Portisheadin debyyttialbumi Dummy julkaistiin päivälleen 25 vuotta sitten: 22. elokuuta 1994. Bristol-soundin ja triphopin kulmakiveksi muodostuneen levyn suuruus tunnuttiin tiedostavan jo tuoreeltaan. Dummy sai Rumban levyarviossa täydet viisi tähteä Jukka Väänäseltä. Kriitikko kuvaili Portisheadin soundia värikkäästi ja toteasi sävellysten olevan kypsiä ja musiikin soivan ajattomasti. Lue arvio alta.
Ylevän depression usvasuo
Portishead
Dummy
Go! Discs
Portisheadin albumin tervetuliaistoivotus Mysterons on kylmä ja kuuma kädenpuristus: virveli pärisee, urku ujeltaa ja Beth Gibbons laulaa kohtalokkaan melodian kuin olisi tullut kummittelemaan kuoltuaan. Eikä tunnelma muutu koko albumin aikana. Portisheadin hidastempoinen musiikki on raskasmielistä muttei masentavaa; ylevää sävelistöä, jonka tummuus hypnotisoi. Esimerkiksi Roadsin alussa Fender Rhodes pulputtaa niin raastavan kauniisti, että oikein tuntee kasvolihasten etsiytyvän autonomisesti verikoiran surullisesti lurpattavaan ilmeeseen.
Portisheadin pääjehu Geoff Barrow on vasta 22-vuotias, mutta hän säveltää yhdessä Gibbonsin ja yhtyeen ulkojäsenen, kitaristi Adrian Otleyn kanssa erittäin kypsää musiikkia. Dummy on kiehtova seos hiphopia, käheää jazzia, 60-luvun Bond-leffojen dramaattisinta soundtrackiä, harrasta urbaania sinfoniaa, ambientia, nyrjähtänyttä bluesia… Tyyliesimerkiksi käy Strangers, jonka alussa ollaan hetki persialaisella torilla, lisätään viileä biitti, jonka jälkeen Gibbons laulaa pelkän jazzkitaran säestämänä kuin laskisi Niagaraa tynnyrissä – vasta sitten päästään käsiksi itse biisiin.
Portisheadin musiikki ei sorru silti kikkailuun. Mukana on vain tarpeellinen, olipa kyse scratchingistä, jazzsampleista tai niukasti tikkaavasta tremolokitarasta. Kaikki on pistetty kasaan stereokuvaa maukkaasti hyödyntäen – Portishead soi vanhojen jazzlevyjen malliin hieman vanhanaikaisesti ja/tai ajattomasti.
Beth Gibbons on täysmälleen sopiva laulaja Portisheadin musiikkiin. Hänen äänensä kuulaus saattaa aluksi hämätä, mutta nainen tavoittaa voimakkaissa tulkinnoissaan myös nyanssit. Gibbons esittää jokaisen laulun kuin se olisi musta sivu hänen päiväkirjastaan (kuunnelkaa tuo murheenmurtama ”nobody loves me” singlebiisi Sour Timesissa). Välillä hän kuulostaa Kate Bushilta (It’s a Firen alku!), välillä kapakassa kasvaneelta Sadelta (It Could Be Sweet) ja aina omalta itseltään.
Pedestal ja Bisquits eivät aivan yllä albumin yhdeksän valioyksilön rinnalle, mutta sillä ei ole tällä laatutasolla suurtakaan merkitystä. Korvat ja mieli auki; matka ylevän depression usvasuolle voi alkaa.
Jukka Väänänen
