Flow-festivaalin perjantai: EDM:ää, lopettavaa suomimelankoliaa ja vatkaavia lantioita

14.08.2014

Flow’n perjantai tarjoili räppiä, postrockia ja Skrillexiä – kaikille vähän kaikkea, siis.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa, Kimmo Vanhatalo, Otso Karhu, kuvat: Julius Töyrylä (otsikkokuvassa Magenta Skycode), Mos Def Ari Korpi

Flow Festival 2014
Suvilahti, Helsinki
8.-10.8.2014

Flow Festival on vuosien saatossa muuttunut pienen piirin muotinäytöksestä massatapahtumaksi, joka tarjoaa jokaiselle jotakin. Keskustelupalstat käyvät kuumana siitä, onko festivaali muuttunut liikaa sen alkuperäisideasta. Viikonlopun aikana Suvilahdessa vieraili kuitenkin 57 000 hyvän musiikin ystävää. Yleisö viihtyi, ja se kai festivaaleissa on aina tärkeintä?

Rumban Otso Karhu, Anton Vanha-Majamaa sekä Kimmo Vanhatalo kävivät tänä vuonna Suvilahdessa katsomassa, miltä meno näytti. Alla pohdintoja perjantain esiintyjistä.

Magenta Skycode

Perjantaipäivän alkuillassa riitti haikeutta, kun turkulainen Magenta Skycode soitti viimeisen Helsingin-keikkansa. Jori Sjöroosin vuonna 2005 perustama yhtye ilmoitti festivaalin alla lopettamispäätöksestään. Taakse jäi kaksi albumia; IIIII (2006) ja Relief (2010). Samaan jatkumoon voidaan kai laskea myös Jori Sjöroosin edellisen bändin, This Empty Flow’n vuonna 1996 julkaisema albumi Magenta Skycode. Se soi pitkälle samanlaisin haikeuden sävelin.

Magenta_Skycode_002

 

Yhtyeen suruisa ja tunteikas ilme sai lopettamispäätöksestä lisäkerroksia. Sen suvereeni live-esiintyminen jätti paikoin sanattomaksi, vaikka vasta alueelle saapuneena huomio jakautui pakostakin sen, festarialueen ja -ihmisten silmäilyn sekä epäkäytännöllisen ohjelmakartan puimisen kesken. Sjöroosin esiintyminen on aina välitöntä, vilpitöntä ja varmaa.

Viimeisenä soitetun We’re Going to Climbin aikana oli vaikea olla liikuttumatta. Taustalla pyörinyt musiikkivideo, joka ilmestyessään merkitsi yhtyeen kontekstissa matkaanlähtöä, uusia haasteita ja etenemistä, tuntui nyt taltioinnilta yhtyeen jo kulkemasta matkasta. Neljä vuotta ilmestymisestään musiikkivideo on nyt jotain aivan muuta – matka, joka on tullut päätökseen, mutta myös uusi alku Sjöroosille ja yhtyeen muille jäsenille.

(AV-M)

Skrillex

Sonny Mooren aka. Skrillexin megalomaaninen tanssimusiikkiperformanssi kompastui lopulta omaan runsauteensa. Kun tyylilaji, genre ja aikakausi vaihtuvat puolen minuutin välein, alkaa kuulija kaivata virikkeitä koko ajan enemmän ja nopeammalla tahdilla. Lopputulos ei voi olla muuta kuin paperilta maistuva pseudospektaakkeli, johon kaipaisi ripausta huumoria ja itseironiaa. Sellaiseksi ei riitä Leijonakuninkaan tunnari.

Moorella on kova tarve irtautua EDM-piireistä ja etabloida itsensä oikeana, eteenpäin menevänä ja kehittyvänä artistina. Tämä on ymmärrettävää. Valtaosa ensi viikonloppuna järjestettävän Weekend Festivalin artisteista, joihin Skrillexkin kaksi vuotta sitten lukeutui, tyytyy operoimaan omassa nichessään ja apinoimaan Mooren tekemisiä. Se ei ole väärin, mutta konemusiikkia ravistellen popkartalle nousseella Moorella ei ole varaa tehdä samaa. Hänen taiteellinen uskottavuutensa vaatii Flow’n kaltaisten festivaalien preferoimista tanssitapahtumiin.

