Onko Eero Raittisen ensimmäinen soololevy kovan maineensa veroinen?

Eero Raittisen soolodebyytti Eeron elpee (1970) uudelleenjulkaistiin Svartin toimesta. Sitä tarkastelee nyt Juha Merimaa.

13.02.2017
Eero Raittinen - Eeron elpee
RCA Victor / Svart
6,7 / 10

Eero Raittisen ensimmäisellä soololevyllä on ollut kova maine ja syystä. Vanhan holvikirkon myötä laulutähdeksi noussut Raittinen sai 1970 Discophonen Johan ”Mosse” Vokstedtiltä vapaat kädet oman levyn tekemiseen.

Vapautensa Raittinen käytti levyttämällä levyllisen tyylipuhtaita bluesrock-standardeja ajan parhaiden soittajien, kuten Jukka Tolosen, Hillel Tokazierin ja Eero Koivistoisen kanssa. Levyllä käytettiin useita eri yhtyeitä ja kokoonpanoja – esimerkiksi Basin Street Bluesilla Raittista säestää DDT Jazzband kun taas St. Louis Bluesilla kuullaan Albert Järvisen ensimmäinen levytetty kitarasoolo.

Kuin pisteeksi iin päälle levy paketoitiin mustaan koteloon, jossa ei ollut kuin Raittisen signeeraus ja pieni piirros possusta. Yllättäen levy ei juuri myynyt, vaikka siitä otettiin vielä uusintapainoskin vuonna 1977 hieman myyvemmällä kannella ja uudella nimellä Blues from the North.

Levylle kehittyi kuitenkin kulttimaine, mistä kertoi muun muassa Jake Nymanin päätös sisällyttää levy 1001 albumia, jotka jokaisen on kuultava kerran elämässään -kaanonraamatun lokalisoituun painokseen yhtenä 80:stä kotimaisesta levystä. Siis siitä huolimatta, että kirjaa julkaistaessa levyn edellisestä painoksesta oli 33 vuotta, eikä sitä saanut mistään.

Tilanne kuitenkin korjaantui levyn oikeudet omistavan Warnerin laitettua kataloginsa Spotifyhin vuonna 2014. Viime vuonna Svart antoi Eeron elpeelle viimein sen kaipaaman uudelleenjulkaisun sekä lp- että cd-formaateissa.

Mutta oliko levy maineensa arvoinen? Kyllä ja ei, vähän näkökulmasta riippuen.

Vuonna 1970 levy on ollut melkoinen voimannäyttö maassa, jossa rokki vielä muutamaa vuotta aiemmin tarkoitti kökköjä rokkikäännöksiä iskelmäyhtyeiden säveltäminä. Nykykuuntelussa levy kestää hyvin vertailun oman aikakautensa kansainvälisiin bluesrock-levyihin. Raittisella ja levyllä soittaneilla muusikoilla on hyvä syy olla levystä ylpeitä.

Toisaalta täytyy myös tunnustaa, ettei levy enää 2017 kuulosta erikoisen vallankumoukselliselta, vaan enemmänkin yhdeltä hyvältä blues-levyltä muiden joukossa. Vaikka levyä kuuntelee mielellään, on kyseenalaista, montako versiota Peace in the Valleysta, Spoonfulista tai Caldoniasta innokaskaan bluesfani lopulta tarvitsee.

Levyn kiinnostavuus johtuukin pitkälti levyn kotimaisuudesta ja historiallisesta arvosta – jos kyseessä olisi vaikka jenkkiläinen levy, en usko siitä tänä päivänä enää intoiltavan. Kotimainen populaarimusiikin historiasta kiinnostuneille kyseessä lienee kuitenkin pakko-ostos.

Siispä Svartille kiitos jälleen yhdestä kulttuuriteosta. Cd-versiota tarkastellessa tuntuu silti, että uudelleenjulkaisu on tehty lp-edellä. Cd:lle olisi ollut mahdollista saada mukaan levyn sessioista jääneet kaksi, maineensa perusteella kelvollista ylijäämäraitaa (I’d Rather Drink Muddy Water  ja Shake Baby, Shake) sekä vihkoon myös kuva levyn vaihtoehtoisesta kannesta.

Lisää luettavaa