Tässä tarinassa kerromme, miten David Bowiesta, tavoittamattomasta rockikonista, tuli taiteen, rakkauden ja kuolinkamppailun ristitulessa hauras ihminen, jonka oli pakko saada elämänsä valmiiksi ennen varmaa kuolemaa. Tervetuloa matkalle Blackstar-albumin tekoprosessiin ja David Bowien viimeisiin hetkiin.
New York kevätsunnuntaina 2014.
Vanha mies laittaa ulkovaatteita päälle kattohuoneistossaan Manhattanin 285 Lafayette Streetillä.
483 neliön kokoinen asunto lienee tyylikkäästi sisustettu. Seinillä roikkuu todennäköisesti kallista nykytaidetta, esimerkiksi Damien Hirstin töitä. Tämä mies on muiden luovien ambitioidensa lisäksi innokas kuvataiteen ystävä.
Hän lähtee hissillä alas. Ehkä hän huikkaa vaimolleen Imanille ja teini-ikäiselle tyttärelleen Lexille hyvästiksi.
Mies on lähdössä jazzbaariin katsomaan keikkaa, jota hänen ystävänsä Maria Schneider on suositellut.
Hän tulee hissillä alas. Ovimies varmaan tervehtii häntä. Sellaisia on New Yorkissa hienojen miljoona-asuntojen auloissa.
Mies astuu kadulle.
Tämän kadun tämä osoite on vajaan kahden vuoden päästä tammikuussa täynnä kauniita kukkia.
Jos tämä tarina olisi elokuva, tässä vaiheessa alkaisi laulu.
Ensin kuuluisi akustista kitaraa ja raukeaa laulua.
”Time takes a cigarette…”
Kamera kuvaisi ryhdikkäästi kävelevän miehen selkää, joka loittonisi kadulla kohti horisonttia. Mies katoaisi kulman taa ja kuva loppuisi. Kuuluisi neljä bassorummun tömäystä ja sanat:
”Oh no no no, You’re a rock ’n’ roll suicide”
Mies kävelee kohteenaan West Villagen kaupunginosa ja jazzbaari nimeltään 55 Bar. Sinne on parinkymmenen minuutin matka, joten ehkä hän jättää taksin sikseen ja ikäisekseen hoikkana ja hyväkuntoisena kävelee koko matkan.
Baari on katutason alapuolella. Se on pieni, matala ja lämpimin sävyin sisustettu paikka, jossa on lähes koko baarin pituuden mittainen baaritiski. Huoneen takaosassa on pieni lava, joka ei ole pinta-alaltaan montaa neliömetriä ja joka on korotettu korkeintaan parikymmentä senttiä lattian tasosta. Vieri vieressä on pöytiä ja tuoleja.
Tämä on niitä paikkoja, joissa täyden ja riehakkaan keikan kohdalle sattuessa koko baari haisee hieltä, kameran linssit käyvät huuruisiksi ja asiakkaat saavat pikemminkin liukua kuin kävellä toistensa editse.
Tänä iltana 55 Bar ei tosin taida olla täyteen ammuttu, sillä mies pääsee istuskelemaan aivan lavan eteen yhden pöydän ääreen.
Hän laittaa ehkä hattunsa pöydälle – miehellä on silloin tällöin tapana käyttää tyylikkäitä hattuja ja pukeutua muutenkin muodinmukaisesti – ja varmaan hän laittaa jalan toisen päälle. Sillä tavalla hiukan huikentelevaisen ja korskean näköisesti hänellä on usein tapana istua.
Hän ottaa ehkä drinkin. Jos hän tietäisi, mitä hänen maksassaan tapahtuu jo tällä hetkellä, hän saattaisi jättää sen juomatta.
Ryhdikkäänä istuen hän kuuntelee, kun Donny McCaslinin johtama saksofonikvartetti soittaa.
Ehkä hän palaa muistoissaan viisikymmentä vuotta ajassa taaksepäin. Siihen aikaan, kun hän oli itsekin nuori saksofonisti, josta oli tuleva jotain suurta.
