Tämä haastattelu ei meinannut onnistua millään. Levy-yhtiö (tai jakelija kai mieluummin) ei meinannut saada Mark Kozelekia kiinni. “He’s on tour mode”, oli vastaus. Ehdotettiin kysymysten meilausta. Sitä seurasi viikkojen hiljaisuus, kunnes viime perjantaina meiliboksiin pamahti nippu turhatuneita ja huvittavia vastauksia.
Teksti: Jean Ramsay, kuva: Fullsteam
Kozelek on ollut “on tour mode” jo joitain vuosia. Red House Paintersin hiivuttua ja Sun Kil Moonin musiikillisen ilmaisun typistyttyä lähinnä nailonkielisen kitaran mietiskeleväksi näppäilyksi on Kozelek kiertänyt viimeksi mainitun kanssa maailmaa kiitettävällä frekvenssillä. Tästä on todisteena monia toisiaan muistuttavia livelevyjä.
Jonkinlainen metamorfoosi on tapahtunut myös henkilön puolella. Ennen sulkeutuneelta ja hieman kyllästyneeltä vaikuttanut Kozelek on viime vuosina auennut aivan poikkeuksellisella tavalla. Lavalla mies vitsailee ja kertoo naama peruslukemilla mitä oudoimpia ja poskettoman hauskoja anekdootteja, ja nykyään sama jatkuu myös levyjen puolella.
Vieraillessaa toista kertaa Suomessa elokuussa 2011 Kozelek heitti lavalla saman päivänä säveltämänsä pätkän “Finland, Finland / so many trees, John Denver would be pleased” saaden sallillisen ihmisiä hihittelemään hämmentyneinä. Kun kappale löytyikin seuraavalta Sun Kil Moon -levyltä Among The Leaves (2013), oli naurussa pitelemistä uudestaan.
Levy humoristinen ja peittelemätön näkökulma Kozelekin elämään erotti sen aiemmista, elegisistä ja seesteisistä levyistä. Asioita ei myöskään verhottu metaforiin.
”Kirjoitin nämä molemmat uusimmat levyt puolivälissä neljättäkymmenettä vuosikymmentäni, ja yksi syy suorasukaisuuteen taitaa olla, että tämän ikäisenä sitä on jo liian vanha metaforien käyttöön. Vanhetessa elämäsi muuttuu, ja sen seurauksesta näkökulmasi muuttuvat myös.”
Kozelek on viime vuosikymmen aikana julkaissut materiaalia sekä omalla nimellään että Sun Kil Moonina, yhtyeenä, joka löyhästi jatkaa Red House Paintersin työtä. Kehutulla Sun Kil Moonin uutuuslevyllä Benji Kozelek laulaa perheestään, lähipiirissä sattuneista oudoista tapaturmaisista kuolemista ja rakkaudesta vanhempiinsa. Erona aiempaan on se, että hän nimeää henkilöt eikä verhoa heitä hahmoiksi. Toki näin oli jo Red House Paintersin debyytti-ep:llä, jolla Kozelek muisteli lapsuudenystäväänsä Michaelia.
”Kun lauloin Michaelista, olin parikymppinen ja elin eri elämää. Murehdin tuolloin, mistä saan rahat vuokraan. Nyt olen 47-vuotias mies ja huoleni ovat paljon suurempia. Vanhempani ovat kahdeksankymppisiä, joten siltä suunnalta tulee ikääntymisen myötä paljon hätää ja huolta”, Kozelek kertaa näkökulmiensa muutosta.
Mustan huumorin taustalla tuntuu tänä päivänä olevan myös väsymys. Kozelek tiedostaa ammattinsa tahattoman koomiset puolet ja osaa nauraa itselleen, yleisölleen ja ammattinsa absurdiudelle.
”Olen todella vitun väsynyt. Roomassa tällä hetkellä, juuri saapunut Tukholmasta, johon tulin Kööpenhaminasta, ja niin edelleen, ja taas johonkin toiseen kaupunkiin huomenna. En tiedä, kiertue-elämä on täyttä Spinal Tapia, naurettavien hetkien helminauhaa”, Kozelek aloittaa ja jatkaa:
”Kuten vaikka tämä haastattelu, jonka promoottori pyysi minut tekemään viikko ennen keikkoja, vaikka minulla on miljoona muuta asiaa tehtävänä. Rundaaminen on sietämätöntä, mutta sinun täytyy vani voida nauraa sille joskus. Vastaan näihinkin kysymyksiin huoneessa, joka on täynnä italialaisia, mikä on omalla tavallaa huvittavaa.”
