David Gilmourin uusi levy inspiroi Jean Ramsayn kirjoittamaan arvostelun, jollaista maapallo tuskin päällään kantaa. Hyvät naiset ja herrat, tämä on taidetta.
David Gilmour
Rattle That Lock – Deluxe Edition
Sony Music
Arvosana: 5,9
Laatikko on eksklusiivisen oloinen. Sen satiiniviimeistelty pinta tuntuu viileältä ja pehmeältä. Kannessa ollut tarra hengästyttää sisällysluettelollaan: CD ja DVD sisältävät stereo- ja 5.1-miksaukset albumista, 4 videobiisiä, 2 promofilmiä, 4 dokumenttielokuvaa, 32-sivuisen sanoituksia ja valokuvia sisältävän kirjan, 48-sivuisen Paradise Lost -kirjasen (Kirja II), julisteen, postikortin kuorineen ja plektran.
PLEKTRAN. Todellakin, tätä en ole nähnyt ennen. Kaikenlaista kaulakorua ja muuta hilavitkutinta on tullut vastaan, mutta ei plektraa. Jotenkin plektran myötä David Gilmourin neljännen soololevyn saavuttaa sen huulet mutrussa vedetyn lakipisteensä kaikiien maailman boksien seassa. Kuin Gilmourin ansiokkaat soolot, boksin järjetön ja raskas ekstravaganssi rakentuu jähmeästi ja huipentuu yllättävän pieneen valehelmiähelmiäis-plektraan, johon on painettu Gilmourin nimi ja Royal Albert Hall DVD:n kannessa ollut illustraatio Gilmourista soittamassa kitaraa.
Krääsä
Oheiskrääsän typerryttävä lakipiste on saavutettu.
Itsessään plektra on oudon impotentti pieni esine, ja toisaalta siihen latautuu paljon. Fanin kädessä se on arvoton, sillä se on vain väline. Vaikka hankkisit plektran kaveriksi juuri oikeantyyppisen mustaksi maalatun (HUOM! Ei mustan, vaan mustaksi MAALATUN) Stratocasterin, et silti kuulosta Gilmourilta. Toisaalta, jos sen ottaa pienestä hermeettisesti suljetusta minigrip-pussista, ja pyörittelee sitä peukalon ja etusormen välissä, voi hetken simuloida itsensä Gilmouriksi, saada omakohtaisen aistikokemuksen joka on simulacra gilmouriudesta.
Fetisismiähän tämä on, niin hyvässä kuin pahassa. Gilmour on levy-yhtiöineen ymmärtänyt jotain olennaista siitä ostajien segmentistä, joka CD-levyjä vielä ostaa: a) he ovat keski-ikäisiä (eli voi huoletta pyytää hieman lisää hintaa), b) he ovat uskollisia ja sen kautta kiinnostuneita kaikenlaisesta aiheeseen liittyvästä ja c) he ovat fetisistejä.
Ei siinä mitään pahaa ole. Boksi on ensi tilassa esine. Mielikuvituksellisine täky-silsoineen muistuttaa pikemminkin koottaavaa lennokkia. Jotain samaa on tässä puuhastelussa. Airfix suorastaan haisee. Muovi. Vinyyli.
Fetisisti kiihottuu esineistä. Esine tuo hänelle mielihyvää. Kun fetisisiti ostaa levyn, hän fiilistelee sen kantta, materiaalien tuntua, levyn ja pahvin tuoksua. Kun fetisisti tulee keski-ikään, hän ostaa kalleimman mahdollisen version nuoruuden suosikkiartistin levystä, ja laatikon avaaminen on harras tapahtuma. Fetisisti luultavimmin avaa muovin siististi, taittelee sen ja jemmaa johonkin osaan boksia (erityisen tärkeää on säästää kannen tarrat), ottaa varoen ulos kaikki sisällysluettelossa yksilöidyt esineet, tarkastelee niitä varovasti pyöritellen, ja mahdollisesti sitten laittaa levyn pyörimään.
Levy
Niin tosiaan, levy. Sellainenkin on siellä jossain tavarakasan alla.
