uhallakin, kutsun Absoluuttista nollapistettä “ajattomaksi” yhtyeeksi.
Perustelen:
Vaikka bändi syntyi alun alkaen uhmakkaan antimodernina kannanottona “klassisen rockin” puolesta 1990-luvun trendejä vastaan, se tapahtui aikana ennen nykypäivän nostalgiateollisuuksia. Se syntyi myös irrallaan Suomen suuremmista rock-kaupungeista, vailla “skeneä”, jonka ideaaleja tavoitella. 1960-70-lukulaisista roolimalleistaan huolimatta sen ei ole tarvinnut edustaa jotakin tiettyä genreä. Se on aina katsonut tekemistään vähän antropologisesti: ulkoa sisään.
Samalla Absoluuttinen nollapiste on ottanut musiikin tekemisen aina poikkeuksellisen tosissaan. Tämä ei tarkoita, että musiikki olisi totista, huumorintajutonta tai jotenkin “tekemällä tehtyä”. Ei, kyse on metodissa. Etenkin, kun on lukenut Tommi Liimatan muistelmajärkäleisiin kirjaamiaan, toisinaan hyvinkin turhautuneita jakeita levynteon piinallisuudesta, on huomannut, miten järkähtämätöntä on ollut bändin usko siihen, että näinkin huolellisesti tehdyllä ja sisällöllisesti rikkaalla rockmusiikilla voisi Suomen kokoisessa taloudessa ainakin jotenkin elättää itsensä.
Tietenkään näin ei lopulta käynyt, ja mukana oli runsaasti ulkomusiikillista epäonneakin, mutta kovemmin tuskin kukaan on yrittänyt.
Periaatteen jonkinlainen huoneentaulu lienee Tommi Liimatan Ensimmäisen kiven (Liimatan Pan Alley, 1996) -kappaleen rivi “kun ideat loppuvat / usein aletaan rokkaamaan.”
Nollapiste ei ole koskaan rokannut muuten vain; aina on pitänyt olla jokin syy.
Tältä osin yhtye on ollut itselleen varmasti rehellisempi kuin monet esikuvansa. Se on tietenkin mahdollista vain Suomen kaltaisessa popin erämaassa, missä taiteellisen vision tärvelevään isojen levy-yhtiöiden bisnesruuvipenkkiin puristetaan vain murto-osa artisteista ulkomaisiin kollegoihin verrattuna. (Aihe, josta on voinut lukea vaikkapa Samuli Putron ja Samae Koskisen kirjoista.) Toisaalta indie-tinkimättömyys on tuomittu ikuiseen köyhyyteen, kun keskisuuretkaan bändit eivät enää elätä.
Yhtä kaikki, Absoluuttinen nollapiste vuonna 2026 ei tunnu “nostalgialta” – yritykseltä ”fiilistellä mennyttä”. Sanoihan basisti Aake Otsalakin Helsingin Sanomissa vuosi sitten (https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000010995247.html) halunneensa aina, että “bändi katsoo eteenpäin”. Kun se ei enää katsonut, se jäi tauolle.
Jos yleisö pyrkii vanhojen muisteluun, se on heidän asiansa. Ja se sallittakoon: Korjaamon Vaunusalin keski-iältään tanakasti nelikymppinen yleisö huuteli keikan aikana otsikoita vähintään 20 vuoden takaa. Eturiviin parkkeerannut, hieman Kingston Wall -basisti Jukka Jylliä muistuttanut ja varmasti samaa ikäluokkaa oleva mies päästeli kummallisia falsettiääniä, ja niillekin oli syynsä: Jälkivaatimus-kappale (Muovi antaa periksi, 1995) alkaa samanlaisella, hieman ehkä vinyylilevyn skrätsäystä suullisesti imitoivalla mölinällä.
“Melkein noin”, Aake Otsala reagoi nauraen. “Täysin noin”, Tommi Liimatta täydensi.
