Bob Mould
2.12.2025
Tavastia, Helsinki
Ajan henkeen sopivasti keikka alkoi uskontunnustuksella The War, jossa Mould todistaa siitä miten ainoa mikä hänelle on jäänyt sodasta jäljelle on hänen äänensä.
Ja hyvä Jumala mikä ääni!
Bob Mouldin ääni on kuin Vastavirta-klubin yläkerran sateiselle tupakkapaikalle unohtunut metallinen tuhkakuppi: karstoittunutta tuhruista peltiä ja metallia, täynnä naarmuja ja ruosteen ja tuhkan tahroja. Siinä missä siinä soi aiemmin raivo ja turhautuminen, on Mould viime vuosina valjastanut tämän rähjäisen ja repaleisen instrumenttinsa monisävyisempien voimien käyttöön. Seksuaalisuutensa ja demoninsa kohdanneen ja hyväksyneen miehen viime vuosikymmeniä on ollut inspiroivaa seurata: Mould on ollut onnellisempi ja terveempi ja tasapainoisempi kuin oikeastaan kukaan aikalaisistaan (looking at you, J Mascis & Kevin Shields): mies tuntuu suorastaan nuortuvan siinä missä muut raihnaistuvat. Silti tuo sama vanha ääni parhaimmillaan paukkuu ja rätisee kuin salaman poikki iskemä korkeajännitejohto, kylväen kipinöitä ja sivullisia uhreja ympärilleen.
65-vuotiaaksi Bob Mould on hämmästyttävän hyvässä vedossa.
Kun on aloittanut uransa ketjupolttavana ylipainoisena kaappiin juuttuneena alkoholistina, niin ei voi oikeastaan mennä kuin ylöspäin. 90-luvun puolestavälistä alkanut vaiheittainen menneisyyden kahleista vapautuminen on nyt johtanut siihen pisteeseen, että Mould alkaa vihdoin olla todella sinut menneisyytensä kanssa – enkä nyt tarkoita pelkästään proto-grunge -legenda Hüsker Dü’tä (ilman tätä bändiä ei olisi Nirvanaa eikä Foo Fightersia), vaan myös Mouldin toista merkittävää trioa eli Sugaria. Tuo yhtyehän on merkityksellisällä tavalla ajankohtainen: kuukausi sitten julkaistiin hämmentävästi ”vanhalta” Sugarilta kuulostava ”uusi” kappale House of Dead Memories, ja Tavastian keikkaa edeltävällä viikolla on tiedotettu ensi vuoden Sugarin paluukiertueen keikoista.
Vaikka Mould kävi viimeksi Tavastialla soittamassa juurikin tuon yhtyeen klassikkodebyyttiä kymmenisen vuotta sitten, on uutinen siitä, että alkuperäinen yhtye on heräämässä henkiin isoin uutinen Bob Mould -maailmassa pariinkymmeneen vuoteen. Hüsker Dü ei koskaan voi sattuneesta syystä palata lavoille (rumpali ja toinen pääasiallinen lauluntekijä Grant Hart kuoli vuonna 2017), joten Sugarin paluu on lähimmäs mitä Mouldin kultakautta voi tämän päivän maksava yleisö päästä.
Tätä ilmentää kenties se, että heti illan toisena ja kolmantena kappaleena tulee Dü’tä (tuttu parivaljakko Flip Your Wig ja I Apologize) ja heti perään neljäntenä sitten taas Sugaria, yksi debyyttilevy Copper Bluen (1991) kuningasraidoista eli Hoover Dam. Massiivisesta äänivallistaan riisuttuna kappale näyttää sen, miten jylhä se on ihan pelkältä luurangoltaankin.
Jos sanakirjassa pitäisi olla esimerkki siitä, miten tyhjennetään pajatso, niin tässä olisi hyvä ehdokas. Tavastiallinen keski-ikäisiä, hyvin paljon Bob Mouldin näköisiä ukkoja seisoo kuin sähköpaimenella paikalleen lyödyt hattivatit: huulet pyöreänä paikallaan jöpöttäen. Mitä odottaa enää illalta, kun ennen viidettä kappaletta kaikki toiveet ovat tulleet toteen? Jengi on niin halolla päähän lyötyä, etteivät he edes osaa reagoida siihen kun Mould alkaa pyydellä anteeksi kotimaansa poliittista alhoa.
”Hijlaisuudestanne päätellen minulle tulee vaikutelma ettei kotimaani poliittisessa ilmastossa ole mielestänne mitään vikaa?”, kysyy Mould aidosti hämmentyneen oloisena, ja todistamme illan epämukavinta pysähtynyttä hetkeä. Tekee mieli huutaa että ”oot hei Suomessa Bob, meillä menee hetki ennen kuin saamme suumme auki”, mutta olen yhtä huuli halolla pyöreäksi lyöty kuin muutkin. Ja kun on nuijinut seurakunnan ensiksi nirvanaan, niin on hieman optimistista odottaa niiden reagoivan mihinkään päivänpoliittiseen.
Vastauksena hölmistyneeseen hiljaisuutemme Mould ilmoittaa soittavansa ”kaikki surullisimmat laulunsa”, ja sukeltaa pää edellä Hüsker Dün toisiksi viimeisimmän levyn Candy Apple Grayn (1987) syvimpään päähän eli lannistuneeseen balladiin Hardly Getting Over It.
Poikkeuksellista ei tosiaan kuitenkaan ole pelkästään se, MITÄ Mould soittaa, vaan MITEN hän sen soittaa.