Pink Floydin kitaristin ja äänen (kuten kannen tarra sanoo) neljäs soololevy on niin eloton ja jähmeä kuin ympäröivästä ruumisarkustaan voisi päätellä. Tämä ei välttämättä ole huono asia. Elottomuus ja takakireä englantilaisuus on yksi Pink Floydin kiinnostavimmista ja omaleimasimmista piirteistä. Viimevuotisen nostalgisen emobändin viimeiseksi nimetyn Endless River -pitkäsoiton rinnalla Rattle that Lock on kuin pilvenhattaraa lavasteista kannatellut teatterikoneisto öljyisine ja kolisevine väkipyörineen. Se on väkinäinen yrittäessään olla välitön, raskas yrittäessään olla syvällinen, ja suorastaan koominen lyödessään pöytään viimeisen epätoivoisen valttikortin, jazz-standardin facsimilen. Silti sen helposti tunnistettavassa soinnissa on hienoja hetkiä ja seka tähällista että tahatonta koskettavuutta.
Levyn nimibiisi on ärsyttävä ja vaivaannuttava ensikuulemalta, ja muuttuu yhä ärsyttävämmäksi mitä enemmän siitä oppii tietämään. Kappaleen nelinuottinen introriffi on boksin mukana tulevien dokumenttien mukaan Gilmourin versio Ranskan valtionrautatie SNCF:n kuulutuksia edeltävästä jinglestä, joka herättää kuulemma Gilmourissa aina halun tanssia. Se on siis lähtölaukaus, piste josta uutuuslevy lähtee purkautamaan, vaikkain kuva Gilmorista tanssahtelemassa junalaiturilla on absurdi ja hieman vaivaannuttava.
Samson
Miten tästä päästään John Miltoniin parissa keveässä askeleessa on sitten pidempi tarina. Gilmourin vaimo ja pääasiallinen sanoittaja Polly Samson kuvailee levyn oheismateriaaleissa tekstitysprosessiaan: hän kävelee Brightonin rannoilla Gilmourin demoja kuulokkeilla kuunnellen, ja muotoilee miehensä laulamien, suuntaantavien näennäsivokaalien kautta. Toki prosessissa on ongelmana se, että tämän kautta Samson tuo sanoituksiin jo omassa työssään olemassaolevia teemoja, kuten nyt tässä tapauksessa on päässyt käymään. Allegorioden taustalla on Samsonin toinen romaani, alkuvuodesta 2015 julkaistu The Kindness, jonka taustalla Miltonin Kadotettu -jättiteos myös vaikuttaa.
Mikäs siinä, mutta sellaisenaan se tuntuu päälleliimatulta jälkiajatukselta, turhalta pröystäilyltä. Vanhana progemammuttina Gilmour on selvästi intoutunut massiivisesta teemasta, aina siihen pisteeseen asti että on laittanut levy-yhtiönsä liittämään tähän boksiin pienen kirjasen Miltonin kirjan toisesta kirjasta, toki sinä kuuluisimpana 1800-luvun versiona, Gustave Dorén painokuvilla ryyditettynä.
Kuten Samson haastattelussa sanoo, kapinoinnin ja häkin heiluttamisen teema on levyllä olennainen. Siinä missä Miltonin teoksessa Saatana kyseenalaista yhtenä arkkienkeleistä Jumalan ylivallan ja kapinoi tätä vastaan, on Gilmourin kapinalle vaikeampi löytää kohdetta.
Onko despootin tavoin hallitseva Jumala tässä tapauksessa Roger Waters, tuo iänikuinen riitapukari? Vai onko se kenties Gilmour itse, valtavan bändin painolasti ja perintö?
Waters
Watersista Gilmour ei tunnu pääsevän eroon. Kuten edellisellä soololevyllään, vuoden 2006 On An Islandilla, on Gilmourin nimi kirjoitettu levyn kannessa samalla tekstityypillä kuin Gerald Scarfen ja Watersin ikoninen The Wall -levyn kansiteksti. (Tai itse asiassa ei täysin samalla, mutta tarpeeksi samanhenkisellä: Gilmour kävelee narulla kieli keskellä suuta, sillä vaikka vaikutelma on identtinen, huomaa yksittäisiä kirjaimia vertailemalla että yhtymäkohdat ovat vain näennäisiä. Tästä ei saa leivottua oikeusjuttua. )
Visuaalinen alitajuinen linkitys emobändiin alkaa siis jo nimen myötä. Niille, joille tämä menee ohi, on isketty kanteen vielä tarra, jossa kerrotaan että kyse on Pink Floydin äänestä ja kitarasta. Tämä kaikki toki kolmion sisällä, joka väreilee prisman kaikissa väreissä. Eli ikoninen Dark Side of The Moon.