Skrillex ei samaan aikaan ole yhden tempun poni, ja on kuitenkin nimenomaan sitä. Paperilla hän on huikean mielenkiintoinen artisti, jonka vertaaminen klassisen musiikin konventioille keskisormea heristäneeseen Stravinskyyn ei ole mahdotonta. Flow’n perjantai-illassa hänen esiintymisensä ei kuitenkaan viihdyttänyt, tai – mikä pahinta – edes hämmentänyt.

Kun Kevätuhri sai ensiesityksensä Champs-Élysées’n teatterissa sata vuotta sitten ja synnytti mellakan, yleisö ei ollut kuullut mitään vastaavaa. Skrillexiä oli ennen esitystä YouTube täynnä. Se on kai se isoin ero.

(AV-M)

Darkside

Nicolas Jaarin ja Dave Harringtonin Darkside on esiintyjänä salakavala. Viime vuonna kaksikko julkaisi ylistetyn albuminsa Psychic (2013), joka on kuin diskoluenta Pink Floydin övereimmistä hetkistä, soitettuna minimaalisin elein. Määrittelyä pakeneva, minimalistista teknoa kitarapornoisaan progeen yhdistävä levy on monella tapaa antiteesi Daft Punkin Random Access Memoriesille, josta yhtye on muuten tehnyt oivan remixin.

Livenä kaksikko on dynaaminen, vaikka aiemmin Porton Primaverassa nähty, tilaa ja valoa halkonut valtava peili ei Flow’ssa mukana ollutkaan. Jaar kontrolloi esityksen muotoa ja intensiteettiä, Harrington toi siihen tärkeitä sävyjä pääasiassa sähkökitaraansa nojaten. He malttoivat rakentaa jännitteitä, mutta perjantain päätöskeikka soi albumia voimallisemmin.

Kun eeppisen avausraidan Golden Arrown biitti tipahti kahdeksannella minuutilla, oli efekti pimeässä Blue Tentissä dramaattinen. Sekunnissa talo tulvi sakeaa, kirkkaanvalkoista sumua, ja hypnoosissa lavaa tuijottaneet ihmiset nytkähtivät liikkeeseen.

Tällaisia esityksiä festivaaleille mahtuisi enemmänkin, mutta aikataulupolitiikka ei anna myöten. Darkside ei onneksi joutunut alkuillan rääppiäisslottiin, toisin kuin sitä edeltäneet Skrillex (19.45) ja Jon Hopkins (21.30). Iltaa olisi mieluusti jatkanut festarialueella pidempäänkin, mutta melurajat tulevat vastaan.

(AV-M)

Nina Persson

Yleisössä on väljää, kun Nina Persson aloittaa esityksensä päälavalla kello 19. Edessäni olevassa porukassa yksi tarjoaa muille viinaa piilopullosta. ”Kova meininki”, pullosta huikkaa ottava tyttö visertää. Ei tietenkään ole, mutta ehkä se vaikuttaa siltä alkuillasta Perssonin turvallista, americana-sävytteistä laulaja-laulunkirjoittajapoppia kuunnellessa.

Persson on pukeutunut kokonaan mustaan. Hihattoman paidan päällä hänellä on väljä kimonomainen takki, johon on kuvattu yötaivas. Asukokonaisuus saa hänet näyttämään näyttelynsä avajaisia pitävältä taidemaalarilta. Lavalla ei kuitenkaan nähdä punaviiniä ja kyynelsilmäistä heittäytymistä, joka asuun hyvin sopisi. Sen sijaan Persson soittaa varman setillisen kappaleita, joista kaikki paitsi yksi ovat kotoisin hänen tuoreelta Animal Heart -soololevyltään. Miellyttävän, mutta tylsän levyn materiaalista ei millään saa väännettyä eeppistä rockshow’ta, joten esityksen alkaa unohtaa heti, kun se on loppunut.