Jokaisella bändillä on omalaatuiset fanikuntansa. Absoluuttisella nollapisteellä se on esimerkiksi tällainen.
Keikka avattiin uudella materiaalilla. Neljän tuulen risteys toi mieleen vuoden 2000 kepeämmän Olos-albumin, jonka avaraa soundia bändi kutsui aikoinaan “tunturiprogeksi”. Uutuusbiisi menee kategoriaan jo nimensäkin puolesta.
Muu setti olikin sitten pääosin askartelua vanhan tuotannon parissa. “Otteita uran varrelta.”
Kakkosbiisinä lähti juurikin Oloksen menevä hittibiisi Kotiinpaluu, jotenkin, perään Simpukka-amppelin (1998) avaava kuulas merimaisema Silti. Surrealistisempaa laitaa edusti yhtyeen mainetta “oudon musiikin bändinä” aikoinaan varmasti pönkittänyt Savu meihin pihalla liekehtivine oravineen (Muovi antaa periksi, 1995). Eläinteemaa jatkettiin pastoraalisella Ipswichillä (Nimi muutettu, 2002), jonka väliosassa rumpali Tomi Krutsin hoki legendaarista lausetta “annoin lampaalle tekohengitystä Ipswichissä”.
Usein tekstittäjä Liimatan kryptisimmilläkin lauseilla on järkiselitys, ja niin tässäkin: folklegenda Roy Harper väitti aikoinaan saaneensa parasiittitauti toksoplasmoosin yritettyään elvyttää lammasta farmillaan.
Vaunusalin taustakankaalle heijastettiin myös triptyykkinä videomontaaseja, joille lienee koottu leijonanosa kaikesta bändiä käsittelevästä videomateriaalista musiikkivideoista keikkabussihölmöilyyn. Osa siitä oli tuttua niin Arkistokuvaa-dvd:ltä kuin Youtubesta.
Ne, kuten myös Ipswichin obskuuri Roy Harper -viittaus, ovat osa Nollapisteen historiatietoista kokonaistaideteosta: menneisyys on inspiraatio, jota ei mukailla vaan muovataan. Jonkun rockhistoriallisen tyylikeinon imitoinnin sijaan musiikkihistoriasta kaivetaan kummallinen anekdootti, ja siitä tehdään biisin koukku. Ne tunnistavat, jotka tunnistavat.
Lisäksi Tommi Liimatta tuntuu aina olleen jokseenkin sinut menneensä kanssa ainakin siltä osin, että hän on kirjoittanut elämäänsä tuhansien sivujen verran ala-asteelta kolmekymppiseksi asti. Vaikka hän esiintyy lavalla yhtyeen ylivoimaisesti kivikasvoisimpana ja jäyhimpänä hahmona, on itse tekemisestä välittynyt aina tietty lapsekas leikkisyys. Bänditouhutkin alkoivat leikkimisellä, ja sitä meininki kaikkine interteksuaalisine viittauksineen on edelleen: kun yhtye esiintyi kesällä, se sotki Silti-kappaleen loppuun röyhkeästi Stairway to Heavenin lopputahdit, tällä kertaa puolestaan Sylvian joululaulun. Toisaalle kitaristi Aki Lääkkölä ehti iskemään Pink Floydin Shine On You Crazy Diamondin legendaarisen neljän sävelen teeman. Liimatan valkoinen pellavapaita taasen toi mieleen Beatlesin Intia-seikkailut.
Telineet Nollapiste on pitänyt aina esillä – kuin osoittaakseen, että rockhistoria on täynnä lainaamista.