Keikan jälkeen hän ottaa takkinsa ja lähtee sanomatta yhtyeelle mitään.
Tarjoilija kysyy keikan jälkeen McCaslinilta: ”Odotas, oliko se David Bowie?”
Oli.
Kymmenen päivän päästä tästä New Yorkin keikasta Bowie laittaa McCaslinille sähköpostia, jossa hän toivoo yhteistyötä.
Niissä sessioissa he, nuoret saksofonistit ja entinen nuori saksofonisti, äänittävät kappaleen Sue (Or in a Season of Crime).
Tämä kappale päätyy Blackstarille, David Bowien jäähyväisalbumille.
Maanantai 11. tammikuuta 2016.
Helsingissä on aamu, kylmä ja pimeää. Lunta on tullut runsaasti viime aikoina. Jos olisi sattunut katsomaan aamulla pimeälle taivaalle, olisi ehkä Major Tomin tavoin huomannut, että tähdet näyttävät perin erilaisilta tänään.
David Bowie on nimittäin kuollut.
Uutinen Bowien kuolemasta hämmentää. Moni tuntee varmaan jotain samantyyppistä kuin esseisti Antti Nylén, joka kertoi Ylelle:
”Olin täydellisen tyrmistynyt. Tämä oli elämäni ensimmäinen merkittävä pop-kuolema. Miten voi olla mahdollista, että niin identiteetitön ihminen, arkkityyppinen ja enkelien kaltainen voi olla kuollut? Hän oli aina ollut toisaalla ja on nyt oikeasti toisaalla.”
Muutamaa lähipiiriin kuuluvaa henkilöä lukuun ottamatta kukaan ei tiennyt, että Bowie oli jo kauan tehnyt kuolemaa. Yllätystä lisäsi se, että Bowie oli vain kaksi päivää ennen kuolemaansa julkaissut uuden, erikoisen Blackstar-albumin.
Tosin albumi ja siltä lohkaistut musiikkivideot antoivat vahvoja vinkkejä siitä, mitä kahden vuorokauden päästä julkaisusta tulisi tapahtumaan.
Millaista Bowien elämä oli silloin, kun hän tiesi kuoleman olevan vääjäämätön ja lähes välitön?
Bowien ajatusten selvittäminen on mahdotonta. Silti kaikki, mitä tässä jutussa kerrotaan, perustuu dokumentoituun tietoon.
Tervetuloa David Bowien oletettuun sisäisen maailmaan, jossa Bowie taistelee aikaa vastaan ja paljastaa meille kaikille sen, mitä hän ei koskaan aiemmin suostunut paljastamaan.
New York kesällä 2014.
Parin kuukauden päästä jazzkeikasta ja Sue-laulun äänittämisestä Bowie tapaa luottotuottajansa Tony Viscontin ja rumpali Zack Alfordin demosessioissa Magic Shop -studiolla Crosby Streetillä.
Hetkeä ennen tätä tapaamista Bowie on ilmeisesti saanut puhelun lääkäriltään. Bowie on saanut kuulla sairastavansa maksasyöpää.
Maksasyöpä ja muut ruoansulatuselimistön syövät huomataan usein sattumalta. Bowiellakaan ei ole välttämättä ollut minkäänlaisia oireita.
Seuraa jatkotutkimuksia, esimerkiksi patalogisanatominen diagnoosi, jossa otetaan koepala maksasta. Näiden tutkimusten pohjalta suunnitellaan mahdollisimman tehokas hoitomuoto.
Aggressiivisen syövän diagnosoimisen jälkeen potilaan elämä alkaa keskittyä sairauden ja sen hoidon ympärille, mikä on Bowielle hankalaa. Hänellä on nimittäin monta rautaa tulessa.
On saatava albumi valmiiksi. On saatava New Yorkin kaupunginteatterissa esitettävä, Bowien osaltaan käsikirjoittama Lazarus-musikaali valmiiksi.
