Lasse Auranne tutustui mystiikkaa uhkuvaa metsäfolkia esittävän Hexvesselin uutuusalbumiin. Se paljasti kriitikon silmissä moderniksi klassikoksi.
Teksti: Lasse Auranne, kuva: Vilho Rajala
Hexvessel: No Holier Temple
Svart
Kuiskauksia korven kätköistä.
Hexvessel ammentaa 1960–70-lukujen hippiajan pimeältä puolelta. Ei siis panemista tappamisen sijaan, vaan jotain syvempää, hämärämpää ja kokonaisvaltaisempaa. Bändin toinen albumi vie kuulijan edellistä levyä syvemmälle metsään. Vaikutteet Bobb Trimblestä Black Widowiin ovat näkyvillä, mutta Hexvessel seisoo näiden rinnalla, ei varjossa.
Pisimmät biisit venyvät yli kymmenen minuutin ja lyhimmät kestävät vajaat pari minuuttia. Mikään ei tunnu täytteeltä, vaan kokonaisuus on mietitty loppuun asti. Pitkälti akustinen instrumentaatio pitää otteessaan, ja väliin pulpahtelee särökitaraa.
Psy-tranceilijat, suomireggaetyypit ja Von Hertzen Brothers eivät ole hippejä. Hippejä ovat Hexvesselin pojat ja tytöt, jotka vilauttavat arjen pinnan alla piilevää, nyky-joogaajalle tuntematonta todellisuutta.
En keksi ensimmäistäkään syytä, miksi levy ei ansaitsisi täysiä pisteitä. Siitäkään huolimatta, että loppuun vedetty Ultimate Spinach -coveri ei istu muuhun kokonaisuuteen.
Arvio on julkaistu Rumbassa 9/12. Kuuntele levy Spotifyssa.