Sunrise Avenuen kelkkaan Eurooppaa kiertämään päässyt Superscar huokuu kiertuebloginsa perusteella intoa. Mikä jottei, oivallinen rundihan tuo on helmikuussa debyyttilevynsä julkaisseelle orkesterille.
Teksti ja kuva: Superscar
2.3.2013 – Kiel, Sparkassen Arena
Kello pirahtaa neljän aikaan lauantaina aamuyöllä. Taksi on tilattu noutamaan meidät puoli viideltä. Kuukausien jännääminen ja kova harjoittelu on ohi, ja tänä iltana pääsemme viimein tositoimiin.
On aika aloittaa Euroopan-kiertue Sunrise Avenuen lämmittelijänä. Kiertueen pituus ja paikkojen koko ovat meille jotain aivan uutta. Haaste otetaan riemulla vastaan.
Lentokentällä on vastassa väsyneen mutta innostuneen näköisiä poppareita. Nousemme SAS:in koneeseen, jonka on määrä viedä meidät Hampuriin varttia ennen Sunrise Avenueta. Ensimmäiseksi Hampurin lentokentällä tapaamme Sunrisen Rikun, ja jälleennäkemisen riemu on suuri. Kaikki uhkuvat intoa ja odotusta tulevia kokemuksia kohtaan. Tapaamme Saksalaisen kiertuemanagerin Bastyn, joka jakaa meille infoa muun muassa pihalla odottavista busseista.
Olemme huuli pyöreänä – bussit ovat nimittäin samoja, millä esimerkiksi Bon Jovi ja Pink matkustavat. Se on jotain sellaista, mistä olen aina haaveillut. Varsinkin yhtyeemme rumpali Petteri Kippo on asiasta innoissaan, sillä hänen ei tarvisi ajaa metriäkään itse. Viime kiertueellamme Petteri ajoi esimerkiksi Wienistä Rostockiin samoilla silmillä keikan jälkeen.
Koko konkkaronkka hyppää kahteen bussiin, ja aloitamme matkan kohti Kieliä. Tutustumme bussiin ja painelemme kaikki nappeja, mistä tapahtuu mitä ihmeellisimpiä juttuja. Bussin valaistuksen värin saa muuttaa tunnelmaan sopivaksi! Aloitamme turkoosilla.
Bussit hurahtavat perille, ja lähdemme orvon oloisena lämppärinä lompsimaan kohti valtavan areenan takahuonetta. Kävelemme läpi hallin, jossa teknikot kasaavat lavaa ja valaistuksia. Halli on suurempi kuin mitä odotin. Sparkassen Arena on käsipallolle omistettu areena, johon odotetaan täksi illaksi noin 2500 ihmistä. Tieto siitä herättää minussa suurta kunnioitusta ja jopa lievää hukassa olemisen tunnetta.
Aika menee kuin siivillä, ja kohta kuin yllättäen ilmoitetaan, että lämppäri aloittaa 30 minuutin kuluttua. Puemme ylle esiintymisvaatetuksen ja sipaisen viimeisen aurinkopuuterikerroksen naamalleni. Intro alkaa soida ja pojat kävelevät lavalle. Ristin käteni ja toivon parasta. Tsemppaan itseäni vielä viimeisen kerran ja sykähdän lavalle. Yleisö kiljuu. Keikasta on tulossa ikimuistoinen.
3.3.2013 – Berlin, Colombia Halle
Herään bussista noin yhdeksän aikaan aamulla ja avaan moottoroidun ikkunan. Tummennetun lasin läpi katson, kuinka horisontissa nousee peloittavan näköinen iso kivirakennus. Ajattelen mielessäni, että tuon täytyy olla Adolfin rakentama. Ja niin se onkin. Se on hylätyn Tempelhofin lentokentän päärakennus. Olemme siis Colombia Hallenin parkkipaikalla.
Vetäisen ylleni nahkarotsin ja pakkaan kamani sängyltä. Siirryn pihalle ja alan pällistelemään minne päin mennä. Kiertuemanageri on laittanut laminoidut opasteet joka paikkaan, jotta artistit ja crew tietävät tasan tarkkaan, mistä mikäkin löytyy. Basty on kivenkova ammattilainen.
Myös Samu (Haber) on herännyt aikaisin ja istuu näppäilemässä iPadia kahvimuki sekä maittava aamiainen edessään. Hänestä huokuu rutinoituminen kiertue-elämään. Tunnen suurta arvostusta häntä kohtaan ja kuuntelen tarkasti joka sanan, mitä hän kertoo kokemuksistaan. Aamiaisen jälkeen meille jäi aikaa runsaasti. Levy-yhtiömme pomo Jukka Hynynen muistuttaa, että kello 16 jälkeen tapaamme saksalaisen yhtiön edustajan Oliver Wandin.
Teen nopean päätöksen, että väliaika on hyödynnettävä kuvauksiin. Menemme Danielin ja Jukan kanssa ihmettelemään Tempelhofia lähempää. Alue on aidattu, mutta mieleni täyttää kuvat tyhjästä kiitoradasta, ja minun on pakko päästä sinne. Päärakennuksessa on onneksemme menossa jonkinlainen tilataidenäyttely, jonka ohi hiivimme kohti exit-kylttien vihreää valoa. Tiedämme, että oven takana on kiitorata, ja avaamme oven. Jes! Kuvaamme röyhkeän hienoa materiaalia, jossa fiilistelen keskellä hylättyä kiitorataa. Kun kameran akku loppuu, suuntaamme lounaalle.
Sen jälkeen tapaamme Oliver Wandin ensimmäistä kertaa. Kaveri on vilpittömän ja iloisen oloinen veijari. Tulemme loistavasti juttuun ja suunnittelemme tulevaa. Taas tieto lavalle nousemisesta tulee yllättäen. Lisäjännitystä tuo myös tieto siitä, että paikalla on alan edustajia vaikka kuinka runsaasti. Heti alusta asti minulla on tunne, että tämä venue on meidän oloisemme paikka. Ei muuta kuin intronauha pyörimään ja lauteille. Kirkuminen jatkuu. Rakastan tätä.