Maksasyövän ennuste on yleensä huono. Tässä vaiheessa on kuitenkin ilmeisesti mahdollista, että syöpä on voitettavissa.
Bowie ryhtyy töihin. Hän katoaa Viscontin ja Alfrodin tapaamisen jälkeen viideksi kuukaudeksi piiloon säveltämään.
Niiden on täytynyt olla merkillisiä kuukausia, sillä niiden pohjalta syntyi ainutlaatuinen, paljastava Bowie-albumi.
Mitä Bowie noiden viiden kuukauden aikana on miettinyt?
Vaikka vastaukset tähän kysymykseen ovat silkkaa spekulaatiota, on mielenkiintoista pohtia ihmisen ajatuksia Bowien kaltaisessa tilanteessa yleisellä tasolla sellaisen henkilön kanssa, joka on nähnyt elämänsä aikana 10 000 ihmisen hiipuvan pois.
Kuolema on saattohoitolaitos Terhokodin johtaja ylilääkäri Juha Hännisen työtä. Hänen tehtävänsä on pyrkiä tekemään kuolevien ihmisten viimeisistä hetkistä mahdollisimman miellyttäviä.
Etenkin 70-luvulla kovasti Bowieta kuunnellut Hänninen on tutustunut myös Bowien viimeiseen tuotokseen.
”Kuuntelin Blackstar-kappaleen ja katsoin sen musiikkivideon. Ne ovat todella vaikuttavia. Ovathan siinä kaikki kuoleman merkit.”
Hänninen on nähnyt monta kuolevaa taiteilijaa. Leimallista heille on usein se, että he haluavat saattaa projektinsa päätökseen.
”Tietysti ihmisen toiminta viimeisinä hetkinä on hyvin yksilöllistä. Mutta eräs hoitamani muusikko esimerkiksi nauhoitti vielä kuolinvuoteellaan musiikkia. Kuvataiteilijat ja valokuvaajat viimeistelevät usein projektejaan.”
Blackstarin lauluissa tuntuu, että Bowie esiintyy ensimmäistä kertaa hauraana ja inhimillisenä ihmisenä. Täysin vastakkaisena, kuin kuolematon, Marsista saapunut poptähti, tunteeton kokaiinizombi tai muutenkaan kukaan, joka on yhtään sinun tai minun, tavallisen ihmisen yläpuolella.
”Minulle tuli ihan samanlainen fiilis. Bowie on hirvittävän haavoittuvaisen näköinen, mutta kuitenkin vahva”, Hänninen sanoo.
On vavahduttavaa, kun Bowie laulaa arvistaan, röntgenkuvista, taivaaseen menemisestä ja siitä, kuinka ei haluaisi päästää irti. Bowie tosiaan näyttää inhimillisyytensä. Sitä emme koskaan aiemmin ole saaneet nähdä.
Bowie valjastaa ensimmäistä kertaa inhimillisen tunteen työkalukseen ja kertoo sen, mitä varmasti moni tavallinen, kuoleva ihminen tuntee.
”I can’t give everything away”, hän valittaa. Tämä albumin viimeisen laulun viimeinen lause jää lopulta hänen viimeiseksi viestikseen.
Joulukuu 2014.
Bowie soittaa pitkäaikaiselle tuottajalleen Tony Viscontille ja sanoo, että on valmis tekemään albumin kuukausien yksinäisen sävellysprosessin jälkeen.
Tammikuussa 2015 Bowie kutsuu koko sen jazzbaarissa keikan tehneen McCaslinin kvartetin äänittämään seuraavaa studioalbumiaan Blackstaria.
Bowie tekee selväksi, että tarkoituksena on tehdä jotain erikoista ja välttää perinteistä rockmusiikkia mahdollisimman paljon. Muun muassa Kendrick Lamar soi studiossa taajaan.
Bowie on studiolla kovassa vedossa.
