”Yhtye on onnistunut kaivamaan haudasta rockin ja popin kuluneimmat, mädimmät ja homeisimmat osat, kursinut ne kasaan ja luonut niistä rujon musiikillisen Frankensteinin hirviön”, kirjoittaa Kimmo Vanhatalo arviossaan.
Teksti: Kimmo Vanhatalo, kuva: Olaf Heine
Sunrise Avenue: Unholy Ground
Universal
Silkkaa tuskaa.
Kirjoitan tätä arviota halloween-yönä, jolloin tarujen mukaan demonit ja aaveet vaanivat ikkunan ulkopuolisessa pimeydessä. Nuo yliluonnolliset kauhut vaikuttavat silti söpöiltä kissanpennuilta stereoissani soivan musiikin rinnalla. Sunrise Avenuen neljäs albumi on nimittäin pelottava levy.
Yhtye on onnistunut kaivamaan haudasta rockin ja popin kuluneimmat, mädimmät ja homeisimmat osat, kursinut ne kasaan ja luonut niistä rujon musiikillisen Frankensteinin hirviön.
Musiikillisesti Unholy Ground on väljähtynyt yhdistelmä turpeaa stadionrockia, laimeaa poppia, mahtailevia voimaballadeja ja tunkkaista jälkigrungea. Sanoitukset puolestaan ovat tuoreita kuin keskikaljanmakuiset iskurepliikit ja känninen itsesääli. Kliseet hyökkäävät päälle monilukuisena kuin raadon ympärillä pörräävä kärpäsparvi.
Pelottavinta levyssä on, että esittelemällä rockmusiikin eltaantuneimmat ja laimeimmat puolet se saa ainakin hetkellisesti vihaamaan koko musiikkityyliä.
Arvio on julkaistu Rumbassa 11/13.