Kozelekin tuotannossa on taajaan viittauksia 1970-lukuun ja onnelliseen lapsuuteen Keskilännessä. Red House Paintersin viimeiseksi jääneellä levyllä Old Ramon (2000) Kozelek kirjoittaa Golden-kappaleessa suuren suosikkinsa John Denverin levyjen kuuntelusta. Siitä, miten neula loihtii vanhoilta vinyyleiltä esiin menneisyyden haamun, muiston ajoilta kun kaikki oli vielä hyvin. Benji paljastuu samanlaiseksi talismaniksi: kyseessä tosiaan on klassisen lastenelokuvan sankari, nokkela pieni koira.
”Benji on todella onnellinen muisto minulle, näin sen elokuvateatterissa lapsena. Olen tuntenut jotain tarvetta palata tuohon onnellisen paikkaan tällä albumilla. Se oli ennen kuin isoäitini kuoli ja ennen muita tuskallisia kokemuksia, jotka ovat tulleet keski-iän myötä. Olen menettänyt ystävän syövälle, yhden aivoveritulpalle, yhden sydänkohtaukseen ja yhden alkoholismiin.”
Vaikka Kozelek laulaa vinyylien kuuntelemisesta, on hänen Caldo Verde -levymerkillään julkaistuja levyjä ollut vaikea saada tuossa formaatissa.
”Seuraava henkilö, joka kysyy minulta tämän kysymyksen… Lyön hänen päänsä katukivetykseen ja annan hänelle massiivisen aivotärähdyksen ja painun siitä muina miehinä hakemaan jäädytettyä jogurttia unohtaakseni koko jutun”, Kozelek pamauttaa.
Syy kyllästymiseen on se, ettei ansaintalogiikka ole pienellä indieartistilla vinyylin suhteen ihan aukotonta. Kozelek havainnollistaa:
”Voin soittaa keikan tuhannelle ihmiselle, ja sen lopuksi viisi rumaa jantteria pahanhajuisine hengityksineen tulee ostaamaan niitä vinyylejään. On ihan järjetön riesa raahata niitä levyjä ympäri maailmaa tuon takia, ei se ole sen arvoista. Eikä se nyt varsinaisesti kotoakaan käsin ole sen helpompaa: kokeilepa joskus postittaa viisi vinyyliä ulkomaille ja katso, kuinka paljon tienaat per levy.”
Ymmärtäähän sen, varsinkin kun viime vuonna Kozelek julkaisi omalla nimellään yhden cover-levyn (Like Rats), yhden konemusiikkipohjaisen levyn Jimmy Lavallen kanssa, kolmannen yhteistyölevyn Red House Paintersin ex-kitaristin Phil Carneyn a.k.a Desertshoren kanssa ja nyt vielä tämän uuden Sun Kil Moonin. Näin tuottoisa artisti ei pelkällä matkalaukulla enää selviäisikään.
Tämä on toki harmi, sillä esimerkiksi Desertshoren levy on yksi hänen parhaimpiaan, monin tavoin Benjiäkin monisyisempi ja jäntevämpi. Kyseessä on tällä kertaa kenties vielä enemmän yhteistyö kuin edellisellä levyllä, jolla Kozelek oli laulamassa. Nyt hänen omintakeista kitarasoittoaan kuuluu kappaleissa, ja ote on muutenkin kokonaisvaltaisempi. Levy kantaa kummankin nimeä.
”Nimesimme sen noin, jotta ihmiset löytäisivät sen. Edelliset kaksi Desertshoren levyä eivät juurikaan myyneet”, Kozelek taustoittaa.
Levyn kohtalo on hieman outo, sillä sitä ei ole välittömästi ilmestymisensä jälkeen saanut oikein mistään. Kansainvälisiistä tukuista levy on loppu. Miksi näin on, jää vastaamatta.
”Teimme se tahallamme, mainostaaksemme levyä. Se toimi: sinä kyselet minulta aiheesta.”
No, kuunnellaan sitten Spotifystä: Mark Kozelek – Mark Kozelek & Desertshore
Mark Kozelek Helsingin Kuudennella linjalla lauantaina 12. huhtikuuta. Liput 20€