Bowieta ei väsytä sessioissa. Kaikki ovat valtavan tyytyväisiä porukkaan, joka studiossa työskentelee. Esimerkiksi McCaslinin jazzporukka suoriutuu mistä vaan, mitä heidän eteensä työnnetään. Lisäksi Bowie kirjoittaa Dollar Days -kappaleen kokonaisuudessaan studiosessioissa.
Bowie on työssään kuin pikkupoika, joka sukeltaa projektiin innoissaan ja pelkäämättömästi. Sessioiden tunnelma on kevyt ja iloinen.
Bowie ei vaikuta lainkaan sairaalta levytyssessioiden tässä vaiheessa, eikä hän paljasta kenellekään sairastavansa syöpää.
Ei Bowie muutenkaan ole ensimmäistä kertaa tekemisissä kuoleman kanssa.
Sen lisäksi, että hän on ollut vahvasti rajatilassa muun muassa 70-luvun puolivälissä 43-kiloisena kokaiiniaddiktina, hän on käynyt läpi myös vanhemmalla iällä sydänleikkauksen veritulpan takia.
Lehdistö on spekuloinut jo vuosia Bowien terveydentilalla lähinnä siksi, että hän ei ole laulanut julkisesti lainkaan sitten vuoden 2006, eikä myöskään ole antanut vuosiin yhtäkään haastattelua.
Syy mediahiljaisuuteen on selkeä: Bowie haluaa antaa musiikin puhua puolestaan.
”Kuuntele sanoituksiani, niin tiedät, missä mennään”, hän on varmasti ajatellut.
Blackstarin kohdalla lupaus pitää paremmin kuin koskaan.
Albumin äänitysten välillä Bowie käy hoitelemassa asioita Lazarus-näytelmänsä parissa New Yorkin kaupunginteatterissa. Hän seuraa harjoituksia ja antaa omia mielipiteitään siitä, miten asiat tulisi hoitaa parhain päin.
Kaikki tämä onnistuu, sillä Bowien kaikki hoidettavat projektit ovat joko onneksi tai suunnitellusti lähellä toisiaan. Koti, teatteri ja studio ovat kaikki vain muutaman minuutin matkan päässä toisistaan.
Silloin tällöin Bowie ei pääse paikalle teatteriin, sillä hän on syöpähoidoissa. Jossain vaiheessa teatterin tuottaja Robert Fox panee merkille, että Bowie ei ole kunnossa. Bowie ei kuitenkaan valita, vaan on hyvin määrätietoinen.
Syövän edetessä myös studiolla aletaan päästä tilanteen tasalle.
Eräänä päivänä Bowie laittaa taas takin päälle ja lähtee kattohuoneistostaan hissillä alas, sillä edessä on äänityspäivä.
Studion sijaan hänen täytyy ensin käydä eräässä toisessa paikassa.
Jos Bowie on laittanut aamulla hatun päähänsä, sen pois ottaessaan asiasta tietämättömille studiomuusikoille varmasti valkenee kouriintuntuvasti, mistä on kysymys.
Bowien laihoja kasvojaan kruunanneet, vuosien varrella monia muotoja ja värejä saaneet hiukset ovat kokonaan poissa. Silmien yläpuolella ei ole lainkaan kulmakarvoja, koska kemoterapia, josta Bowie on juuri saapunut suoraan studiolle, on vienyt ne.
Myöhemmin vuonna 2015 Bowie istuu Lazarus-näytelmän harjoituksissa New Yorkin kaupunginteatterissa.
Pukeutumisesta ei tingitä. Kyseessä on sentään mies, jonka kuuluisimpiin hitteihin kuuluu kappale nimeltään Fashion.
Bowie on pukeutunut elegantisti harmaaseen puseroon ja valkoiseen paitaan. Hän kirjoittaa pienellä lyijykynällä huomioitaan pieneen paperiin.
Hän ei puhu mitään eikä puutu harjoituksiin, mutta näytelmän johtava porukka ymmärtää Bowien viestin laihojen käsien ja jalkojen jatkuvan sätkimisen merkityksen. Bowie ei halua sanoa pahasti, mutta hän viestii eleillään, että hän vaatii enemmän.