Nina_Persson_001

 

A Campin vuonna 2001 julkaistulta debyytiltä napattu I Can Buy You jää keikan parhaaksi hetkeksi. Sen aikana myös yleisö hieman innostuu. Perssonin tätä nykyä The Cardigans -aikojen kuulasta kujerrusta rouheampi ääni saa vauhdikkaammat kappaleet, kuten Catch Me Cryingin ja Clip Your Wingsin, kuulostamaan levyversioitaan eläväisemmiltä.

Lopulta aika ja paikka ovat kuitenkin Perssonin puolella. Ensimmäisen festaripäivän alkuillassa hänen vaaraton poprockinsa toimii mukavana pehmeänä laskuna tulevan viikonlopun vaativampiin koitoksiin.

(KV)

Slint

Skrillexin pitäessä bileitään sinisessä teltassa mustassa vastaavassa on alkamassa jotain aivan toisesta maailmasta. Ensimmäistä kertaa Suomessa esiintyvä post rock -legenda Slint on selvästi odotettu vieras. Miesvoittoisessa yleisössä vilahtaa henkilö, jolla on Killdozer-paita ja Daniel Johnston -kassi. Se kertoo aika paljon minkälaisen musiikin diggareita odottaa keikkaa parisenkymmentä minuuttia ennen sen alkua. Havainnoidessani yleisöä lavalla häärii viitisen nuhjuista roudaria. Ei kun hetkinen… Sehän on yhtye itse! Tyylittömyydessään tai siis absoluuttisessa tyylin puutteessa Slint on pysynyt hyvin uskollisena 1990-luvun alun kultavuosilleen.

Se myös kaihtaa lähes kaikilla muillakin tavoilla rocktähtielkeitä. Yhtyeen jäsenet ovat ryhmittyneet lavalle niin, ettei sen keskellä, perinteisellä laulajan tai soolokitaristin paikalla, ole ketään. Savukoneen puksuttaessa täysillä koko yhtye katoaa toisinaan näkyvistä. Klassisen Spiderland -levyn avaavan Breadcrumb Trailin helisevien kitaraharmonioiden alkaessa on selvää, että tuon tyhjän tilan tulisi täyttämään itse musiikki.

Slint_001

 

Slint ei myöskään musiikissaan sorru perinteiseen rockpullisteluun. Sen kappaleissa hiljaisuudella on yhtä suuri, ellei suurempikin osa kuin räjähtävillä crescendoilla. Toisinaan yleisö ei oikein tiedä, kuinka reagoida Slintin pahaenteisesti lipuviin maalailuihin. Yksi porukka poistuu edestäni puolentoista kappaleen jälkeen. ”Ei tätä kestä”, eräs iloluontoisen festariretkueen jäsenistä tokaisee. Suosituin tapa ottaa vastaan yhtyeen musiikki on nyökytellä mukana tietäväinen ilme kasvoilla. Osa yleisöstä mylvii innokkaasti kappaleiden hiljaisissa kohdissa. Slint tyytyy kuittaamaan suosionosoitukset mutistulla thank youlla kappaleiden välissä.

Keikan itseoikeutetusti päättävän Good Morning, Captainin aikana intensiteetti nousee huippuunsa. Musiikki velloo ja takoo. Laulaja/kitaristi Brian McMahan karjuu ”I Miss You!” kuin epätoivoisesti pelastusrenkaasta kiinnipitävä piruparka myrskyn keskellä. Musiikki nousee, nousee, voimistuu… Ja sitten hiljaisuus.

Kappaleen loputtua yhtye liukenee lavalta nopeasti kuin häpeillen tunteenpurkaustaan.

(KV)

Tinariwen

Balloon 360° Stage oli sekä festivaaliviikonlopun paras että huonoin lava. Jos paikalle malttoi tulla ajoissa ja onnistui saamaan hyvät paikat pieneltä alueelta, oli upeasti valaistulla lavalla kerrassaan elähdyttävää seurata keikkoja, etenkin pimeyden laskeuduttua. Jos paikalle taas saapui liian myöhään, ei nähnyt mitään ja RBMA Backyardin tanssitykittely peitti sen vähän, mitä hölisevän yleisön seasta kuuli. Malin aavikkoblueslähettiläiden keskiyön esitystä varten saavuin onneksi paikalle ajoissa. Esitys nousikin perjantain ylivoimaiseksi kohokohdaksi.

