Ursus Factoryn yhteydessä puhutaan lähes poikkeuksetta yhtyeen huimasta livekunnosta, joka pohjautuu paljon bändin yllättävyyteen ja improvisointikykyyn. Kaksikko osaa lietsoa itsensä lähes kaoottiseen äänivyöryyn, mutta pysyen silti oikealla reitillä. Helsingin Kulttuuritalolla 11. joulukuuta duo tarjoili kirjaimellisesti sirkushuveja, sekä läpileikkauksen koko katalogistaan.
Tänä vuonna Onnellinen sukupolvi -albumin julkaissut Ursus Factory on ollut vuoden sisään paljon esillä. Duo esiintyi televisiossa Ylex Popissa ja Linnan jatkoilla. Jälkimmäisessä ollen erityisen merkittävässä roolissa saaden kunnian esittää perinteisesti illan päättävän Finlandia-hymnin. Sen bändi teki isomman orkesterin voimin, mutta tuoden siihen paljon omaa maustetta.
Yhtyeen viimeisin ja kolmas albumi on samalla selkeästi bändin paras. Siinä on paljon tuttua garagerosoa, mutta myös uutta. Se on selkeästi ehein kokonaisuus ja antaa bändin musikaalisesta osaamisesta parhaimman kuvan. Edellä mainittuja asioita yhdistellen voisi sanoa, että bändin toistaiseksi isoin keikka on eräänlainen merkkipaalu ja siten yhtye tuntui sitä lähestyneen.
Tämäkin konsertti alkoi Ei siipii -kappaleella, joka yhtyeen mittapuulla kuuluu balladiosastoon. Raskaasti rämisevä biisi kertoo menetyksestä ja omilleen jäämisestä. Ohimennen yhtye valaa samalla settilistansa perustuksen, jonka päällä voi sitten kaahata kunnolla. Kaahausta kuultiinkin ja reippaasti. Ursus Factory näytti osaamisensa sillä, että he käytännössä kohtasivat oman piikkinsä useampaan kertaan setin edetessä, mutta onnistui jatkuvasti ylittämään itsensä.
Yhtyeen musikaalinen osaaminen on korkealuokkaista: surisevan massan alta paljastuu osaamista, joka kelpaisi eturivin muusikkoja viliseville tv-orkestereille. Kuin ohimennen solisti-kitaristi Jussi Pelkonen looppasi bassoriffiä niin lähelle kuin kitaralla pääsee, tekemättä siitä spektaakkelia joiden varaan Ed Sheeran rakentaisi koko show’n. Jussi Pelkonen on siis parempi kuin Ed Sheeran. Rumpali Aleksi Ripatti tarjoili rumpukuvioita, joiden seuraamiseen oli helppo syventyä ja keikan pituus antoikin siihen hyvät mahdollisuudet.
Monesti Ursus Factory on tykännyt tuoda lavalle vierailevia soittajia ja laulajia, mutta tällä kertaa kaikki musikaalinen anti perustui kaksikon keskenäiseen dynamiikkaan. Eräänlaista vierailijan roolia tarjoili lavalle roudattu flyygeli, jonka avulla yhtye esitti jazzahtavia versioita parista biisistä, sekä huipensi keikkansa extemporena vedettyyn Vielä yksi päivä -kappaleeseen. Ainoat todelliset vierailijat olivat tamperelaisen sirkusryhmän tanssijat, jotka varastivat show’n oikeutetusti Pinkki pilvi -kappaleen aikana.
Pitkän encoren aikana kuultiin biisejä kolmelta eri kokonaisuudelta, joka itsessään oli kuin tiivistelmä keikan annista. Useihin moshpitteihin intoitunut yleisö oli täysin orkesterin pauloissa, mutta se toimi myös toisinpäin, kun yleisö sai toimia Suomen suurimpana Ursus-kuorona. Koko illan, kuten aina, bändi oli vahvassa vuorovaikutuksessa yleisön kanssa. Sitä korosti lopun spontaani päätös, joka päästi yleisön henkiselle kosketusetäisyydelle duon keskinäisen kemian kanssa.
Lauantai-iltana nähtiin yltäkylläinen keikka, joka muistutti bändin kasvavasta asemasta Suomessa. Sellaisen keikan, jonka jokainen musiikin ystävä haluaisi nähdä omalta lempibändiltään.
Kappaleen nimi korjattu oikeaan muotoon Ei siipii.