Slayerin Repentless osoittaa, että yhtye on vielä veteraani-iässäkin sairaan kova

14.09.2015

”Slayerin katalogiin Repentless on hyvä lisä”, kirjoittaa Kimmo K. Koskinen arviossaan.

Arvosteluasteikko:
0–1,9 p. hengenvaarallinen
2,0–4,9 p. kehno
5,0–6,9 p. keskinkertainen
7,0–8,9 p. hyvä
9,0–10 p. klassikko

Slayer
Repentless
Nuclear Blast
Arvosana: 8,1

Slayer_Repentless_CoverHelpotuksen huokaus. Lähinnä se kirpoaa Slayerin, tuon thrash metalin kovimpana tervaskantona pysyneen suuren nimen 11. albumia kuunnellessa.

Yhtye ei ollut helpossa tilanteessa bändin parhaista biiseistä vastanneen Jeff Hannemanin kuoltua 2013 ja rumpalinero Dave Lombardon lähdettyä bändistä sopimuserimielisyyksien vuoksi. Genrensä ehkä tiukkalinjaisin yhtye pitää kakkosmiehistölläkin nyrkit visusti puristettuna, vaikka tiettyä – ja tervetullutta – muutostakin on kuultavissa.

Kitaristi Kerry King on ottanut komeasti vastuuta biisinkirjoittamisen suhteen. Tätä mies on toki tehnyt aiemminkin, mutta nyt joitakin osia lukuun ottamatta King on kirjoittanut kaiken. Tavallaan tilanne on turvallinen, koska Kingin aisaparina on harmaine partoineenkin hurjassa vireessä mesova basisti-laulaja Tom Araya, jonka rähinään Slayer-soundi aika pitkälti henkilöityy.

Ja onneksi homma pelaa. Aivan suoraa jatkumoa meno ei ole edellislevy World Painted Bloodille (2009) tai toisaalta rumpuihin palanneen Paul Bostaphin edelliselle levylle God Hates Us Allille (2001). Pikemminkin yhteys bändin aiempaan tuotantoon löytyy näitä keskivertotasoisia teoksia kauempaa – ja mikä parasta, niiltä loistavilta ajoilta.

Verrattain maltilliset tempot, yksinkertaiset riffit sekä napakat rakenteet viittaavat vahvasti Slayerin mestarilliseen South of Heaveniin (1988). Toisaalta ote on roisi ja runnova, minkä ansiosta kehkeytyy mielleyhtymä Bostaph-Slayerin parhaimpaan tuotokseen, coverlevy Undisputed Attitudeen (1996). Tästä vaanivan pahaenteisestä ja raskaasta mätkeestä ja vimmaisten hardcore-coverien intensiteetistä löytyy Repentlessin sydän. Ja se jytisee.

Varsin hienosti kuvio kyllä toimii. Yhtye on tehnyt viisaan valinnan siirtyessään hiukan sivuun omalta, väkivaltaisella tykityksellä raivaamaltaan kaistalta. Jytistelevän primitiivinen ote yhdistettynä keskiöstään simppeleihin mutta taiten kahdelle kitaralle sovitettuihin riffeihin luovat kappaleisiin rutkasti voimaa. Kakkoskitaristina hääräävän Exodus-mies Gary Holtin rooli ei välttämättä ole biisinkirjoitusvaiheessa ollut suuri, mutta Kingin aisapariksi miehestä tuntuu olevan.

Biiseistä ei löydy varsinaisesti heikkoja lenkkejä, vaikka esimerkiksi joukossa on raitoja, jotka tuskin jäävät thrash metalin aikakirjoihin. Hämennystä herättänyt minieepos When Stillness Comes tuntuu vähän tiivistetyltä, jopa keskeneräiseltä versiolta Dead Skin Maskista. Silti sekin puolustaa paikkaansa antaen edes introllaan pienen hengähdystauon levyn raskaan moukaroinnin keskellä.

Ylipäätään kappalemateriaali on vähintäänkin kelvollista, selkeästi johtuen yleisotteen verrattaisesta yksinkertaisuudesta ja korkeimmillaan napakkaan hölkkään lähtevästä vauhdista. Varmasti moni vauhtiveikko ja vimmaisen sahauksen ystävä on nyreissään, mutta itse en voi valittaa. Päinvastoin. Meteli on sopivasti hallinnassa ja hahmotettavissa.

Räväkällä videolla höystetty nimikappale on levyn tykein esitys. Se on varsin yllätyksetöntä Slayer-junttaa, samantyyppistä kuin kipakasti taottu You Against You, mutta toimii muun materiaalin osana hyvin. Pari muuta selkeästi vauhdikkaampaa kappaletta menevät nekin kivutta siinä sivussa. Repentlessillä Slayer ei saa edes huomautusta päättömästä hurjastelusta, vaikka vauhdissa sinällään ei pihtaillakaan. Kaasujalkaa käytetään tyylikkäästi ja maltilla.

Onnistumisia löytyy kaahauskaistalta mutta enemmänkin sen vierestä. Mukavasti tuoreita jippoja hyödyntävä vimmainen Cast the First Stone, levyn ykkösraidaksi nouseva punk-ralli Take Control ja 27 vuoden takaista Behind the Crooked Crossia muistuttava Piano Wire nousevat tasavahvasta kokonaisuudesta esiin hyvällä sykkeellään ja verrattaisella tarttuvuudellaan. Kuvaavaa on, että maininnan arvoisia biisejä on vielä muitakin.

Slayerin katalogiin Repentless on hyvä lisä. Se myös osoittaa, että yhtye on vielä veteraani-iässäkin kova luu. Sairaan kova, oikeastaan. Eikä tälle bändille vieläkään ikätasoitusta tarvitse antaa, sedät kun potkivat yhä verrattoman kovalla asenteella.

Kimmo K. Koskinen

Lisää luettavaa