Bowie vaatii Spektaakkelin.
Tämä raamatullinen kuolleesta nousseesta Lazaruksesta kertova näytelmä olisi Blackstar-albumin ohella hänen jäähyväistyönsä. Bowie ei totisesti aikonut antaa sen valmistua puolivillaisena.
Bowien vimma niin studiolla kuin teatterissa viestii siitä, että hänen on ollut erittäin tärkeää saada todennäköisesti viimeiset taiteelliset projektinsa täydellisiksi. Se kertoo paljon siitä, miten Bowie näkee elämänsä. Hän on taiteilija ja perfektionisti. Jos hänen työnsä eivät säväyttäisi, mitä jäisi jäljelle?
Niin syvällä Bowie on työssään, että esimerkiksi Bowien sairaudesta tietämätön näytelmän koreografi Annie-B Parson saa vaikutelman, että mies on ihan toisessa maailmassa.
Vaikka voisi ajatella, että jo 68-vuotiaalle miehelle kuoleman hyväksyminen on helpompaa kuin nuorelle, se ei mene niin. Toiset hyväksyvät iästä riippumatta kuoleman helpommin kuin toiset.
Bowie ei halua kuolla.
Mutta mitä pidemmälle vuosi ja syöpä etenevät, sitä enemmän Bowien kanssa työskentelevät taiteilijat alkavat nähdä muutosta. Bowie käy heikommaksi, hauraammaksi. Vanhan, tyylikkään miehen erivärisissä silmissä alkaa näkyä uusi tunne.
”Näin pelkoa hänen silmissään”, teatterin tuottaja Ivo van Hove kertoi The Guardianille.
Marraskuu 2015.
Lääkärillä on huonoja uutisia.
Jos aiemmin eläteltiin vielä toiveita syövän kukistamisesta, nyt se ei ole enää realismia.
Syöpä on kaikkialla. Bowie tulee kuolemaan pian.
Uutinen saattaa olla Bowielle murskaava, mutta toisaalta se saattaa olla myös hyvä uutinen. Epävarmuus on nimittäin poissa.
”Paradoksaalisesti se, että tietää varmasti kuolevansa, tuo turvallisuutta. Sitä ei enää taistele sitä asiaa vastaan, vaan se on vain hyväksyttävä”, sanoo Terhokodin lääkäri Hänninen.
Saako Bowie syyttää itseään siitä, että hän on sairastunut kuolemaan johtavaan maksasyöpään?
Hän kun ei totistesti ole ollut se kaikista tervehenkisin ihminen etenkään nuoruudessaan. Bowie oli muun muassa 70-luvulla vuosia vahvasti kokaiiniriippuvainen.
”Raskas alkoholinkäyttö lisää maksasyövän riskiä, ja varmaan muutkin toksiset aineet (kuten kokaiini). Mutta kuinka paljon – jos juuri lainkaan – se on vaikuttanut siihen, että Bowie sairastui maksasyöpään, sitä on mahdotonta sanoa”, Hänninen sanoo.
Maanantai 7. joulukuuta 2015.
Ensimmäinen Lazarus-näytelmän esitys on ohi, ja se on ollut menestys.
Bowie astelee lavalle muun näytelmän työryhmän kanssa. Hän kumartaa, varmaan useampaan otteeseen, kuten taputtavan yleisön edessä on tapana tehdä.
Yleisö taputtaa varmaan edelleen, kun Bowie kävelee lavalta takahuoneeseen, jossa hän istahtaa hetken vaimonsa Imanin ja ohjaaja Ivo van Hoven kanssa.
Bowie on uuvuksissa. Varmaan hän on hengästynyt.
Van Hove taluttaa Bowien autoon. Se on viimeinen kerta, kun van Hove näkee David Bowien.
Vielä ei ole kuitenkaan aika.
Bowiella on vielä asioita hoidettavanaan. Blackstar on saatava valmiiksi.