Myös levyn sisällä Gilmour ratsastaa Watersin kuningasteemoilla, sodalla ja äidillä. Kappaleessa On any tongue Gilmour rypee modernin sodan kasvottomuudessa varsin watersmaisella ahdistuksella. Kappaleen avainlause (“I hear that ’mama’ sounds the same in any tongue”) on yksi levyn parhaista, todellinen sulka Samsonin tekstittäjänhattuun, mutta sen ajatuksessa kuolinhetkeään äitiään huutavasta sotilaasta on jotain peri-watersmaista.
Gilmourin levylle kirjoittamista sanoituksista toinen, Faces of stone on koskettava. Dementoituvan äitinsä kanssa tehtyjen kävelyjen aikana muhinut sanoitus on omakohtainen ja riipaiseva, ja kappaleen tavaramerkinomainen vuorenhuippuja kurotteleva soolo (rakenteellisesti jotain samaa kuin High hopesin soolossa) nousee Gilmourin hienoimpien top 10:iin vaivattomasti.
Silti, Waters.
“As the wind swirled around and you took my arm in the park” liippaa hieman läheltä Watersin yhtyeellen tekemän joutsenlaulun The Final Cutin kappaletta The gunner’s dream, ja etenkin sen ensimmäisen säkeistön loppua:
“And the silver in her hair shines in the cold November air
You hear the tolling bell
And touch the silk in your lapel
And as the teardrops rise to meet the comfort of the band
You take her frail hand
And hold on to the dream”
Vaikka Gilmour kuinkaa rämisyttää lukittua porttia, ei hän tunnu pääsevän Watersin haamusta eroon. Paha sanoa onko tämä tahatonta vai harkittua, mutta varjoja se heittää Gilmourin levyn päälle joka tapauksessa. Watersin jättämä tyhjiö nakertaa Gilmourin univerumia, käsikirjoittaa omaa mutistua kommnettiraitaansa kaikken mihin vanha aisapari ryhtyy. Toinen mielleyhtymä 80-luvulle syntyy levyn kuvia katsoessa: David Gilmour alkaa fyysisestikin muistuttaa Dennis Potterin Laulavan salapoliisiin pääroolin unohtumattomasti esittänyttä Michael Gambonia, miestä jonka roolin joku toinen on kirjoittanut.
Wright
Gilmourin viime vuosien puuhastelujen keskipisteessä on ollut toinenkin tyhjiö, johon tämänkin levyn hienoimmat hetket liittyvät. Kyseessä on muusikko ja asetoveri, jonka Waters karkotti yhtyeestä, ja jonka Gilmour myöhemmin liitti mukaan täysiarvoisesksi jäseneksi: kosketinsoittaja Richard Wright. Vuonna 2008 syöpään kuollut hiljainen mies on viime vuosien projektien kautta paljastunut eräänlaiseksi Pink Floydin salaiseksi ainesosaksi, pyhäksi hengeksi joka sitoo ristiriitaiset osat yhteen.
Wrightille omistettu kappale A boat lies waiting palauttaa mieleen Endless Riverin kannessa olleen punt-veneen, jolla kannen hahmo tuntui purjehtivan auringonlaskuun. Aivan samalla tavoin kun tuo levy alkaa musiikin sekaan sotketulla Wrightin haastattelufragmentilla, on kappaleen alussa äänessä taas Richard Wright. Gilmourin poika Jack jokeltelee ääniraidalla vastasyntyneenä, aivan kuin keskustellen Wrightin kanssa. “It’s like going into the sea… There’s nothing”, sanoo Wright tavalla, joka ei peittele sitä mitä valtameri symboloi: kuolemaa.