”Mies ja kitara” on semmoinen idiomi, joka yleensä tarkoittaa tunnustuksellista muniinpuhaltelua akustisen kitaran hellän näppäilyn siivittämänä. Koleana tiistai-iltana Tavastian lavalla on pikemminkin traumoistaan vapautunut kävelevä paisuvaiskudos ja punaiselle ajettu Fender Hot Rod Deluxe. Siinä välissä mies ja uskollinen Stratocaster, joka riuhtoo ja poukkoilee, ja välillä irtautuu mikrofonista kirmaamaan ympäri lavaa tuttuun ”lehmä ensimmäistä päivää kevätlaitumilla” -tyyliin.
Mouldin muuveissa ei ole mitään harjoiteltua tai coolia. Ne ovat samaa elimellistä itseilmaisua mitä hän on aina tehnyt: mies ajaa itseään kontrollin ja hallinnan rajan yli, koska vasta siellä ollaan aitojen ja todellisten asioiden äärellä. Tänä iltana ne hieman yllättäen ovat uudempia raitoja niiltä levyiltä joita Mould on julkaissut sitten viime visiitin vuonna 2012. Siberian Butterfly ja Forecast of Rain ovat itselleni illan kohokohtia, koska ne näyttävät miten Mould saa samasta vanhasta kaavasta puristettua jotain uutta ja virkeää, jopa neljänkymmenen vuoden jälkeen. Vaikkei Mouldia voi vanhan materiaalin kohdalla syyttää löysäilystä, on näissä uudemmissa kappaleissa jotain selittämätöntä sähisevää energiaa ja tuoreutta, joka nostaa ne aivan omiin sfääreihinsä.
Itselle suurin juttu taitaa sitten kuitenkin olla yksi raita synkkääkin synkemmältä kakkoslevyltä Black Sheets of Rain (Stand Guard) ja kaksi käänteentekevältä soolodebyytiltä Workbook (Sinners & Their Repentances ja See a Little Light – kappale joka aikoinaan antoi nimensä Mouldin omaelämänkerralle). Se, että nämä kaikki esitetään anteeksipyytelemättä ja samanarvoisina klassikko-triojen materiaalin kanssa on jotain joka tuntuu uudelta. Mould ei häpeile tai välttele mitään vaihetta urallaan (OK, mitään Modulatelta ei kuulla, eikä myöskään Blowoff-materiaalia – ehkä hyvä niin?), vaan kaikki tulee ongelmitta ja samanarvoisena, samana kudoksena. Lavalla on mies joka on sinut peilikuvansa ja menneisyyytensä kanssa.
Soundi on tyly ja lihaksikas, bassotaajuudet ajoittain jopa korskeita. Jos ennen keikkaa on huolestuttanut miten bändikeikka voi onnistua ilman bändiä, niin tämä huoli paljastuu alkumetreillä aiheettomaksi. Ajoittain tuntuu jopa, että basso ja rummut olisivat vaan tiellä. On äärimmäisen nautinnollista saada kuulla Mouldin voimasointu- ja barré-pohjaisia soolojuoksutuksia ja myös ajoittaisia yllättävän monimutkaisia pieniä lead-kitara -purskahduksia ilman rytmiryhmä pauhua. Tällä asetuksella kuulee, kuinka suuressa osassa Mouldin soundi on aina ollut hänen trio-pohjaisissa yhtyeissään, ja se ei tosiaan ole se tehdasasetuksena oletettava 30%, vaan pikemminkin jopa 60% luokkaa.
Jossain kohtaa havahtuu siihen, että Mould tosiaan tekee yhä samaa kuin Dü’n aikoina: tietyt biisit tulevat nippuina, ja usein niin ettei välissä pidetä taukoja. Siinä missä aiemmin vedettiin kolme biisiä putkeen, tulee näitä nyt parhaimmillaan peräkkäin vain pari (Flip Your Wig ja I Apologize heti kärkeen). Hengästyttävää silti: vaikka aivan Land Speed Recordin amfetamiini-huuruisille tasoille ei päästä, ei joku Next Generation kalpene yhtään legendaarisen Hüsker Dü’n intensiteetille – niin esityksenä kuin sävellyksenä – tai ylipäänsä asenteena.
Vanhan bändin materiaalia tulee ennätykselliset kahdeksan kappaletta (aiemmin mainittujen lisäksi Never Talking To You Again, Too Far Down, Something I Learned Today, Celebrated Summer ja viimeisenä encorena Makes No Sense At All) ja Sugar’iltakin vielä se ”suurin hitti” eli If I Can’t Change Your Mind.
Euroopan kiertueen viimeinen keikka ei kenties ole sellainen über-kliimaksi kuin olisi voinut kuvitella, mutta keikan jälkeisen pöhinän perusteelta Tavastialta ei poistu ketään, joka ei olisi positiivisesti yllättynyt siitä miten yllättävän kova veto Mouldilta lähtee tiistai-iltana jossain Ulan Batorin rajamailla vuonna 2025.
Itse olen nähnyt häneltä hieman samanhenkisen soolovedon Lontoossa parikymmentä vuotta sitten, mutta silloin keikan ensimmäinen puoliaika oli akustinen. Suurin ero on juurikin asenteessa ja suhteessa menneisyyteen: siinä missä Celebrated Summer oli vuonna 2000 varovainen ja täynnä kysymyksiä (ja ainoa Dü-biisi setissä), oli siinä nyt sitä alkuperäisen version pitelemätöntä ekstaattista hurmosta – niin kuin pitääkin.
Harvassa on artisti joka viidelläkymmennenellä esiintyvän taitelijan vuosikymmenellään on näin järjettömän kovassa vedossa.
Paras keikka Mouldilta mitä olen nähnyt.
Jean Ramsay