Myöhemmin vuonna 2015 sen kappaleiden sanoitukset alkavat saada tummempia sävyjä.
Eräänä päivänä asia selviää tuottaja Tony Viscontille. Hän sanoo: ”Sinä nenäkäs paskiainen! Olet tekemässä jäähyväisalbumia.”
Bowie nauraa.
Blackstar- ja Lazarus-kappaleiden videokuvauspäiviä ei voida pitkittää kovasti, sillä Bowie ei kestä enää juurikaan rasitusta.
Eräs kolmaskin työ on vielä edessä. Bowie suunnittelee julkaisevansa vielä yhden albumin Blackstarin jälkeen. Laulujakin hän on sille jo kirjoittanut.
Syöpä on kuitenkin viekas. Kun tämä tauti on viimeisissä vaiheissaan, se alkaa usein kehittyä eksponentiaalisesti. Tämä nopea taudin kehittyminen tulee ilmeisesti Bowielle yllätyksenä.
Ilmeisesti hän tiedostaa vasta viimeisinä päivinä, että ihan pian on aika mennä.
Bowie ryhtyy ilmeisesti jättämään järjestelmällisesti jäähyväisiä. Ainakin Bowien pitkäaikainen ystävä ja työtoveri, muusikko ja tuottaja Brian Eno saa Bowielta pitkästä aikaa viestin.
Bowie kirjoittaa sähköpostissaan.
”Kiitos hyvistä ajoistamme, Brian. Ne eivät koskaan mätäne. –Dawn”.
Tätä täytyy pohtia hetki.
Tuollainen viesti nimittäin ei kuulu siihen tarinaan, joka Bowien faneilla on hänestä.
Heille – tai meille – David Bowie on aina ollut etäinen, epäinhimillinen, epäaito ja tuonpuoleinen hahmo. Analyyttinen älykkö ja popikoni, joka on pikemminkin enkelinä lainassa jostain tuonpuoleisesta vailla inhimillisiä tunteita ja heikkouksia. Jonkinlainen nietzscheläisen eksistentialismin superihminen.
Mutta kun lukee hänen läheistensä ajatuksia siitä, millainen Bowie oli, piirtyy kuva kiltistä ja sympaattisesta herrasmiehestä. Tietysti osa niistä on varmasti silkkaa kuoleman jälkeistä lepertelyä, mutta tuskin ne tuulesta ovat temmattu.
Yoko Onon mukaan Bowie otti John Lennonin kuoltua Sean Lennonin suojiinsa aina mahdollisuuden tullessa. David oli Onon mukaan isähahmo Seanille ja läheinen ystävä hänelle ja Johnille.
Bowie maksoi Marc Bolanin kuoltua tämän pojan Rolanin koulutuksen ja monet muut kulut, jottei poika jäisi heitteille, eikä koskaan kertonut asiasta julkisuudessa. Puhelimessa hän sanoi aina: ”älä epäröi kertoa, jos jokin on pielessä”.
Tuottaja Tony Visconti kertoo, että Bowie oli täynnä elämää ja rakkautta.
Pete Townshend kehuu Bowien nokkeluutta, älykkyyttä, kohteliaisuutta ja erinomaisuutta seuramiehenä.
Nile Rodgers taas mainitsee, kuinka Bowie oli jopa jossain määrin häveliäs. Kun Rodgers esitteli Bowien tuntemattomille ”rockin Picassona”, Bowie valahti aina punaiseksi. (Bowie arvosti Pablo Picassoa suuresti).
Vaikka esimerkiksi David Buckley kuvaa kirjassaan Bowieta silloin tällöin rationaaliseksi ja jopa kylmäksi henkilöksi, hän kertoo samalla tarinoita siitä, kuinka mukava, miellyttävä, kiinnostava ja jopa lämmin kaveri Bowie on ollut.