Tinawerien

Tinariwenin lempeän hypnoottinen kitaramusiikki tuntui lämpimässä yössä suorastaan sielua hivelevältä. Suomalaisyleisö antautuu villiin, jopa hurmokselliseen tanssiin rytmien ja kitarakuvioiden soljuessa kuin aavikon levottomat hiekat.

Esityksen aikana huomaan herkistyväni. Ehkä se on naiivia, mutta melkein liikutun musiikin yhdistävän voiman edessä. Muodostamme yhteyden näiden maailman toiselta puolelta tulleiden ihmisten kanssa. Yhtye ei laula tai tanssi meille, vaan meidän kanssamme. Sama täysikuu paistaa meille kaikille ja tekee meistä levottomia.

Vastapäätä näen naisen, jonka lantio vatkaa villisti edestakaisin. Hän katsoo hymyillen turbaaniin ja väljään pitkään oranssiin takkiin pukeutunutta tanssivaa muusikkoa. Nainen nauraa ja jatkaa tanssiaan. Hän näyttää valtavan onnelliselta.

(KV)

Bonobo

Suurista odotuksistani huolimatta Bonobo oli pienoinen pettymys. Ennen kaikkea lumoavaan soundiin perustuva elektro-utuilumusiikki kärsi soundipulasta valtavan Lumia Blue Tentin kahmiessa nyanssit, bassot ja feat-laulaja Szjerdenen äänen. Vaihdoin paikkaa kolmesti löytämättä pois katvealueelta. Lisäksi bändisovitusten pehmeän jazzmainen ote jäi pahimmillaan vaisuksi huljutteluksi, ja paljasti sävellysten yksipuolisuuden. Aina kun volumea ja potkua lisättiin – myös slovareissa – homma kuulosti paremmalta.

Bonobo_001

Stay the same toimii pimeänä iltana luureista kuunneltuna kuin hypnoosi, mutta Blue Tentissä versio oli mitäänsanomaton. Settilistakaan ei vastannut odotuksia, vanhoja trip hop -paukutuksia oli liian vähän, mutta onneksi We could forever ja Recurring versioitiin upeasti. Parhaaksi vedoksi noussut Kiara osoitti, että bassovoittoinen avaruusääntely toimi Bonobossa jazz-koskettelua paremmin. (OK)

Mos Def

Jos artisti on saanut Emmy- ja Golden Globe -ehdokkuuden, se näkyy hänen esiintymisessään. Mos Defin show oli kuin eräänlainen rap-pastissi mustan amerikan 1960- ja 1970 -lukujen poliittisesti jännittyneestä Motown-kulta-ajasta, jostain Martin Luther King jr:n ja Marvin Gayen välistä. Tosin ei yhtä vakava. Pallomainen valokeila seuraa tyylikkäässä vintage-puvussaan kävelevää, ruusun terälehtiä lavalle viskovaa Mos Defiä kuin musikaalissa. Mies räppää barbershop-henkiseen partakonemikkiinsä itsevamasti ja todella taitavasti, ja lausuu väliin maailmanpoliittisia tai puoliraamatullisia viittauksia kuin herätysliikkeen kokouksessa. Praise the lord.

MosDef

Vähän kaikkea samplaavan Mos Defin musiikki saa yleisön hämmentymään, mutta showmiehen elkeet pitävät päälavan edustan liikkeessä. Vokaalit on miksattu jopa päällekäyvän kovalle, kuin kuuluttajalle, ja ovat välillä peittää taustat – The Ecstatic -albumin parhaan kappaleen, Auditoriumin synkkä viulusample jää räppien jalkoihin. Muutoin show viihdyttää alusta loppuun. Marvin Gaye-kliimaksi odottaa keikan lopussa, kun taustalla soi What’s going on samalla kun Mos Def listaa partakonemikkiinsä maailman konfliktialueita ja saapuu liikuttuneena kättelemään yleisöä lavan eteen. (OK)

Lisää luettavaa