Samalla Liimatan jäyhyys ja liki japanilaiselta nō-teatterilta näyttävä, äärimmäisen säästeliäs lavaliikehdintä antaa tilaa muulle bändille starailla. Niin paljon kuin yhtye solistinsa tekstien ympärille kiertyykin, ei sillä ole koskaan ollut “keulakuvaa”. Tämän bändi pyrki tekemään selväksi jo aktiivisimpina aikoinaan. Nyt se näyttäytyi esimerkiksi niin, että Aki Lääkkölä heilui stratocasterinsa kanssa kauluspaita reteästi puoliksi auki, kaulakorut helisten ja saunailme naamalla vimmatusti tiluttaen. Tomi Krutsin taasen paineli leveästi virnuillen yleisön sekaan soittamaan shaker-soolon Tungos on lavaste (Suljettu, 1999) -kappaleen suvannossa. Kesän keikoilla sama ohjelmanumero tapahtui Voiko lämmin kesäyö olla muuta kuin levoton? -kappaleen (Musta hiekka, 2009) aikana. Sitä ei nyt kultu.
Moinen hevostelu on osa samaa leikkiä. Onhan hilpeää, kun itsepintaisesta nörttiolemuksestaan tinkimättömät, nyttemmin jo viisikymppiset mutta äärimmäisen nuorekkaat perheeisät ottavat rokkitähden roolin täysin sydämin omakseen.
Kuten jokaisella rokkibändillä, myös Absoluuttisella nollapisteellä on yleisönhuudatusbiisi. Se on myös sen suurin hitti, vallankumouslaulu Eräät tulevat juosten (Nimi muutettu, 2002). Jo kesällä Tampereen Tavara-asemalla nousi kylmät väreet, kun noin tuhatpäinen yleisö lauloi “kansa ei pelkää, kansalla ei ole muistia, kansalaiset joudutaan tunnistamaan hampaista” -codaa. Vaikka Vaunusali on loppuunmyytynäkin kapasiteetiltaan muutaman sataa pienempi, tilanne oli silti yhtä vaikuttava.
Hartaimmillaan bändi oli setin lopussa. Encorena tullut, 20-minuuttisen Suvannossa ylpeä ilme -laulusarjan viides osa päättää vuoden 1999 Suljettu-sukukronikan traagisesti, kun isä löytää poikansa hukkuneena lossin vaijerista ja muistelee tämän lapsuusajan jarrusukkien tähdenmuotoisia liukuesteitä. Sydäntäsärkevä yksityiskohta sinetöidään sinällään lakonisella toteamalla “holhosinko” niin mestarillisesti, että se liikuttaa yhä uudestaan.
Muiksi encoreiksi Nollapiste säästi kaksi muuta siivua uudesta materiaalistaan: Rohkeus tuo mieleen aforistisine “jos pelkää kaikkea, se on arkuutta / jos pelkää jotain, se on viisautta” -sanoineen Nimi muutettu -levyn, ja Kääntymisen jäljet -kappaleen painostava pillurallikuvaus vie mielikuvat Suljetun Koillismaan sorateille. Ilahduttavan perusteltuja biisejä!
Aivan lopuksi oli säästetty vielä numero deadpan-huumoria. Viimeisenä encorena kuultiin Muovi antaa periksi -levyn kärkihitti Saatteeksi, jonka keskelle Liimatta improvisoi yleisön antamista sanoista “hevonen” ja “aavikko” tarinan hevosesta ja aavikosta. Välillä improvisoituun proosarunoon iskettiin änkyttävää dub-kaikua kuin mihinkin reggae-toastaukseen, ja Tomi Krutsin iski taustalle sykopoitua dembow-komppia – siis sitä, joka tunnetaan kansan kielellä kenties epäkorrektilla sanalla “kebab-komppi” – niin villisti, että Liimattakin riehaantui, jos ei muuten, niin ainakin kerronnassaan.
Mitäpä siihen enempää sanomaan. 200-vuotias Absoluuttinen nollapiste naurattaa ja herkistää, on äärimmäisen musikaalinen ja tekemisestään tällä hetkellä erittäin kiinnostunut. Suvereeni bändi. On ihanaa, että he ovat taas keskuudessamme.