Vastasyntyneen poikansa ja kuolleen yhtyetoverinsa asettaminen dialogiin on myös tietoinen valinta, sillä siinä keskustelevat uusi ja väistyvä maailma, nuoruus ja vanhuus, elämä ja kuolema, mutta toki myös puhuttu kommunikaatio ja kielen ulkopuolella oleva jokeltelu.
Kykenemättömyys kommunikoida on toki yksi Pink Floydin keskipisteessä olevista teemoista, ja on miltei ironista miten levyn kaunein ja eniten Gilmourin oloinen kappale on täysin instrumetaalinen Beauty. Hieman Division Bellin avausraitaa Cluster one muistuttava pohdiskeleva kappale antaa tilaa sille Gilmourin todelliselle äänelle, kitaralle. Se muistuttaa myös edellislevy On An Islandin kuulaista ambient-äänimaisemista.
Tämän takia varmaankin välittömästi perässä seuraava Gil in the yellow dress tuntuu niin kornilta. Se on tyylipuhdas jazz-pastissi, joka kliseisine sanoituksineen (saksofoni, kohtalokas nainen, savukkeita, yökerho; you name it) ei tuo mitään uuttaa formaattiin, paitsi että todistaa Gilmourin osaavan säveltää ja esittää jazz-kappaleen jos niin tarvitaan. Jools Holland pimputtaa pianoa, ja levyn ilmestyttyä Gilmour esiintyy Hollandin ohjelmassa. Näin musiikkiteollisuus toimii. Mielleyhtymä Laulavaan salapolisiin tai Terry Gilliamin Braziliin (tunnussävelmä!) voimistuu entisestään.
Myös kirjekuoressa mukana seurannut postikortti saa tämän myötä selityksen: se on kopio Gilmourin kodissa roikkuneesta julisteesta, josta Samson sai idean sanoitukseen. Julisteen keskipisteessä on nainen keltaisessa iltapuvussa.
Yhteenveto
Jotain neurottista on siinä, miten levyjen itsessään muututtua streamauksen myötä aineettomiksi niitä kiinnitetään materiaan valmistamalla entistä monimutkaisempia esinekoosteita, joita sitten myydään vanhaan bisnesmalliin tottuneille kuluttajille. Kun ollaan päästy siihen, ettei levyllä ole fyysistä olomuotoa, niin eksponentiaalisesti pitää kasvattaa tavaran määrää, joka sen ympärillä myydään.
Ja on tällä levyllä tarpeellistakin materiaalia. Kuten yllä on tuotu esiin, avaavat haastattelut ja kuvajäljennökset levyn syntyprosesseja ja taustoja. Kaikki on siis jossain määrin perusteltua.
Ehkä Pink Floydin suunnalta suurin arvo on Barn jam -videoilla, jotka ovat siis harjoitustilassa kuvattuja pätkiä Wrightista ja Gilmourista jammailemassa Pink Floydin kiertuebasisti Guy Prattin ja levyllä soittavan rumpali Steve DiSlanislaon kanssa. Osa näistä julkaistiin jo Live in Gdansk DVD:n lisämateriaaleina, ja siihen yhteyteen ne kuuluvatkin, sillä tuota kiertuetta varten yhtye niillä treenaa. Näiden neljän videon liittäminen tähän levyyn paljastaa uutuudenkin sydämessä olevan surutyön niin Richard Wrightin kuin viimein lepoon lasketun emoyhtyenkin taholla.
Kun levy hiljenee, palaa katseeni plektraan.
Siinä missä klassinen oheistuote oli joskus vielä T-paita, jolla julistettiin uutta levyä rinta rottingilla maailmalle, on laatikon uumenista löytyvä peukalonkynnen kokoinen plektra sen antiteesi: jotain hyvin yksityistä ja haurasta. Se on talismaani, pyhäinjäännös, pyhimyksen peukalon nivel: palvonnan välikappale, muistoesine.
Nostan sen pienestä muovipussistaan, sujautan kirjekuoreen, laitan kuoren boksiin ja laitan sen hyllyyn. Sisällä on taiteltuna levyn muovi alkuperäisine tarroineen.
Jean Ramsay
Arvosteluasteikko:
0–1,9 p. hengenvaarallinen
2,0–4,9 p. kehno
5,0–6,9 p. keskinkertainen
7,0–8,9 p. hyvä
9,0–10 p. klassikko