Ehkä kuvamme Bowiesta on liiaksi niiltä ajoilta, kun hän oli hakoteillä henkilökohtaisessa elämässään. Se ei ole mikään ihme, sillä maailmantähteys tekee ihmiselle kummallisia asioita, ja se vaihe kesti Bowiella vuosikymmeniä.
Jos Bowie olikin Blackstarin äänityksissä elämän ja kuoleman välissä, hän oli ihmisenä täydempi, inhimillisempi ja omalla tavallaan eläväisempi kuin koskaan.
Jo vuonna 2007 Bowie sanoi, ettei tunne itseään samalla tavalla yksinäiseksi kuin aiemmin. Yksinäisyyden tunne, joka aiemmin oli Bowien mukaan ollut erittäin läpitunkeva, oli väistynyt vuosien varrella. Se johtui rakkaudesta. Asiasta, josta Bowie ei ollut koskaan pystynyt laulamaan paitsi ihmisestä irrotettuna, mielenkiintoisena ilmiönä.
”Olen hyvin rauhallinen, ja pidän siitä. En koskaan ajatellut, että olisin perheorientoitunut ihminen. En uskonut, että se olisi osa minua. Mutta joku on sanonut, että vanhetessasi sinusta tulee se tyyppi, joka sinun olisi aina pitänyt olla. Tuntuu, että se on tapahtumassa minulle”, Bowie sanoi tuolloin Telegraph-lehdelle.
Hän taisi lopulta saada niin taiteelliset kuin henkilökohtaisetkin asiansa päätökseen ennen tammikuun 10. päivää.
Blackstar on julkaistu, ja se on ollut arvostelumenestys. Sitten Bowie kuolee.
Lauantai 10. tammikuuta 2016.
Jos syöpä on tehnyt maksan toiminnan vajavaiseksi, sairastunut ihminen saattaa olla unelias, kuumeinen ja sekava. Häneen kertyy ehkä nestettä ja hän on turvoksissa.
Myös Bowielle on saattanut viimeisinä hetkinä käydä näin.
Eletään Bowien viimeisiä tunteja. Jotenkin näin ne ovat saattaneet edetä:
Hän makaa varmaankin sängyllä. Hänen vaimonsa Iman ja tyttärensä Lexi ovat varmasti hänen vierellään.
Kivut eivät välttämättä ole valtavan pahat, joten Bowie ei välttämättä ole niin vahvasti kipulääkitty, että hän olisi täysin sekaisin.
Silti Bowie tuskin jaksaa juuri puhua. Mitään suuria filosofisia viisauksia hän ei varmaankaan enää pysty lausumaan. Jos kaikki on sujunut hyvin, hänen vaimonsa ja tyttärensä ovat tarttuneet tiukasti hänen vanhan miehen laihoihin, sairauden runtelemiin käsiinsä.
Bowie saattaa sanoa jotain. Joskus, jos onni käy, ihmisen viimeiseksi sanaksi jää: ”rakastan sinua.” Sellaista esimerkiksi ylilääkäri Hänninen on päässyt joskus todistamaan.
On vaikeaa sanoa, mikä viimein tekee sen, että David Robert Jonesin elimistö ei enää jaksa taistella. Se saattaa olla esimerkiksi jonkinlainen infektio tai sydäninfarkti.
Todennäköisesti hän yksinkertaisesti lopettaa hengittämisen. Pikkuhiljaa elämä poistuu ruumiista. Rinta kohoilee sekunti sekunnilta vähemmän, sydän pysähtyy ja hän nukkuu pois.
Jos tämä tarina olisi elokuva, tässä vaiheessa alkaisi laulu.
Ensin kuuluisi akustista kitaraa ja raukeaa laulua.
”Time takes a cigarette…”
Kamera kuvaisi miestä, joka makaa sängyllä. Hänen henkensä irtautuisi ruumista. David Bowie tervehtisi huoneeseen saapunutta väkeä.
Siellä olisi Major Tom. Hän tokaisisi, että ”näyttävätpä tähdet tänään erilaisilta”.
Ziggy Stardust seisoisi viekoittelevasti käsi lanteellaan avaruusjumpperissa. Korkokengissään koreileva Halloween Jack asettelisi silmälappuaan mukavampaan asentoon.
Thin White Duke olisi vitivalkoisessa paidassaan ja oransseissa hiuksissaan pitkästynyt, koska hän ei siedä tällaisia ylisentimentaalisia jälleennäkemisiä.
Lemmy Kilmister soimaisi tätä ja sanoisi, että herttuan pitäisi opetella hieman sydämen sivistystä.
Janis Joplin availisi ääntään karhean tervetuliaislaulun kajauttaakseen, ja Lou Reed virittelisi Jimmy Pagen kanssa kitaraa.
Pablo Picasso kuiskailisi salaa Stanley Kubrickin kanssa, ettei rasittava kommunisti George Orwell kuulisi ja pääsisi osallistumaan hankalilla sanankäänteillään keskusteluun.
Ulko-ovea auki pitäisi Elvis Presley, ja koko porukka lähtisi David Robert Jones ja David Bowie mukanaan, molemmat samassa sielussa, ikuisiksi ajoiksi takaisin tähtiin.
Iman, Lexi ja yksinuottista ääntä pitävä sydänkone jäisivät huoneeseen, jossa kuuluisi vielä yksi kuiskaus, joka olisi suunnattu perheelle ja koko maailmalle, joka rakasti David Bowieta.
”Oh no love, you’re not alone”
Maailma, fanit ja artistit ovat jo pikkuhiljaa selvinneet yhden maailman tärkeimpiin kuuluvan poptaiteilijan kuolemasta.
285 Lafayette Streetille viedyt sadat ja tuhannet kukat lienevät jo lakastuneet. Kohta julkaistaan varmaan uusi David Bowie -kokoelma. Nettisivujen top 10 klikatuimpien uutisten listoilla ei ole enää viikkoihin ollut David Bowie -uutista.
David Bowie on kuollut, mutta maailma jatkaa eteenpäin. Taiteessa nuorten on tapettava vanhat, niin Bowie on itsekin sanonut.
Silti 285 Lafayette Streetistä tulee samanlainen pyhiinvaelluskohde, kuin Ziggy Stardust and the Spiders From Mars -albumin kansikuvan Lontoolaisesta takakujasta, 23 Heddon Streetistä.
Nuorimies Bowie seisoo siinä kuvassa kitara rennosti kädessään ja katsoo erivärisillä silmillään suoraan sinuun ja minuun, valmiina valloittamaan maailman.
Mitä hän ajatteli, juuri sinä valokuvan päivänä?
Ajatteliko hän, että hänestä tulisi miljoonille ihmisille jokapäiväinen ilo? Että hän kaitsisi musiikillaan teinit murrosiän yli ja inspiroisi vuosikymmeniä ja varmasti vuosisatoja kaikkien alojen taiteilijoita työssään?
Että hän todella muuttaisi niin monen elämän, ajattelun ja asenteet?
Että hän saisi ihmiset – sukupuoleen, seksuaalisuuteen, ulkonäköön, uskontoon tai yhtään mihinkään muuhunkaan katsomatta – uskomaan siihen, mitä hän itse lauloi Berliinissä vuonna 1977:
”We can be heroes, just for one day”.
Artikkelissa on käytetty lääketieteellisten asioiden kohdalla lähteenä ylilääkäri Juha Hännistä. Lisäksi itse tarinan lähteenä on käytetty lukuisia artikkeleita muun muassa Rolling Stonesta,The New York Timesista,The Guardianista, Telegraphista, Independentista, Daily Mirrorista, BBC:sta, Observerista, Daily Mailista, Los Angeles Timesista, Vanity Fairista, Ylestä ja HS:sta. Lisäksi lähteenä on käytetty kirjallisuutta, dokumenttielokuvia, Googlen karttapalvelua – ja kirjoittajan 12-vuotisen Bowie-faniuden kokemuksia.
Artikkeli julkaistu Rumbassa 1/2016.